Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: On karhunpalvelus nuorille, jos me keski-ikäiset emme enää sano ääneen mielipiteitämme

Valveutunut nuoriso haastaa meitä keski-ikäisiä. Vanhaksi jääräksi leimautumisen pelko ei saa estää meitä kertomasta mielipiteitämme, koska nuoret tarvitsevat hyviä vastustajia, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

En ajattele eläneeni varsinaisesti mitään pitkitettyä nuoruutta. Näin jälkikäteen ajatellen hyvinkin määrätietoisesti ja tyypillisessä aikataulussa rakensin ympärilleni aikuisen ihmisen elämän oletettuja puitteita. 25-vuotiaana olin vakitöissä, 28-vuotiaana otin asuntolainaa, juuri ennen 30-vuotispäivääni tulin isäksi. Aina vähän haikailin sitä minkä taakseni jätin, mutta puskin eteenpäin kelpo kansalaisen lailla.

Identiteettini oli silti hämmästyttävän pitkään nuoren ihmisen. Siitähän me kaikki lähdemme, on kai aivan ymmärrettävää, että asetelmaan jumittuu: minä itse olen nuori, vanhoja ovat nuo muut. Ammattinikin on siinä mielessä erikoinen, että vielä nelikymppisenä sain silloin tällöin kuulla olevani nuoren polven kirjailija.

”Identiteettini oli hämmästyttävän pitkään nuoren ihmisen.”

Siinä vaiheessa sentään ymmärsin, ettei se ollut totta. Tapasin todellisia nuoren polven kirjailijoita, jotka kertoivat minulle lukeneensa kirjojani yläasteella tai lukiossa. Ylipäätään maailma oli täynnä itseäni huomattavasti nuorempia mutta kiistatta aivan aikuisia ihmisiä, joiden ajatukset ja arvot olivat muotoutuneet toisenlaisessa ajassa kuin omani. Tämänhän ei pitäisi tulla minään yllätyksenä, ja silti se jotenkin tulee. Jumalauta, tässä sitä nyt ollaan.

Äskettäin erään oman sukupolveni edustajan Facebook-seinällä keskusteltiin woke-kulttuurista, joka on rantautunut maailmaan omien formatiivisten vuosiemme jälkeen ja haastaa siksi väistämättä meidätkin: aivan erityisesti kaltaiseni valkoiset, keski-ikäiset heteromiehet. Kun tulee tällä tavoin luokitelluksi, sehän väistämättä vähän hiertää. Omaa suhtautumistaan sen sijaan voi yrittää tutkiskella ja ohjata: olenko vanha jäärä vai en?

Eräs FB-kaverini oli linjauksissaan selkeä. Hän sanoi päättäneensä vaieta kaikista kriittisistä ajatuksistaan, koska ei halunnut kuulua ”ankeaan konservatiivisakkiin” eikä missään tapauksessa olla väärällä puolella historiaa. ”Yhteiskunnasta on tulossa moniäänisempi, herkempi ja kiltimpi, mikä on ihan mahtavaa”, hän kirjoitti. ”Hitto kun ois vielä nuori!”

Äkkiseltään tämä kuulostaa esimerkilliseltä. Jääryys ei ole tavoiteltava tila, ja siihen ajautumisen vaara on todellinen. Tunnistan sen itsessäni. Neula jää välillä paikoilleen ja levy pyörii tyhjää.

Kuitenkin vierastan ajatusta kahdesta rintamasta ja puolen valitsemisen pakosta. Ehdoton kaksinapaisuus on algoritmien vahvistama harha, joka valitettavasti vain vaikeuttaa yhteisten ongelmiemme ratkaisemista. Eivät omat ajatukset aina erinomaisia ole, mutta mielestäni jokaisen ihmisen olisi kuitenkin syytä yrittää ajatella itsenäisesti, silläkin uhalla että ajautuu rintamien väliin.

”Pelko ajautumisesta historian väärälle puolelle on hassu.”

Pelko ajautumisesta historian väärälle puolelle on sekin hassu, sillä ei ole lainkaan selvää, mihin suuntaan olemme kallistumassa. Jakolinjat arvokysymyksissä eivät kulje siististi sukupolvien välissä: tutkimusten mukaan suuri osa nuorista kannattaa hyvinkin perinteisiä arvoja ja suhtautuu demokratiaan suorastaan kielteisesti. Kuka silloin on konservatiivi ja kuka liberaali? Kuka on kiltti ja moniäänisyyden kannalla? Narratiivi raikkaasti ajattelevista nuorista ja taantumuksellisesta vanhoista on houkutteleva mutta liian yksinkertainen.

Itse uskon, että vastusta tarvitaan. Ajatusten kuuluu asettua toisiaan vasten, sillä tavoin hankautumalla ne parhaassa tapauk­sessa jalostuvat. Jos jääryyden pelossa poistuu kehästä kokonaan jo nelikymppisenä ja ajattelee itseään nuorempien hoitavan maailman asiat, väistää itse asiassa vastuunsa ja tekee nuoremmille sukupolville karhunpalveluksen.

”Olen itse oppinut paljon itseäni vanhemmilta ihmisiltä, ja tästä rohkenen päätellä, että minullakin saattaa olla jotain annettavaa itseäni nuoremmille.”

Parempi tavoite on olla rehti keskustelukumppani ja tarvittaessa hyvä vastustaja. Joskus saa jopa selittää ja muistella menneitä, niin ärsyttävää kuin se varmasti onkin. Olen itse oppinut paljon itseäni vanhemmilta ihmisiltä, opin edelleen, ja tästä rohkenen päätellä, että minullakin saattaa olla jotain annettavaa itseäni nuoremmille. Ei tietenkään aktiivisesti opettamalla, ihan vain olemalla ja ajattelemalla.

Kotonani tämä toteutuu tällä hetkellä kauniisti. 16-vuotias poika pitää mieleni virkeänä tuomalla keskusteluun joka päivä suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. Keskustelu on ajoittain kiivasta, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi koen ja uskon oppimisen olevan molemminpuolista. Vain yhdestä asiasta olen sataprosenttisen varma: tiedän häntä paremmin, millaista 90-luvulla oli.

X