Jyrki Lehtolan kolumni: Sairaala on omituinen paikka

"En haluaisi väittää, että sairaalassa oppii suhteellisuudentajua, koska se on sairaalassa istuvaa korottava klisee, mutta sairaalassa oppii suhteellisuudentajua", kirjoittaa Jyrki Lehtola kolumnissaan.

Kirjoitan tätä kolumnia Töölön sairaalassa, jossa olen maannut vajaan viikon leikkausta odottamassa. Sitä ennen vietin muutaman päivän Raaseporin sairaalassa.

Oikea jalkani meni poikki kahdesta kohtaa, verisuonia on katkennut ja polviröntgenkuvieni äärellä olen kuullut molemmilla kotimaisilla kielillä sanan pirstaleina/slagen till smulor. Leikkausta on joutunut odottamaan, koska Suomen jokainen hajonnut päätyy lopulta Töölön sairaalaan leikattavaksi. Jonot ovat pitkät ja leikkaukseni vaatii spesialistin. Toipumisajaksi on arvioitu puolisen vuotta, mutta koska käteni toimivat, kirjoitan niillä nyt kolumnia jalastani.

Ei olisi pitänyt luulla liikoja ketteryydestään. Seisoin A-tikapuiden huipulla kesämökkimme syreenimajan puulattialla ja leikkasin ärsyttäväksi kasvanutta syreenipensasta pensasleikkurilla, kunnes tikapuut kaatuivat ja minä niiden mukana polvelleni.

Kaikennäköistä!

Koska olen muutenkin lievään pysähtyneisyyteen taipuvainen ihminen, sairaalassa olo ei ole suuresti järkyttänyt elämääni. On ollut aikaa lukea, kirjoittaa, editoida syksyllä ilmestyvää kirjaani sekä tavata perhettä ja ystäviä, joita näkee näemmä helpoiten ja ilman kalenteripalavereita, kun makaa sairaalassa liikuntakyvyttömänä. Päivät sairaalassa ovat joskus yllättävän lyhyitä, mikä voi tosin johtua opiaattipohjaisista kipulääkkeistäkin.

Olen seurannut täällä myös sosiaalisesta mediasta ihmisten kesänviettoa. Makkaraa on grillattu, grillattavia tofuvalmisteita etsitty, lämmöstä ja yhteisöllisyydestä iloittu ja alkoholia nautittu. On ollut myös niitä, joiden kesä on mennyt pilalle ja jotka purkavat sosiaalisessa mediassa pahaa oloaan.

Tv-sarja, jolta odotti paljon, osoittautui pettymykseksi. Sade tuli, vaikka piti paistaa. Pitäisi kirjoittaa kustantajalle kirja, mutta ulkona paistaa aurinko. Viidenkymmenen rivin pituinen valitus kahden päivän kesäflunssasta alkoi jo naurattaa.

En haluaisi väittää, että sairaalassa oppii suhteellisuudentajua, koska se on sairaalassa istuvaa korottava klisee, mutta sairaalassa oppii suhteellisuudentajua. Sairaala on omituinen paikka, jossa en ole kuullut valittavan kenenkään muun kuin sen erään potilaan, jonka kivut olivat niin suuret, että hän oli menettää elämänuskonsa. Mutta kun kivut seuraavana päivänä olivat helpottaneet, hän pyysi anteeksi valittamistaan.

Sairaala on omituinen paikka. En ole nähnyt missään näin paljon positiivisesti asennoituneita, nopeita ja ratkaisukeskeisiä ihmisiä, ja olen sentään istunut palavereissa Saku Tuomisen kanssa.

En ole nähnyt missään näin paljon positiivisesti asennoituneita, nopeita ja ratkaisukeskeisiä ihmisiä.

Kun minut kuljetettiin Raaseporista Töölön sairaalaan, vastaanotossa oli jono, jossa itsensä loukanneiden ihmisten seassa seisoi myös Wolt-kuski ruokiensa kanssa. Kaikki ohjattiin nopeasti sinne, minne piti, Wolt-kuskikin.

Tapaturma-aseman käytävät olivat täynnä särkyneitä ihmisiä, jotka eivät pitäneet melua käytävälle joutumisestaan. Pelkällä vilkaisulla näki, että työntekijöillä oli täällä haasteellisempaa. Potilaita tuli jatkuvasti lisää, uusiin tilanteisiin oli reagoitava saman tien, aggressiivinen mies huusi tuskaansa muiden kommunikaation päälle.

Itse pääsin käytävänurkkaan sähkökaapin eteen. Lääkäri änkeytyi sinne kertomaan minulle ja vaimolleni iloisena, että todennäköisesti kävelen vielä. Sen jälkeen nurkkaukseen ahtautui kolme työntekijää kipsaamaan jalkaani uudestaan, koska vanha, reiteen ulottuva kipsi oli liian lyhyt. Kaksi hoitajaa piti jalkaani ylhäällä, kun kolmas heistä teki kipsin kantapäästä pakaraan. Työtilaa sänkyni ulkopuolella oli tälle kaikelle ehkä yksi neliömetri.

Sama nopea ongelmanratkaisu ja tilannetaju ovat jatkuneet myös osastolla, ja potilaatkin ovat sen omaksuneet. Ihaillen kuuntelin vierustoveria, jonka leikkaus siirtyi taas päivällä eteenpäin, mutta se ei ollut ongelma, vaan ilon aihe: leikkaus on silti pian. Toinen totesi tyynesti puhelimeen, että tämä kesä menee nyt näin, mutta kesä on ensi vuonnakin.

Sairaalassa eivät häiritse ne asiat, jotka ulkopuolella voivat häiritä. Ensimmäisenä päivänä yritin olla rasittunut oman tilani korostaja ja loukkaantua siitä, että televisio melusi kovaäänisesti kuuden hengen huoneessamme iltapäivästä iltayhteentoista. Seuraavana päivänä en enää huomannut ääntä ja kolmantena päivänä aloin pitää sitä kodikkaana.

Seuraavassa kolumnissa voin jo raivota siitä, että olen täällä edelleenkin, mutta tässä vaiheessa: Tällaista tämä on, pahemminkin voi käydä, kesä on ensi vuonnakin.

Lue kaikki Jyrki Lehtolan kolumnit täältä!