Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Mis sie tarviit hyvää miestä, ota suomalainen vaimo

Sota-ajan perintönä suomalaisissa parisuhteissa jompikumpi on liian usein se ”pitääkö mun tehdä kaikki yksin” -hahmo. Yksinpärjäävän pätevä ote ruokkii kumppanissa avuttomuutta ja vastuunpakoilua, Marianna Stolbow kirjoittaa kolumnissaan.
Teksti: Marianna Stolbow

Postasin someen kuvan, jossa kunnostan vanhaa lipastoa iloisena, hiomakone kädessä. Kuvatekstini ”Mis sie tarviit hyvää miestä, ota suomalainen vaimo” poiki paljon sympaattisia peukutuksia.

Sellaisia me olemme: teemme mieluiten kaiken itse. Reippaasta asenteesta on meille paljon iloa, mutta se koituu monesti myös kompastukseksi. Minun ja kumppanini väliseksi sisäpiirivitsiksi on muodostunut käsite ”nordic woman”, joka tekee itse, mutta hartiajumit tai nivelrikkoiset kädet valvottavat öisin.

Sodan aikaiset esivanhempamme eivät irrota meistä otettaan. Naiset hoitivat kotirintamalla tunnetusti kaiken. Maailmalla naiset komennettiin rauhan tultua takaisin koteihin ja teollisuuden työpaikat palasivat miehille. Pieni, köyhä Suomi sen sijaan tarvitsi kaikkien panosta aiemmin ja enemmän kuin muualla. Niskaan putosivat vielä sotakorvaukset.

Ne on aikaa sitten maksettu, mutta agraari-Suomesta ja jälleenrakennus-Suomesta elää jäänteenä yhä vahvana selviytymisen glorifiointi.

”Hyvä jos osaamme suunnata katseemme myös siihen, paljonko kukin itseltään vaatii ja miksi.”

Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan 2019 naisten työllisyysaste oli meillä 71,8 prosenttia, mikä on huomattavasti Euroopan maiden keskivertoa korkeampi. Ja vaikka miesten sekä isien vastuunkanto on toki kotitöissä lisääntynyt, viimeisimmän STM:n tasa-arvobarometrin mukaan naiset kokivat edelleen selvästi miehiä useammin kantavansa liikaa vastuuta perheen yhteisistä asioista. En millään tavoin sälytä vastuuta tästä(kin) naisille, mutta hyvä jos osaamme suunnata katseemme myös siihen, paljonko kukin itseltään vaatii ja miksi. Kumppanin sukupuolesta riippumatta osalle on muodostunut käsitys siitä, että paras piirre itsessä on yksin pärjääminen. Siitä on lyhyt matka ankaruuteen etenkin itseä kohtaan.

Kannustaessaan lapsia yksin selviytymiseen vanhemmat pukkaavat heitä tahtomattaan aikuisiksi, jotka eivät osaa pyytää apua. Pieniä tyttöjä kehutaan etenkin ahkeruudesta. Aikuisena he eivät tunnista rajojaan, ja rakastuessaan he myyvät itsensä työjuhtana eivätkä tasa-arvoisena kumppanina.

Alkuhuumassa toisen puolesta tekeminen sekoitetaan rakkauteen, vaikka tosiasiassa on kyse rakastetuksi tulemisen tavoittelusta. Ne, joita lapsina rakastettiin vain aikaansaavina, esittelevät itsensä uutterina myös uudelle kumppanille.

”Lopulta teemme kaiken itse, koska paremmin ja nopeammin.”

Yksinpärjäävän pätevä ote ruokkii kumppanissa avuttomuutta ja vastuunpakoilua. Samalla kyvyttömyytemme sietää keskeneräisyyttä antaa toiselle alibin vetäytymiseen ja passiivisuuteen. Lopulta teemme kaiken itse, koska paremmin ja nopeammin. Ajan myötä asetelma, josta pidimme, koska saimme loistaa osaamisemme kanssa, alkaa tuntua epäreilulta.

Lähimmäisen auttaminen on eri kuin toisen puolesta tekeminen, joka usein aiheuttaa vuosien päästä kitkerän ”Se ei tee kotona mitään” -kommentin. Olen kuullut useaan kertaan huokauksen: Kun vielä opin käyttämään porakonetta, en tarvitse miestä enää mihinkään.

Myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa elää sama ilmiö. On saatu malli siitä, että yhden kuuluu tehdä ankarasti enemmän. Liian usein jompikumpi on se ”pitääkö mun tehdä kaikki yksin” -hahmo.

”Sotasukupolven tilalla meillä on liikaa äitejä, jotka selviytyvät kaikesta yksin.”

Sota-Suomi on takana, mutta avioero-Suomi on tätä päivää. Meillä on yhä enemmän eroperheitä, joissa vastuu lapsista ja lasten asioiden selvittäminen hoituu oikeasti molemmilta. Kaikilla arki ei silti ole tällaista. Yksin lasten kanssa eläessä pakollinen yksinpärjääminen on jälleen totta, vaikka lakipykälät kuinka velvoittaisivat yhteisvanhemmuuteen. Passiin tai kouluasioihin tarvitaan kummankin suostumus. Läksyissä auttaa, Wilma-huomautukset kuittaa ja tarvittavat uimakamat kouluun hoitaa liian monessa kodissa äiti.

Sotasukupolven tilalla meillä on liikaa äitejä, jotka selviytyvät kaikesta yksin. Apua on myös hankala pyytää, sillä jos kerron, etten jaksa, äitiyttäni epäillään, ja mitä sitten tapahtuu? Kun apu sitten ilmestyy, vaikkapa vastuuntuntoisemman uuden kumppanin myötä, sitä on vaikea ottaa vastaan.

Pärjääminen on meille joskus pakko, usein pelastus, mutta myös ansa.

X