Marianna Stolbowin kolumni: Mis sie tarviit hyvää miestä, ota suomalainen vaimo
Sota-ajan perintönä suomalaisissa parisuhteissa jompikumpi on liian usein se ”pitääkö mun tehdä kaikki yksin” -hahmo. Yksinpärjäävän pätevä ote ruokkii kumppanissa avuttomuutta ja vastuunpakoilua, Marianna Stolbow kirjoittaa kolumnissaan.
Sota-ajan perintönä suomalaisissa parisuhteissa jompikumpi on liian usein se ”pitääkö mun tehdä kaikki yksin” -hahmo. Yksinpärjäävän pätevä ote ruokkii kumppanissa avuttomuutta ja vastuunpakoilua, Marianna Stolbow kirjoittaa kolumnissaan.
Postasin someen kuvan, jossa kunnostan vanhaa lipastoa iloisena, hiomakone kädessä. Kuvatekstini ”Mis sie tarviit hyvää miestä, ota suomalainen vaimo” poiki paljon sympaattisia peukutuksia.
Sellaisia me olemme: teemme mieluiten kaiken itse. Reippaasta asenteesta on meille paljon iloa, mutta se koituu monesti myös kompastukseksi. Minun ja kumppanini väliseksi sisäpiirivitsiksi on muodostunut käsite ”nordic woman”, joka tekee itse, mutta hartiajumit tai nivelrikkoiset kädet valvottavat öisin.
Sodan aikaiset esivanhempamme eivät irrota meistä otettaan. Naiset hoitivat kotirintamalla tunnetusti kaiken. Maailmalla naiset komennettiin rauhan tultua takaisin koteihin ja teollisuuden työpaikat palasivat miehille. Pieni, köyhä Suomi sen sijaan tarvitsi kaikkien panosta aiemmin ja enemmän kuin muualla. Niskaan putosivat vielä sotakorvaukset.
Ne on aikaa sitten maksettu, mutta agraari-Suomesta ja jälleenrakennus-Suomesta elää jäänteenä yhä vahvana selviytymisen glorifiointi.
”Hyvä jos osaamme suunnata katseemme myös siihen, paljonko kukin itseltään vaatii ja miksi.”
Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan 2019 naisten työllisyysaste oli meillä 71,8 prosenttia, mikä on huomattavasti Euroopan maiden keskivertoa korkeampi. Ja vaikka miesten sekä isien vastuunkanto on toki kotitöissä lisääntynyt, viimeisimmän STM:n tasa-arvobarometrin mukaan naiset kokivat edelleen selvästi miehiä useammin kantavansa liikaa vastuuta perheen yhteisistä asioista. En millään tavoin sälytä vastuuta tästä(kin) naisille, mutta hyvä jos osaamme suunnata katseemme myös siihen, paljonko kukin itseltään vaatii ja miksi. Kumppanin sukupuolesta riippumatta osalle on muodostunut käsitys siitä, että paras piirre itsessä on yksin pärjääminen. Siitä on lyhyt matka ankaruuteen etenkin itseä kohtaan.
Kannustaessaan lapsia yksin selviytymiseen vanhemmat pukkaavat heitä tahtomattaan aikuisiksi, jotka eivät osaa pyytää apua. Pieniä tyttöjä kehutaan etenkin ahkeruudesta. Aikuisena he eivät tunnista rajojaan, ja rakastuessaan he myyvät itsensä työjuhtana eivätkä tasa-arvoisena kumppanina.
Alkuhuumassa toisen puolesta tekeminen sekoitetaan rakkauteen, vaikka tosiasiassa on kyse rakastetuksi tulemisen tavoittelusta. Ne, joita lapsina rakastettiin vain aikaansaavina, esittelevät itsensä uutterina myös uudelle kumppanille.
”Lopulta teemme kaiken itse, koska paremmin ja nopeammin.”
Yksinpärjäävän pätevä ote ruokkii kumppanissa avuttomuutta ja vastuunpakoilua. Samalla kyvyttömyytemme sietää keskeneräisyyttä antaa toiselle alibin vetäytymiseen ja passiivisuuteen. Lopulta teemme kaiken itse, koska paremmin ja nopeammin. Ajan myötä asetelma, josta pidimme, koska saimme loistaa osaamisemme kanssa, alkaa tuntua epäreilulta.
Lähimmäisen auttaminen on eri kuin toisen puolesta tekeminen, joka usein aiheuttaa vuosien päästä kitkerän ”Se ei tee kotona mitään” -kommentin. Olen kuullut useaan kertaan huokauksen: Kun vielä opin käyttämään porakonetta, en tarvitse miestä enää mihinkään.
Myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa elää sama ilmiö. On saatu malli siitä, että yhden kuuluu tehdä ankarasti enemmän. Liian usein jompikumpi on se ”pitääkö mun tehdä kaikki yksin” -hahmo.
”Sotasukupolven tilalla meillä on liikaa äitejä, jotka selviytyvät kaikesta yksin.”
Sota-Suomi on takana, mutta avioero-Suomi on tätä päivää. Meillä on yhä enemmän eroperheitä, joissa vastuu lapsista ja lasten asioiden selvittäminen hoituu oikeasti molemmilta. Kaikilla arki ei silti ole tällaista. Yksin lasten kanssa eläessä pakollinen yksinpärjääminen on jälleen totta, vaikka lakipykälät kuinka velvoittaisivat yhteisvanhemmuuteen. Passiin tai kouluasioihin tarvitaan kummankin suostumus. Läksyissä auttaa, Wilma-huomautukset kuittaa ja tarvittavat uimakamat kouluun hoitaa liian monessa kodissa äiti.
Sotasukupolven tilalla meillä on liikaa äitejä, jotka selviytyvät kaikesta yksin. Apua on myös hankala pyytää, sillä jos kerron, etten jaksa, äitiyttäni epäillään, ja mitä sitten tapahtuu? Kun apu sitten ilmestyy, vaikkapa vastuuntuntoisemman uuden kumppanin myötä, sitä on vaikea ottaa vastaan.
Pärjääminen on meille joskus pakko, usein pelastus, mutta myös ansa.
Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.
Kommentit
En epäile kirjoittajan esille tuomia näkökulmia tilastollisessa tarkastelussa, mutta parisuhteiden tilanne ei välttämättä ole sukupuolittunut: alivastuullisesti toimiva voi olla mies tai nainen. Lisäksi on skenaario, jossa kukaan ei varsinaisesti ole alivastuullinen suhteessa kodin töihin, mutta ne eivät sisällöllisesti ole jakaantuneet toivotulla tavalla vaikka määrällisesti olisikin. Tasapuolisuuden ja tasa-arvoisuuden nimissä toivoisin kirjoituksia ja analyysiä asiasta sukupuolineutraalista näkökulmasta.
Kommentit
Itselleni pärjäämisen eetos ei ole pakkomielteistä. Oi, olen aina huolehtinut itsestäni ja omasta terveydestäni. Se on ollut korkein ja tärkein prioriteettini. Kyllä äitiys ja lasten aikuiseksi kasvattaminen vaativat myöskin taistelemista, mutta myös hyviä, rakkaudellisia, onnen ja ilon täyttämiä hetkiä. Lapsilleni jäi pääosin mukavat muistot lapsuudestaan. Ajattelen jotenkin niin, että saadakseen jotain elämässään, on myös oltava valmis taistelemaan sen puolesta. Mitään ei saa ilmaiseksi.
Kyse voi tosin olla siitäkin, että lapsi (etenkin poika) passataan kotona piloille. Oma exäni pesetti yliopisto-opiskelijanakin pyykkinsä äidillä eikä osannut tehdä mitään ruokaa. Siis ei mitään. Eikä suostunut opettelemaan, vaikka kuinka vaadin.
Tämä filosofian maisteri ei osannut käyttää pesukonetta, imuroi vaadittaessa keskilattialta eikä tehnyt lapsille yhtään vaate- tai muuta hankintaa. Siis ei yhtään. Rahasta ei ollut kyse.
Porakonetta käytin minä, renkaat vaihtoi poikamme tai firma jne.
Arvaatte varmaan, miksi erosin.
Yksin 800€/kk köyhyyseläkkeillä ”pärjäävät” pieneläkeläiset naiset, ovat niitä Suomen todellisia miehiä, kun reilun pelin sääntöjä, ei enää tunne päättäjät, saati menestyjät Suomessa. Ennenaikaisesti lähtevien määrää, pitäisi todella tutkia ja kunnolla. Eläkeläisköyhyyden jatkaminen, on naisvihan ydintä.
Where is Tarzan when he is needed? Usein näitä Tarzaneita ei näy mailla eikä halmeilla silloin kun apua tarvitsisi.
Ei ole mitenkään itsestään selvää, että ihmiset auttavat hyvää hyvyyttään. Miksi pitäisi vaivautua? En usko, että tuo sinun teoriasi tuosta itsekseen pärjäämisestä on noin yksioikoinen. Ehkä oikaisit hiukan ja toit tuolla näkökulmalla särmää kolumniisi.
