Petikaverit

Ajattelin kirjoittaa parisuhdekolumnin. Mutta sitten tuntuikin paremmalta kirjoittaa parisuhteettomuuskolumni. Miten minulla voisi olla aikaa parisuhteeseen?

Hei, minulla on mies, kaksi pientä lasta ja kiireinen työ. En kiellä, ettenkö nauttisi illallisesta älykkään ja hauskan miehen kanssa, valkoviinistä, naurusta, syvällisestä keskustelusta ja siitä, mihin se johtaa (paitsi jos se johtaa riitaan, mihin romanttisilla odotuksilla ladatut illat niin usein päätyvät).

Ongelmana on vain se, että en voi viettää parisuhdeaikaa oman mieheni kanssa. Jomman kumman pitää aina olla kotona lastemme kanssa ja hoitaa heidän asioitaan. Nykyajan lapset. Niillä on harrastuksia. Niillä on neuvoloita ja hammaslääkäreitä.

Sitä paitsi meillä on parempaakin tekemistä kuin keskittyä parisuhteeseen. Luemme kirjoja. Katsomme tv-sarjoja. Minä roikun netissä, ja se on ihanaa. Miehellä on bändi. Minä maalaan. Mies pitää työstään, minä rakastan työtäni.

Ja eikö se jo riitä, että jaan kodin, sängyn, lomat, sukulaiset, rahat ja lapset tämän tyypin kanssa? Hän on kiva, muttei niiiiin kiva. Minusta puhumattakaan. Pitääkö meidän organisoida vähäinen sosiaalinen elämämmekin parisuhteen varaan? Maailma on täynnä kiinnostavia ihmisiä.

Olisin kauhistunut tällaisesta ajattelusta vielä viisi vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten loukkaannuin, kun menin mieheni luokse kylään ja hän soitti kitaraa (sen sijaan että olisi palvonut minua).

Sitten kun saimme lapsia, hoimme monta vuotta säännöllisin väliajoin, miten meidän pitäisi järjestää enemmän aikaa parisuhteellemme. Sitten emme kuitenkaan järjestäneet. Sitten emme enää edes hokeneet.

Hoitamaton parisuhde tuntui ongelmalta yhä harvemmin. Ja nyt kun sana ongelma on mainittu, niin eikö parisuhde ole jatkuvassa luisussa kohti ongelmia? Eikö aina ole jotain ratkottavaa, läpikäytävää, murehdittavaa?

Joten on aika mahtavaa, että juuri tällä hetkellä elämässäni ei ole parisuhdetta eikä parisuhdeongelmaa. Jos ”vihaan” miestäni, se johtuu siitä, että hän on taas ottanut sen harmaan pipon, joka on paras lenkkipiponi, ja nyt pitää mennä lenkille lapseni vaaleanpunaisessa Hello Kitty -pipossa.

Nyt, ilman parisuhdetta, olen tyytyväisempi elämääni kuin koskaan. En ole koskaan ollut näin vapaa. Toteuttamaan itseäni, kokemaan maailmaa. Tutustumaan ihmisiin. Yrittämään, epäonnistumaan ja yrittämään taas. Olemaan oma itseni.

Olisi väärinkäsitys luulla, että minusta ja miehestäni on tullut sisko ja veli. Seksi jatkuu, mutta nykyään sen jälkeen on lupa olla tyytyväinen ja palata saman tien takaisin Facebookiin.

Miksi parisuhteesta puhutaan niin paljon? Onko parisuhteen hoitaminen oikeasti tärkeintä, mitä ihmiset voivat tehdä?

Kaiken huippu ovat parisuhdekurssit. Ihan kun parisuhde olisi harrastus tai sivutoiminen työ. Harrastuksista puheen ollen olen lukenut, että jotkut aloittavat niitä yhdessä ihan vain hoitaakseen parisuhdettaan. Vaikkei kumpikaan olisi erityisen kiinnostunut kyseisestä harrastuksesta. Ja pienen vauvan vanhempien, jotka eivät ole nukkuneet täyttä yötä kahteen vuoteen, kehotetaan ennen kaikkea pitämään huolta parisuhteestaan. Ai oikeasti?

Epäilen, että olemme jotenkin kollektiivisesti vinksahtaneita. Kulttuuriamme vaivaa krooninen parisuhdepakkomielle. Ehkä elämä tuntuu tyhjältä, ja sitä täytetään pakonomaisesti parisuhdeongelmilla.

Tai sitten emme halua miettiä maailmantalouden ongelmia ja sitä, mitä hemmettiä teemme tälle maapallolle, ja käperrymme parisuhteeseen. En todellakaan tiedä.

Itse ajattelin palata parisuhdeharrastukseen sitten eläkeiässä. Tuon vieressäni kuorsaavan tiiminjäsenen kanssa tietysti. Koska nyt ilman parisuhdetta tämä homma tuntuu entistäkin kestävämmältä.

Pauliina Seppälä on yrittäjä ja kevyen sarjan maailmanparantaja, jonka saa parhaiten kiinni sosiaalisesta mediasta.