Minna Kuukan kolumni, Minna Kuukka
Kolumnit

Minna Kuukan kolumni: Viimeksi joulupöydässämme istui kaksi kutsumatonta vierasta – siksi toivon nyt tavallista joulua

Viime joulu oli ensimmäinen kodissa, johon olimme muuttaneet marraskuun alussa ja muutenkin aiemmista erilainen. Koolla olimme vain me neljä ja lisäksi kutsumattomina vieraina k ja s, Minna Kuukka kirjoittaa.
Teksti: Minna Kuukka

Viime jouluna myöhään aattoiltana satoi lunta. Kuljin koiran kanssa alas rinnettä kohti katua, jolta tavanomainen liikenne puuttui. Bussit ja raitiovaunut olivat joulutauolla, kauempana risteyksen yli sujahti yksinäinen taksi. Pysähdyin mäkeen ja jäin tuijottamaan liikennevaloja. Ennen vaihtumistaan ne välkyttelivät puuttuville jalankulkijoille hetken rytmikkäästi, kaanonissa. Ovatko aina tehneet niin vai oliko kyseessä jokin jouluasetus?

Välke oli kuin rytmi, yritin hyräillä mukana ja etsiä sille säveltä sitä löytämättä. Koira ihmetteli pysähdystä, huokaisi ja istahti odottamaan jalkakäytävälle, lipaisi satavaa lunta kuonoltaan.

”Karanteeni oli kutistanut maailman olohuoneen kokoiseksi.”

Joulu oli ensimmäinen kodissa, johon olimme muuttaneet marraskuun alussa ja muutenkin aiemmista erilainen. Koolla olimme vain me neljä ja lisäksi kutsumattomina vieraina k ja s.

Niistä ensin mainittu, korona, iski toiseen teineistä muutama päivä ennen pyhiä ja laittoi muun muassa suunnitelmat isovanhempien tapaamisesta uusiksi. Lasten rakas mummi, joka oli viime vuoteen asti viettänyt aina joulut meillä, sai nyt oven taakse toimituksen jouluruokia. Vilkutettiin matkan päästä.

Jälkimmäinen, syöpädiagnoosi, oli yllättänyt aiemmin syksyllä, miehelle tehdyn rutiinioperaation jälkeen. Alkujärkytystä liennyttämään tulivat hyvät uutiset. Olimme onnekkaita, asia huomattiin ajoissa ja saatiin poistettua, mutta koska varotoimeksi määrätyt hoidot olivat vielä kesken, siellä tämäkin mörkö vielä istui – meidän joulupöydässä. Lisäksi karanteeni oli kutistanut maailman olohuoneen kokoiseksi.

Kurkistelin sisään väsäämäni piparkakkukartanon ikkunoista ja kuvittelin sinne täydellisen joulun. Sellaisen kuin Fanny ja Alexander -elokuvan alkukoh­tauksessa vaikuttaa olevan. Siinä leskirouva Ekdahl katsoo painavien tummanpunaisten samettiverhojen lomasta lumiseen Tukholmaan. Katua pitkin lähestyy iloinen ja eloisa joukko ihmisiä, vilkuttavat ikkunaan. ’Tuo on minun perheeni’, kuiskaa rouva. Pitkä pöytä odottaa saapujia, se on katettu täyteen herkkuja ja monihaaraiset kyntteliköt valaisevat salin.

Samanlaisesta kuvastosta joulua maalataan joka vuosi. Siinä ihannemaailmassa tunnelma on lämmin, kuusi kaunis ja maisema valkoinen. Ihmisillä hyvä tahto ja sukupolvet katsovat rakastavasti toisiinsa runsaan joulupöydän yli. Lahjapaketista kuoritaan juuri sitä, mitä toivottiin.

Ymmärrän, jos tekee mieli sulkea silmät virheettömältä kuvalta tai ainakin arvailla, mitä synkkyyksiä joulun alta on sysätty kynttilänliekkien ulottumattomiin, piiloon.

Ekdahlin elokuvaperheen joulukaan ei lopulta ollut niin täydellinen. Kimmellyksen takaa paljastui yhtä ja toista vinoa. Joulut – erilaisten säröjen summa, kuten kaikki ihmisenä olemisessa.

Meidän elämä erikoisjoulun jälkeen jatkui ja normalisoitui. Kukaan muu perheestä teinin lisäksi ei k:ta saanut, toisen hoidot päättyivät suunnitellusti, seuraava vuosi alkoi.

”Konvehtirasiassa jäljellä vain maut, joista kukaan ei välitä.”

Tulevan joulun alla väistelen ikuisuuskysymystä ’mitäs joulusuunnitelmia?’ ja toivon ennen kaikkea tavallisuutta. Sohvilla makoilevia nuorisolaisia, mummia kylään, vanhojen valokuvien läräilyä, lautapeliriitoja. Sitä hetkeä joulupäivän aamuna, kun kuuluu tuhina, muut nukkuvat vielä. Sytytän sohvapöydälle kynttilän ja amaryllis sen vieressä on auennut. Kohvehtirasiassa jäljellä vain maut, joista kukaan ei välitä.

Joulu tekee tuloaan vuosi vuodelta aiemmin. Sen keskellä, myrskyn silmässä, on hetken hiljaista ja liikkumatonta. Mutta sitten saman tien se myös sukkelasti loppuu. Toivottavasti pieni lohtu, jos juhla ahdistaa. Ohi on. Laulut lakkaavat, kuusi rapisee, arki palaa.

Tänäkin vuonna aattoiltana luultavasti kävelen samaan kadulle viettävään rinteeseen tuijottamaan liikennevalojen välkettä ja yritän napata siitä rytmin laululle, jota en muista. Ehkä maa on valkoinen, ehkä ei – samapa tuo.

Ajattelen teitä, joilla tänä vuonna on kutsumattomia jouluvieraita. Ja teitä, joilla päivästä puuttuu joku. Jo silloin, aattoillan viimeisinä tunteina, joulu alkaa tehdä lähtöä ja kuulkaa: te kestitte sen.

X