Olin muutama vuosi sitten auto-onnettomuudessa. Minä jalankulkijana jäin auton alle. Kukaan ei pysähtyt auttamaan, ei tullut kysymään miten voin, tarvitsenko apua. Kaiken huippu oli myös se, että autonkuljettaja ei suostunut viemään minua sairaalaan, ei soittamaan apua, vaikka pyysin häntä monta kertaa. Taisi olla lääkehuuruissa reppana. No onneksi, kykenin onnettomuudesta huolimatta itse tämän asian hoitamaan. Ei todellakaan naurattanut ja tullut mieleen lupsakoita savolaisia sutkautuksia siinä tilanteessa. Olisin kernaasti ottanut kaiken avun vastaan.
Toinen tapaus tapahtui n. kuukausisi sitten. Maksan eräälle yritykselle siitä, että auton renkaat vaihdetaan ja katsotataan siihen kuntoon, että voin turvallisesti ajella autobanaalla korkeillakin nopeuksilla. Lähdin siitä lähtökohdasta, että ammattimies tekee asiansa hyvin ja olin mielissäni, että joku muu tekee asian puolestani ja siitä hyvästä jopa maksan. Mitä tapahtui, renkaiden vaihdosta seuraavana päivänä keskellä ei mitään auto ilmoitti, että rengaspaineet eivät ole kohdilla. Onneksi vauhti ei ollut kova, muuten olisi voinut käydä huonosti. Oli tosi ikävää yöllä pimeässä ajaa kotiin vähillä rengaspaineilla kun ei ollut huoltoasemaa näkyvillä. Seuraavana päivänä opettelin rengaspaineiden tarkistuksen . Ja niinpä ilmeni, että kyse ei ollut vain yhdestä renkaasta vaan kaikista 4:stä renkaasta. Aika ikävä moka ammattimieheltä.
Kolmas tapaus, autokauppias lupasi hoitaa katsastuksen ja auton paperit kuntoon. Sattumalta autoa huoltoon viedessä huomasin, että henkilö, joka oli hoitanut puolestani auton katsastuksen ja rekisteröinnit, ei ollutkaan kiinnittänyt oikeaa tarraa auton katsastuksesta autoon. Sakot olisi tulleet jos poliisi olisi pysäyttänyt.
Summa summarum lähtökohtaiseisti olen sitä mieltä, että liikaa ei kannata jäädä muiden varaan. Oma aktiivisuus ja taidot sekä tiedot voi säästää hengen ja monta harmia.
Valitettavasti vanhemmassa ikäpolvessa on vielä miehiä, joiden mielestä kotityöt kuuluvat naiselle. Siinä eivät avunpyynnöt auta, kun mies EI OSAA eikä halua opetella.
Oma, raitis ja kunnollinen mieheni kyllä kuskasi lapsia harrastuksiin mutta siihen se sitten jäikin. Ne kuuluisat autonrenkaatkin vaihdettiin maksusta muualla.
Lapsia oli useita, ja mies meni autoon odottamaan, että minä huolehdin kaikille kulloisetkin vaatteet päälle ja kaiken tarvittavan mukaan. Jos en olisi itse siivonnut, meillä ei olisi siivottu koskaan. Astianpesukoneen hän joskus täytti, mutta ei pyyhkinyt tiskipöytää, koska tiskirätti ällötti, vessanpesusta nyt puhumattakaan.
Niin että en nyt ihan ota syytä harteilleni.
Tähän kommentoisin myös, että on ollut pakko pärjätä itse, koska mies ei ole auttanut vapaaehtoisesti eikä edes pyydettäessä. Raskausaikana oli pakko pyytää, vaatia ja käskeä, koska en vain pystynyt. Ja sitten tehtiin, mutisten hormoneista. Kun menin töihin, mies ei koskenut kotitöihin senkään vertaa, koska minähän sain toteuttaa itseäni töissä, kyllähän nyt pakolliset kotityöt täytyy jaksaa hoitaa. On ollut pakko jaksaa ja oppia. Sanomattakin on selvää, että miehestä tuli lopulta ex. Ja uutta en riesaksi ota, ellei ole hyvin koulutettu vastuunkantoon.
En epäile kirjoittajan esille tuomia näkökulmia tilastollisessa tarkastelussa, mutta parisuhteiden tilanne ei välttämättä ole sukupuolittunut: alivastuullisesti toimiva voi olla mies tai nainen. Lisäksi on skenaario, jossa kukaan ei varsinaisesti ole alivastuullinen suhteessa kodin töihin, mutta ne eivät sisällöllisesti ole jakaantuneet toivotulla tavalla vaikka määrällisesti olisikin. Tasapuolisuuden ja tasa-arvoisuuden nimissä toivoisin kirjoituksia ja analyysiä asiasta sukupuolineutraalista näkökulmasta.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous