Kolumnit

Kirsi Pihan kolumni: Olisi naiivia ajatella, että äänikirjojen suosio ei muuttaisi kirjallisuutta

Jos äänikirjasta tulee pääasiallinen tapa kohdata kirjoja, se muuttaa kirjoittamista. Luettu kirja ja äänikirja ovat kaksi eri asiaa, ja molempien tulevaisuudesta on syytä pitää huolta, Kirsi Piha kirjoittaa.
Teksti: Kirsi Piha

Muistan edelleen missä olin, kun Patti Smith kertoi minulle Robert Mapple­thorpen kuolemasta. Olin Sörnäisissä, autossa, matkalla mökille. Kuuntelin Smithin kirjaa Just Kids, jonka tämä luki itse. Siitä lähtien joka kerta matkatessani mökille Patti Smith tulee mieleeni samassa kohdassa.

Tuon kokemuksen jälkeen olen nimenomaan halunnut kuunnella kaikki Smithin kirjat. Tiheä tunnelma, joka syntyy Smithin tutusta laulajanäänestä, on ainutlaatuinen kokemus. Tunteenomainen oli myös hetki Diane Keatonin lukiessa kirjaansa Brother and Sister, jossa tämän ääni värähti liikutuksesta. Tuntui kuin olisimme olleet samassa tilassa, jakaneet saman tunteen ja energian. Pitkän flunssan aikana muutama vuosi sitten taas Michelle Obama jaksoi viettää aikaa kanssani kertoen omasta ja miehensä, Barack Obaman elämästä.

Jos joskus ehkä nyrpistinkin vähän nenääni äänikirjoille, en tee sitä enää. Mutta onko äänikirja kirja? Onko äänikirja vähemmän juhlava, arvokas, ”oikea” kirja kuin paperikirja? Onko äänikirjan kuunteleminen lukemista?

”Jos äänikirjasta tulee pääasiallinen tapa kohdata kirjoja, muuttaako se kirjoittamista?”

Pari vuotta sitten kirjailija Laura Lindstedt sai äänikirjauskovaiset kimppuunsa pohtiessaan näitä kysymyksiä. Pidemmin hän pohtii asiaa Bokehin kustantamassa esseessä vuodelta 2021, Kirjoitettu luettavaksi. Lindstedt ei siis vastusta äänikirjoja vaan pohtii niiden luonnetta ja sitä, että jos äänikirjasta tulee pääasiallinen tapa kohdata kirjoja, muuttaako se myös kirjoittamista. Ja toisaalta, mitä meille ihmisinä tapahtuu, jos umpeudumme kuulokkeisiin sen sijaan, että luemme varsinaista kirjaa, mikä aktivoi aivoja monipuolisemmin kuin vain kuuntelu?

Olen samaa mieltä Lindstedtin kanssa, että olisi naiivia ajatella, että mikään ei muuttuisi. Kirja ei ole vain tarina, se on myös rakastettua materiaa, ainakin monelle meistä.

Kanadalainen toimittaja ja kirjailija Malcolm Gladwell on jo kokeillut hybridiä. Hänen kirjansa Talking to Strangers on kiinnostava kuunneltava. Välillä Gladwell puhuu itse, välissä on autenttista haastattelumateriaalia ja vielä näyteltyjä kohtauk­sia vaikkapa oikeudenistunnoista. Kirja on innostava ja kiinnostava, eikä vähiten sen monipuolisen muodon takia. Mutta onko se kirja, podcast, kuunnelma? Gladwell kertoo, että kirjoittaessaan hän mietti koko ajan äänikokemusta. Hän toteaa, että jos kirjoittaa nimenomaan äänikokemusta, se muuttaa kirjoittamista keskustelevammaksi: vähemmän monimutkaista, analyyttistä sisältöä. Muoto siis faktisesti muuttaa myös itse kirjaa.

Amerikkalainen kirjailija Adam Grant on myös kirjassaan Power Moves – Lessons from Davos tehnyt (onko tämä enää edes kirjoittamista?) hybridin, jossa tekstin välissä on kadulla tehtyjä äänimaail­maltaan sotkuisia haastatteluita. Koko sisällöstä tulee kiireinen, kiihkeä tunnelma; Davosissa todella tapahtuu!

Molemmat ovat mielestäni varsin onnistuneita ja innostavia esimerkkejä siitä, mitä kaikkea äänikirja voikaan vielä olla. Mutta pitääkö kirjaa esineenä surra, ja toisaalta, ovatko huhut kirjan kuolemasta ennenaikaisia?

”Äänikirja tuo kirjaan toisenlaisia kokemuksia, jotka eivät ole niin arvottomampia kuin arvokkaampiakaan.”

Lindstedt kuvaa hyvin esseessään, kuinka äänikirja uhkaa kompleksisia kerronnallisia rakenteita, liukuvia näkökulmia, moniäänisyyttä, pitkiä ja polveilevia virkkeitä sekä kielen visuaalisia elementtejä. Toisaalta äänikirja tuo kirjaan toisenlaisia kokemuksia, jotka eivät ole niin arvottomampia kuin arvokkaampiakaan. Ne ovat erilaisia. Molemmista on syytä pitää huolta.

Ystäväni ryhtyi harrastamaan kirjansidontaa. Aika vanhanaikainen harrastus, ajattelin mielessäni. Vai onko? Mitä jos kirja pysyvänä esineenä saa uudenlaisen arvon nopeasti muuttuvassa epävarmassa maailmassa, jossa kirjahylly kirjoineen voi edustaa hallinnan tunnetta? Ja miksei samalla tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa voisi ahmia myös korvillaan kirjaa?

Kirjasuositukset:

Johan Eklöf: Maailma ilman pimeää (Oletko tullut ajatelleeksi, että pimeä on välttämätöntä niin ihmisille kuin muillekin lajeille?)

Bernhard Schlink: Jäähyväisvärit (”Muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille.”)

Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta (Jos olet valmis tarkastelemaan omia ajatuksiasi toisin!)

X