Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Naisen kynnys pitää itseään älykkäänä on korkea, koska naisen äly on aina nähty ongelmana

Olen viime aikoihin asti pitänyt itseäni tyhmänä, mutta samaan aikaan kokenut, että minun pitää peitellä älykkyyttäni. Mistä tämä ristiriita johtuu? Laura Honkasalo pohtii.
Teksti: Laura Honkasalo

Kesäisin mökillä luen vanhoja naistenlehtiä. Suomalaiset naistenlehdet ovat aina olleet ajan hermolla. ”Saako tyttö olla älykäs?” kyselee Kotiliesi vuonna 1983.

Tuosta ajasta on melkein 40 vuotta, mutta haastateltujen opettajien näkemykset kuulostavat ajankohtaisilta. ”Tytöt tyytyvät olemaan taustalla. Tytöt toimivat toiveiden mukaan, ja vaikka he olisivat kuinka fiksuja, heistä tulee isoina joko opettajia ja sairaanhoitajia.”

Toimittaja Sirkku Kuusava ihmettelee, ajattelevatko opettajat omia asenteitaan. Pojat saavat olla liiankin villejä, mutta heissä on vain ”mukavaa valppautta”. Poikia pidetään aloitekykyisinä, asiallisina ja johtavina.

Niinpä niin – olin lehden ilmestymisvuonna 1983 ala-asteen kuudennella. Luokanvalvojamme oli eläkeikää lähestyvä nainen, joka muisti aina julistaa, miten paljon kivempaa oli opettaa poikia. Pojissa oli luonnetta, tytöt vain suorittivat. Ope toki ylisti kympin tyttöjen virheetöntä käsialaa ja täydellisiä koevastauksia.

Tytöt oppivat, että jos he haluavat tulla hyväksytyiksi naisina, älykkyyttä ei kannata tuoda esiin.

Kotilieden artikkelissa sanotaan, että 13–15-vuotiaaksi saakka tytöt uskovat pystyvänsä mihin vain. Sitten tavoitteeksi tulevat naisammatit: sairaanhoitaja, opettaja, lentoemäntä. Artikkeli tuo ilmi, että vaikka tytöt ja pojat ovat yhtä älykkäitä, poikia kannustetaan ja tyttöjä ei. Artikkelissa haastatellaan tutkijaa, joka sanoo, että pienenä tytöt ja pojat pitävät itseään yhtä aloitekykyisinä. Kasvaessaan tytöt oppivat, että jos he haluavat tulla hyväksytyiksi naisina, älykkyyttä ei kannata tuoda esiin – ”muussa tapauksessa pojat eivät välitä heistä, eivätkä aina tytötkään”.

Jo 1980-luvulla pohdittiin, suosiiko koulu tyttöjä – itse asiassa sitä on pohdittu aina suomalaisen kansakoululaitoksen perustamisesta saakka 1800-luvulta. Tyttöjen ryntäys kansakouluun hämmensi. Tytöillä oli kova opinhalu ja suomalaiset isät halusivat tyttärensä kouluun. 1900-luvun alkupuolella murehdittiin sitä, että kansakoulun opettajista valtaosa oli naisia. Yliopistoihin naisia ei haluttu, hehän opiskelisivat vain opinhalusta ja jättäisivät tutkinnon kesken, kun menisivät naimisiin. Samalla naiset veisivät opiskelupaikkoja miehiltä.

Kotilieden artikkelin mukaan vuonna 1983 puolet lukioiden oppilaista oli tyttöjä ja yli puolet yliopistollisen kandidaatin tutkinnon suorittaneista oli naisia. Nykyään monilla akateemisilla aloilla, esimerkiksi lääketieteessä, ”ongelma” on se että valtaosa ammatissa toimivista on naisia. Miten saataisiin lisää poikia lääketiedettä opiskelemaan?

1800-luvun lopulla Suomessa oli tasan yksi naislääkäri, Rosina Heikel, jolta vaadittiin sinnikkyyttä ammatissa toimimiseen. Vuonna 2015 naislääkäreitä oli 12 000. Mitä jos se nähtäisiin huikeana saavutuksena eikä ongelmana?

Kotilieden artikkeli sai minut toden teolla miettimään omia kouluaikojani. On hämmentävää ajatella, että ala-asteen luokanvalvojani oli syntynyt vuoden 1918 paikkeilla. Ei ihme, jos hänellä oli pölyisiä käsityksiä! Aivan viime aikoihin asti olen pitänyt itseäni tyhmänä. Vaikka minulla on akateeminen tutkinto, en ole ajatellut, että olisin älykäs. Samaan aikaan on tuntunut, että omaa älykkyyttä pitää peitellä – onpa ristiriitaista!

Vanhan artikkelin lukeminen sai miettimään, miten paljon koulu on vaikuttanut omaan ajatteluun.

Vanhan artikkelin lukeminen sai miettimään, miten paljon koulu on vaikuttanut omaan ajatteluun. Kun olin peruskoulussa, sukupuolierot olivat jyrkkiä. Tytöt olivat tekstiilikäsityössä ja pojat puukäsityössä. Tytöt harjoittelivat naisvoimistelua, pojat pelasivat jalkapalloa. Pojat olivat hyviä matematiikassa, tytöt kielissä.

Ystäväni sanoi taannoin, ettei kumppania etsiessä pitäisi pienentää itseään, siis esittää vähemmän kyvykästä kuin on. Tajusin, ettei itseään pitäisi pienentää myöskään oman itsensä silmissä. Kynnys ajatella itseään älykkäänä on korkea. Heti tuntuu, että joku ilmestyy paikalle heilutellen matikankoetta, josta olen saanut seiskan – en siis voi olla älykäs.

Kouluaikoihini osui myös kotitietokoneiden tulo. Perheissä oli itsestään selvää, että tietokoneet olivat poikien juttu. Poikia kannustettiin tietokoneiden pariin. Veljeni sai joululahjaksi tietokoneen, minä sain naisellisen korukellon. Loukkaannuin niin verisesti, etten suostunut koskemaankaan tietokoneisiin moneen vuoteen. Kirjoitin sitkeästi vanhalla sähkökirjoituskoneella, kunnes ymmärtäväinen opettaja Englannissa houkutteli minut tutustumaan tekstinkäsittelyn mahdollisuuksiin.

X