Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Paikallaankin voi pysyä, ja olla aivan onnellinen

Sekä työ- että vapaa-ajan matkat tuottavat muutakin kuin hiilidioksidipäästöjä. Ymmärrys maailmasta ja kohtaamiemme valtavien haasteiden yhteisyydestä yleensä lisääntyy, kun näkee elämää muuallakin kuin omassa maassaan. Silti tuntuu selvältä, että jonkin on muututtava, Juha Itkonen kirjoittaa.

Teksti:
Juha Itkonen

Sekä työ- että vapaa-ajan matkat tuottavat muutakin kuin hiilidioksidipäästöjä. Ymmärrys maailmasta ja kohtaamiemme valtavien haasteiden yhteisyydestä yleensä lisääntyy, kun näkee elämää muuallakin kuin omassa maassaan. Silti tuntuu selvältä, että jonkin on muututtava, Juha Itkonen kirjoittaa.

Lapsuudenperheeni muistopankkiin kuuluu tarina epäonnisesta Itä-Suomen retkestä. Elettiin 1980-luvun alkua. Sukulaismiesten asuntovaunuista innostunut isä halusi ryhtyä karavaanariksi, äiti ei niinkään. Hommaa päätettiin kokeilla lainavaunulla, mutta säät eivät suosineet. Kun yhtenä kesäkuisena aamuna heräsimme Savonlinnassa, maassa oli lunta. Karavaanarielämä jäi siihen yhteen suveen.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin uskaltauduin oman perheeni kanssa samoihin maisemiin. Tänä kesänä kylmyydestä ei tarvinnut kärsiä, päinvastoin: Olavinlinnan paksut kiviseinät tarjosivat hetkellisen suojan pahaenteiseltä paahteelta. Mutta toki auringossa kylpevä kesä-Suomi oli suloinen. Ihastelimme Imatrankoskea. Uimme suuressa mutta lämpimässä Saimaassa. Söimme muikkuja Kuopion torilla, joka heinäkuisena hellelauantaina tuntui kaikkien teiden risteykseltä, Savon Roomalta.

Se oli hyvä kesälomamatka. Mukavan vanhanaikainen, toi mieleen lapsuuteni automatkat, ja tallentui toivottavasti omien lastenikin mieliin samanlaisina muistoina. Ääntä riitti. Välillä koeteltiin hermoja, mutta hermot kestivät. Sellaistahan se aikanaan oli, ja sellaista se on, edelleen.

Kotiin päästyämme katselin yhtenä iltana kymmenvuotiaani kanssa Pixarin uuden animaatioelokuvan Lucan. Aikuiskatsojille viehättävintä siinä oli upeasti kuvattu maisema: Italian rannikon kalastajakylä, jonka pinnanmuodoilla, väriskaalalla ja pienillä yksityiskohdilla amerikkalaiset tekijät olivat herkutelleet sydämensä kyllyydestä.

Huomasin kulkevani omissa muistoissani. Olin Cinque Terressä vuonna 2004 vaimoni ja pikkusiskoni seurassa, vielä lapsettomana maistelemassa grappaa ja limoncelloa. Olin Amalfin rannikolla vuonna 2013 jo aivan toisenlaisella porukalla, oman perheeni ja ystäväperheemme meluisalla jengillä. Elokuva herätti miljöön henkiin niin uskottavasti, että todella melkein tunsin käveleväni kapeita kivisiä katuja pittoreskin pastellinsävyisten talojen välissä. Jonotin lapsilleni jäätelöä ja juotin heille väkisin vettä, jotta he eivät nääntyisi nestehukkaan. Joku lähti juoksemaan johonkin suuntaan ja juoksin tämän jonkun kiinni. Muistin, että Italiassa oli välillä myös kuumaa ja raskasta.

En tuntenut varsinaisesti kaukokaipuuta. En ajatellut, että italialaiseen kalastajakylään olisi pitänyt päästä nyt heti – totta puhuen uuvuin jo pelkästä ajatuksesta, että nykyinen suuri perheemme olisi pitänyt jollain konstilla sinne siirtää.

”Mahdanko nähdä italialaista kalastajakylää omin silmin enää koskaan?”

Sen sijaan huomasin miettiväni haikeana, mahdanko nähdä italialaista kalastajakylää omin silmin enää koskaan. Pitäisikö minun edes nähdä? Onko minulla siihen mitään varsinaista syytä tai oikein edes oikeutta? Siinä kotisohvalla istuessani, pandemian edelleen vallitessa ja ilmastokriisin yltyessä, koko mennyt elämä toistuvine ulkomaanmatkoineen tuntui unelta, josta minut oli karusti herätetty todellisuuteen. Tavallaan se ei tuntunut yhtään sen todellisemmalta kuin katsomani elokuva, lähinnä lapsille suunnattu satu.

Dramaattisia ajatuksia, ehkä turhankin dramaattisia. Uskon, että rokotteiden avulla koronan kanssa opitaan elämään – muuta vaihtoehtoahan ei näköpiirissämme oikeastaan ole. Toivon, että ihmiset pääsevät mahdollisimman pian liikkumaan rajojen yli kohtalaisen vapaasti, sillä suljetut rajat ja itseensä käpertyvät kansallisvaltiot pelottavat minua.

Sekä työ- että vapaa-ajan matkat tuottavat muutakin kuin hiilidioksidipäästöjä. Ymmärrys maailmasta ja kohtaamiemme valtavien haasteiden yhteisyydestä yleensä lisääntyy, kun näkee elämää muuallakin kuin omassa maassaan. Oman kohtuullisen runsaan kokemukseni pohjalta matkailu oikeasti avartaa.

Silti tuntuu selvältä, että jonkin on muututtava. On muuttunut jo, eikä minun mielipiteelläni muutoksen toivottavuudesta ole merkitystä. Ei sitä paitsi oikeasti ollut välttämätöntä toimia niin kuin pitkään toimin: lähteä aina lomasuunnitelmissa siitä, että jonnekin Kuopiota kauemmas oli päästävä. Kyse oli kyllä uteliaisuudesta, mutta myös tottumuksesta, opitusta tavasta, josta ensin neljä vuotta sitten syntyneet kaksoset ja nyt pandemia ovat opettaneet pois. Matka on matka, vaikka se suuntautuisi lähellekin. Paikallaankin voi pysyä, ja olla aivan onnellinen. Ainakin näin nelikymppisenä.

Siis vähemmän, harvemmin ja harkitummin. Silti vielä joskus sinne Välimeren rannallekin ja ehkä myös ihan oikeaan Roomaan. Niin ainakin toivon.

Juha Itkonen

Juha Itkonen on kirjailija ja perheenisä, joka yrittää muistaa huomata ihmeet ympärillään. Anna Juhalle palautetta: juha.itkonen@icloud.com

X