Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Asuisipa naapurissani maalaislääkäri

Pitäisinkö lääkäristä, joka näyttää isolta vauvalta ja täräyttää töykeästi päin naamaa kaiken, mitä ajattelee? Ehkä en. Vai oppisinko luottamaan häneen, hyväksymään, että sellainen hän nyt on, vähän outo mutta turvallinen, kirjoittaa Leeni Peltola.

Teksti:
Leeni Peltonen

Pitäisinkö lääkäristä, joka näyttää isolta vauvalta ja täräyttää töykeästi päin naamaa kaiken, mitä ajattelee? Ehkä en. Vai oppisinko luottamaan häneen, hyväksymään, että sellainen hän nyt on, vähän outo mutta turvallinen, kirjoittaa Leeni Peltola.

Idea syntyi vuosi sitten ystävien kanssa illallispöydässä. Olimme kaikki neljä ihastuneita brittiläiseen maalaislääkäriin nimeltä Doc Martin. Tv-sarjan innoittamina päädyimme tänä syksynä Lounais-Englantiin ajelemaan vuokra-autolla Cornwallin mutkaisia teitä. Ja kyllä, ne ovat juuri niin kapeita kuin miltä tv:ssä näyttävät.

Hymähtelimme parkkeerauskehotuksille, joita oli jo hyvissä ajoin ennen merenrantakylään saapumista. Emme naureskelleet enää tajuttuamme, että sokkeloisessa kylässä ei oikeasti mahtunut liikkumaan, ei varsinkaan autolla. Nöyrästi palasimme pysäköimään auton. 700 asukkaan kylässä, jyrkillä ja kapeilla kaduilla kun oli käymässä muutama muukin vierailija.

Sarjassa kylä on nimeltään Portwenn, todellisuudessa Port Isaac. Mutta kylä on oikeasti olemassa, ja siellä asutaan ja tehdään töitä. Ja tietysti kuvataan tv-sarjaa. Yhdeksättä, ja tiettävästi viimeistä, tuotantokautta odotetaan kiihkeästi kaikissa 80 maassa, joissa sarjaa esitetään.

Cornwallin matkailulle Doc Martin ja niin ikään samalla seudulla kuvattu Poldark ovat merkinneet aikamoista spurttia. Ennen niin uneliaassa Port Isaacin kylässä pyöritetään nyt – toki perinteisen kalastuksen rinnalla – myös ravintoloita, hotelleja ja kävelykierroksia.

Ikivanhat kujat ja pienet kivitalot, Atlantin jyrkkä nousu- ja laskuvesi ja sataman liepeillä leijuva kalan ja äyriäisten tuoksu riittäisivät yksinäänkin tekemään kylästä viehättävän. Pubista nyt puhumattakaan. Pelkästään mukavaa on hetken aikaa sekin, että matkapuhelimella ei siellä tee juuri mitään, sillä datayhteys on olematon.

Ja sitten on tämä Doc Martin -villitys.

Miksi eristäytyneen kalastajakylän elämän seuraaminen viehättää niin kovasti eri puolilla maailmaa? Suomessakin sarja on keikkunut katsojatilastojen kärjessä ja jopa uusintoina peitonnut Salatut ja Vain elämät. Juuri nyt sarjaa ei tosin ole nähtävissä tv-kanavilta eikä suoratoistopalveluista.

Mikä on suosion salaisuus? Brittiläinen laatutyö totta kai: loistavat näyttelijät, kutkuttava käsikirjoitus ja sympaattinen kylämaisema, joka jo itsessään koukuttaa kerran viikossa tv:n ääreen.

Tärkeimpiä ovat kuitenkin tarinan henkilöhahmot, jotka kaikki ovat jotenkin outoja ja samalla äärettömän sympaattista. Ihmiset ovat heikkouksineen helposti samastuttavia, ja ihmissuhdekiemurat ja muut arkiset huolet ovat käsiteltävän kokoisia. Ehkä meissä kaikissa asuu se pieni maalaiskylän asukas, joka tuntee olonsa turvalliseksi, kun tietää kaikkien tietävän kaikkien asiat.

Martin Clunesin näyttelemä maalaistohtori on tietenkin sarjassa kaiken ydin. Lääkäri, itse asiassa entinen kirurgi, joka pelkää verta ja joka on sosiaaliselta käytökseltään katastrofi. Kaikkea muuta kuin täydellinen lääkäri.

Onko se tuo äärimmäinen rehellisyys, joka hänestä tekee sympaattisen? Vai samastummeko Martin Ellinghamiin siksi, että kai jokainen meistä käyttäytyy välillä kuin täysi pökkelö? Kun maailma nyt on sellainen, että tärkeintä tuntuu olevan sulavuus ja notkeus, eikä se millään aina onnistu.

Toisaalta tuntuu, että oikeassa elämässä siedämme tällaisia persoonallisuuksia paljon huonommin kuin tv-ruudussa. Pitäisinkö itse lääkäristä, joka näyttää isolta vauvalta ja täräyttää töykeästi päin naamaa kaiken, mitä ajattelee? Ehkä en. Tulisin varmaan vastaanotolta tukka pystyssä ja harkitsisin lääkärin vaihtoa. Vai oppisinko luottamaan häneen, hyväksymään, että sellainen hän nyt on, vähän outo mutta turvallinen?

Sarjan käsikirjoittajilta voi oppia ainakin sen, että epätäydellisyys tekee ihmisestä – ja tarinasta – kiinnostavan. Paluumatkalla kuulokkeissani soi Leonard Cohenin Anthem: ”There is a crack in everything. That’s how the light gets in.” Niin totta: halkeamien kautta valo pääsee sisään.

Ja lääkäreistä puheen ollen: uskonpa, että näinä sote-odotuksen aikoina kuka tahansa meistä olisi kiitollinen, jos lähinaapurustossa asuisi tuttu tohtori. Olisi vaikka kuinka kömpelö, mutta olisi viikosta toiseen olemassa ja juoksisi paikalle lääkärinlaukkuineen silloin, kun tarvitaan.

Leeni Peltonen

Leeni Peltonen on vapaa toimittaja, joka opettelee kävelemään juoksemisen sijasta.

Anna Leenille palautetta: leenipeltonen@gmail.com

Leenin aiemmat kolumnit löydät täältä

X