Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Vaikka uutisten lukeminen toisi tuskaa, meidän on tärkeä tietää

Bosnian sota aikoinaan havahdutti maailman raakuuteen niin, että lamaannuin. Nykyään ajattelen, että on tärkeää tietää, kirjoittaa Laura Honkasalo kolumnissaan.
Teksti: Laura Honkasalo

Kun olin 25-vuotias, lempibändini, irlantilainen Cranberries julkaisi biisin nimeltä Bosnia. Cd-levyä kuunnellessani hyppäsin usein kappaleen yli, koska se ahdisti liikaa. Laulaja Dolores O’Riordanin vimmainen ääni kuvasti omia tuntemuksiani: miten jotain niin hirveää kuin Balkanin konflikti voi tapahtua niin lähellä, Euroopassa?

Balkanin konfliktin myötä minulle selvisi ensimmäistä kertaa, että sodissa käytetään (ja on aina käytetty) aseena systemaattista seksuaalista väkivaltaa. Raiskaus tunnustettiin virallisesti sota-aseeksi vasta entisen Jugoslavian konfliktin myötä.

Tuhansia bosnialaisia naisia pidettiin serbialaisilla vankileireillä ja raiskattiin systemaattisesti. Se tuntui kammottavalta, varsinkin kun moni seksuaalisen väkivallan uhreista tuli raskaaksi. Tämä oli tietysti osa nöyryytystä: naiset joutuivat synnyttämään lapsia, joilla oli puoliksi vihollisen etnisyys. (Myös YK:n rauhanturvaajien on tiedetty syyllistyneen raiskauksiin alueella.) Monet naisista olivat ymmärrettävästi niin traumatisoituneita, etteivät kyenneet huolehtimaan lapsestaan.

Järkyttävällä uutisvideolla nainen sanoo, että haluaisi kuristaa vastasyntyneen.

Taannoin luin aktivisti Lejla Damonin haastattelun. Damon syntyi joulupäivänä vuonna 1992. Hänen äitinsä oli 19-vuotias sodassa raiskattu bosnialaisnainen, joka ei kyennyt huolehtimaan hänestä, koska lapsi muistutti seksuaalisesta väkivallasta. Järkyttävällä uutisvideolla nainen sanoo, että haluaisi kuristaa vastasyntyneen.

Samana päivänä brittipariskunta oli sairaalassa tekemässä haastatteluita. Heille näytettiin pienokaista, jonka kohtalo ei jättänyt heitä rauhaan. Eihän vauva ollut syyllinen mihinkään! Muutaman päivän kuluttua he päättivät adoptoida lapsen.

Nykyään Damon toimii War Child -hyväntekeväisyysjärjestössä ja puhuu avoimesti tarinastaan. Järjestö auttaa konfliktien keskellä eläviä lapsia. Damon vaikuttaa vahvalta nuorelta naiselta, lapsuus adoptioperheessä oli turvallinen ja iloinen.

Mutta entä lapset, joita ei adoptoitu ulkomaille? Äidit tappoivat ja hylkäsivät lapsiaan. Osa adoptoitiin maan sisällä, osa joutui orpokotiin. He joutuvat kantamaan raiskaukseen liittyvää häpeää, ehkä loppuelämän. Heitä sanotaan Bosniassa näkymättömiksi lapsiksi.

Damonin tarina tuntuu lohdulliselta. Hän sai tietää taustastaan vasta 18-vuotiaana ja halusi etsiä biologisen äitinsä. Hän tutustui myös sisaruspuoliinsa ja muihin sukulaisiin.

Kirja saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat oikeasti ymmärtää, mitä konfliktien taustalla on.

Samalla tavalla lohdullinen minulle oli yhdysvaltalaisen toimittajan ja YK- lähettilään Samantha Powerin muistelmateos The Education of an Idealist (Dey Street Books, 2019). Power kiinnostui nuorena niin paljon Balkanin konfliktista, että opetteli serbokroatiaa ja hakeutui alueelle sotakirjeenvaihtajaksi. Kokemus sai Powerin kirjoittamaan kansamurhia analysoivan teoksen A Problem from Hell (2002). Powerin muistelmateos ei ole kevyttä luettavaa, välillä jouduin pitämään taukoa sodista ja kansanmurhista.

Powerin teos on kuitenkin viisas, väkevä ja lämmin. Se saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat oikeasti ymmärtää, mitä konfliktien taustalla on. Kirjasta välittyy kuva sydämellisestä, vahvasta naisesta, joka uskoo, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Sama elämänasenne välittyy Lejla Damonista. Kun hän sai Britanniassa Point of Light -palkinnon, hän mainitsi kiitospuheessaan biologisen äitinsä ja sanoi ihailevansa tämän urheutta.

Suomessakin on tunnustettu, että sota vaikuttaa kolmanteen tai neljänteen polveen.

Nuorena, Bosnian sodan ollessa käynnissä, uutisointi lamaannutti minut. Samaan aikaan kun mietin, miten pääsisin turvallisesti diskosta kotiin, naisia pidettiin seksiorjina ja nöyryytettiin sanoinkuvaamattomin tavoin. Nykyään ajattelen, että on tärkeää tietää. Suomessakin on tunnustettu, että sota vaikuttaa kolmanteen tai neljänteen polveen. Entä sitten entisen Jugoslavian alueella, missä sotavauvat ovat kasvaneet nuoriksi aikuisiksi? Heillä pitäisi olla oikeus elää omaa elämäänsä, ja heillä on oikeus selvittää juurensa.

Lejla Damon ei häpeä alkuperäänsä. ”Se on osa minua, mutta se ei määritä minua”, hän sanoi lehtihaastattelussa. Hän sanoo ymmärtävänsä täysin, miksi biologinen äiti antoi hänen pois. Bosnian sodassa raiskatut naiset voivat hakea valtiolta korvausta, mutta harva tekee niin häpeän takia – naiset pelkäävät, että heidän tarinansa paljastuu. On tärkeää levittää tietoa.

X