Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Haluamme uskoa, että koulukiusatuista tulee aina menestyjiä, mutta näin ei ole

Koulukiusattu saa kuulla joka päivä vuosien ajan olevansa vääränlainen, ja se jättää jälkensä. Selviytymisklisee, jonka mukaan kiusatusta tulee aikuisena aina menestyjä, ei valitettavasti pidä paikkaansa, Laura Honkasalo kirjoittaa.
Teksti: Laura Honkasalo

Inkku oppii jo ala-asteella, että hänessä on jotain vialla, vaikka hän ei ihan ymmärrä mitä. Yläasteelle siirtyessä on jo selvää, että Inkussa on vialla ihan kaikki. Hänellä ei ole muita ystäviä kuin toinen kiusattu tyttö, Karla.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti (Otava, 2019) on raastava kuvaus koulukiusaamisesta. Teos on synkkä, koska se kuvaa kiusaamisen vaikutuksia pitkälle aikuisuuteen. Romaani on myös psykologisesti tarkka: välillä kiusatun voi olla vaikea itsekään tietää, mikä on kiusaamista. Ikävä kyllä varsinkin tyttöjen harjoittama koulukiusaaminen on usein psykologista manipulointia. Julmuudella ei ole rajoja: Yhtenä päivänä kiusattu kelpaakin suosittujen porukkaan, hän kertoo innoissaan itselleen tärkeistä asioista. Seuraavana päivänä hän on takaisin alimmassa kastissa ja hänen kertomansa asiat levitetään pilkallisesti koko koululle.

”Välillä kiusatun voi olla vaikea itsekään tietää, mikä on kiusaamista.”

Romaanin nuoret elävät 1990-lukua, mutta ilmapiiri on samanlainen kuin omassa nuoruudessani 1980-luvulla. Aikuisille ei kerrottu, koska se olisi vain pahentanut asiaa. Kuraattorilla ja koulupsykologilla kävivät vain toivottomat tapaukset, varkaat ja liimanhaistelijat. Lasten ja nuorten maailma oli muutenkin aikuisista erillään. Ei ollut olemassa tunnepuhetta, mielenterveysongelmat olivat suunnaton häpeä. Debiili ja separi olivat suosittuja haukkumasanoja.

Noihin aikoihin kiusaaminen oli paljon fyysisempää. Tuntui, että oli onnekas, jos selvisi hylkimisellä ja irvailulla, kun joitakin oppilaita kidutettiin koulun vessassa, hakattiin koulumatkalla, heidän tavaroitaan varastettiin ja pyörän kumit puhkottiin. Mitä huutelu oli sen rinnalla, että joku sai jokaisella koulumatkalla turpaan?

Kauhanen kyseenalaistaa romaanihenkilöidensä suulla selviytymiskliseitä: haluamme uskoa, että kiusatuista tulee aina menestyjiä ja kiusaajista syrjäytyneitä luusereita. Romaanissa kiusaaminen on vaurioittanut nuorten psyykeä lopullisesti. Inkku kärsii paniikkikohtauksista ja uusien ihmisten lähestyminen on lähes mahdotonta. Inkun oireista lukeminen tuntui minusta oudon huojentavalta. Olen aina ajatellut, että minua ei kiusattu koulussa, pelkästään hyljeksittiin ja pidettiin tosi outona. Eliittiä lukiessa ymmärsin, että asiat eivät ole niin yksioikoisia.

Jos saa vuosikausia kuulla joka arkipäivä olevansa vääränlainen, se jättää jälkensä, vaikka miten päättäisi, että on ylpeästi oma itsensä. Omalla ala-asteellani vanhakantaiset opettajatkin osallistuivat oppilaiden kastijaon määrittelyyn. Perheen poliittinen kanta, suhde uskontoon ja varakkuus ratkaisivat aseman opettajien suosikkilistoilla. Aikuisena on tullut mieleen, että tämä saattoi vaikuttaa myös arvosanoihin.

Mediakin vaikuttaa. Usein nuorten murhia raportoidessa korostetaan, että surmattu nuori oli suosittu ja hyvä koulussa. Kun olin töissä nuortenlehdessä, Suomea järkytti teinitytön järjetön tappo. Iltapäivälehdet hehkuttivat, että tyttö oli kaunis, kiltti kaikille, aina iloinen ja hyvä koulussa, siis oikea enkeli. Nuortenlehden nettikeskusteluissa yksi tyttö totesi osuvasti: ”Jos mä kuolisin, lehdessä olisi pienellä, että masentunut goottivalas kuoli, hyvä kun siitä päästiin.”

Eliitin synkkyys ja lohduttomuus oli minusta oudon piristävää. Olen aina inhonnut ajatusta, että kärsimys jalostaa. Ei jalosta – pahimmillaan kiusatusta ja vuosia rääkätystä nuoresta tulee kouluampuja. Vastikään luin artikkelin, jossa kerrottiin, että varsinkin miehillä yksinäisyys voi kääntyä raivoksi ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan ja johtaa väkivaltaan.

”Sain kuulla päivittäin, että kaikki minussa oli vääränlaista, jopa penaali.”

Eliitti sai minut ajattelemaan omia kokemuksiani eri tavoin. Samoin kuin Inkku, sain kuulla päivittäin, että kaikki minussa oli vääränlaista, jopa penaali. Se on varmasti vaikuttanut voimakkaaseen ulkopuolisuuden tunteeseen, joka on seurannut mukana läpi vuosikymmenten. En koe uusia ihmisiä kohdatessani ihan niin voimakasta paniikkia kuin kirjan Inkku, mutta jonkinlaisesta sosiaalisesta fobiasta olen kärsinyt aina. Kauhasen romaanissa on realistista sekin, että minkäänlaista loppuhuojennusta ei tule, kiusatun elämä ei muutu taianomaisesti menestystarinaksi.

X