Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Häpesin huonoa tasapainoani uuden kumppanini edessä – miksi ihmeessä tämä tilanne osui häpeänappulaan?

Herättikö jokin tilanne sinussa häpeän tunteen? Selittämättömät häpeän kokemukset juontavat usein juurensa lapsuuteen, ja omien ”häpeänappuloiden” tutkiminen voi opettaa paljon itsestä, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Teksti:
Marianna Stolbow

Herättikö jokin tilanne sinussa häpeän tunteen? Selittämättömät häpeän kokemukset juontavat usein juurensa lapsuuteen, ja omien ”häpeänappuloiden” tutkiminen voi opettaa paljon itsestä, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Viritimme mökkipihalle slacklinen kahden riittävän etäällä seisovan kuusen väliin. Kyseessä on leveä, litteä, taakkaliinaa muistuttava köysi, jonka päällä tasapainoillaan kuin nuoralla. Esittelytekstin mukaan laji kehittää kehonhallintaa ja keskittymiskykyä. Slackline myös joustaa kuten trampoliini. Sillä voi siis muiden ominaisuuksien lisäksi pomppia – kun on oppinut ja uskaltaa. Idea tähän tuli uudelta kumppaniltani. Hän on itse lajista hyvin innostunut ja kannusti heti ensivisiitillään minuakin kokeilemaan.

Nousin kerran ja tulin saman tien alas. Ai, tämä on näin vaikeaa! Enkä suostunut yrittämään enää. En vaikka toinen pomppi edessäni, onnistui ja osasi, putosi. Ja nousi taas yrittääkseen uudelleen.

Koska kyseessä oli minun ja uuden kumppanini ensimmäinen kiireetön tapaaminen, olimme käyneet laiturinnokassa istuen läpi elämänkertamme. Kumpikin oli kertonut viiden vuoden jaksoissa koko elämänhistoriansa. Olin peittelemättömästi avannut harha-askeleitani, erheitä, halpamaisuuksiani, inhimillisiä erehdyksiä ja kaikenlaista muutakin elämän peruskompurointia, mutta slacklinelta putoaminen tuntui nololta.

Mietin, miksi ja minkälaisiin häpeänappuloihin se osui. Koskettiko se minussa ehkä noloutta oman kehon hallitsemattomuudesta ja sitä kautta ikääntymistä? Vai oliko yksinkertaisesti yritys ja epäonnistuminen verraten vieraan ihmisen edessä jostain muusta syystä epämiellyttävää?

En vieläkään ole aivan varma vastauksesta mutta tällaiset ärtymyksen hetket ovat itsetutkiskelijalle arvokasta materiaalia. Ota peili käteen ja katso, mistä kaukaa tunne sinussa kumpuaa.

”Eikö ole itsestään selvää, etten voinut tanssia narulla sirkusprinsessan tavoin?”

Tiedän, että häpeän tunne on hankala tunnistaa. Se on kokonaisvaltainen ja syvä ja juontaa juurensa pitkälle elämänhistoriaamme. Miksi vieraan lajin ensikokeilu ja tilanne, jossa en tietenkään heti hallitse asiaa, herättää minussa häpeän? Eikö ole itsestään selvää, etten voinut tanssia narulla sirkusprinsessan tavoin? Tietenkin minä mätkähdin maahan ja tietenkin uutta asiaa tuli harjoitella.

Toisen edessä putoaminen tuntuu kuitenkin usein nololta – vaikkapa kadulla. Erityisen noloa kompurointi on tuntemattomien tai itselle erityisen merkityksellisen ihmisen edessä. Ensimmäisistä emme tiedä, kuinka he meihin suhtautuvat. Siksi tilanne on uhkaava. Jälkimmäisiltä toivomme ja tarvitsemme niin kovasti hyväksyntää, ettemme haluaisi tehdä virheitä. Emme siis uskalla olla kaikin tavoin inhimillisiä omia itsejämme.

Ihmisen häpeä paljastuukin hänen yrittäessä olla täydellinen. Joillakin oma häpeä näkyy tavassa mahtailla, olla alati esillä, edetä hinnalla millä hyvänsä. Toisten häpeän paljastaa piilossa oleva uskomus ja toive siitä, että elämäni on täydellistä, jos mahdollisimman moni jakaa kuvani, tekstini, tykkää minusta edes virtuaalisesti. Ehkä jokin siitä on ihan oikeaa ja totta.

”Häpeä on jäänne vuorovaikutuskokemuksista, joissa on pyrkinyt tulemaan hyväksytyksi mutta onkin tullut torjutuksi.”

Häpeä on kiinnostava tutkittava, sillä sitä on meissä kaikissa. Se on jäänne vuorovaikutustilanteista, joissa on pyrkinyt tulemaan hyväksytyksi mutta onkin tullut torjutuksi. Emme muista lapsuuden häpeäkokemuksista kuin ne kaikkein pahimmat, mutta jokin uusi tilanne muistuttaa vanhasta. Aikuisenakin hetki osuu haavaan, joka puhkeaa vuotamaan uudelleen. On kuin sielussamme olisi ikiaikainen mustelma tai hiusmurtuma, jota painaessa sattuu aina uudelleen ja uudelleen.

Nyt vietämme kolmatta yhteistä kesää samalla mökillä. Olen palannut slacklinelle. Harjoittelen innoissani, putoilen häpeämättä mutta nilkkojani varoen. Kehityn ja pidän lajista. Nautin yrittämisestä, vaikka onnistumiset ovat pienen pieniä hippusia.

”Tarvitsemmekin läheiseltä ihmiseltä arjessa päivittäin viestejä siitä, että olemme hyväksyttyjä myös mokatessamme.”

Tarvitsemmekin läheiseltä ihmiseltä arjessa päivittäin viestejä siitä, että olemme hyväksyttyjä myös mokatessamme. Uudesta ihmisestä sitä ei vielä tiedä. Ei voi olla aivan varma, pitääkö hän minusta myös maahan mätkähtävänä. Koska kuitenkin olemme elämän taakkaliinalta putoilevia jokaikinen, voimme taivaltaa elämän polkua vain sellaisen ihmisen seurassa, jolle saamme ja uskallamme näyttää osaamattomuuden, arkuuden ja epäonnistumisen.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X