Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Kotona kannattaa huutaa vain kahdessa tilanteessa

1.2.2018 Teksti: Rosa Meriläinen

Suorapuheisuus ja huutaminen ovat kaksi eri asiaa. Ainoat hetket, jolloin kotona on tarpeellista korottaa ääntään, ovat lapsen hengen pelastaminen ja voimakas orgasmi.

Minä olen kailottanut ääneni pois monet monituiset kerrat. Elämäni ensimmäisen kerran jouduin puheterapiaan kuusivuotiaana, jolloin kävi ilmi, ettei opettajani saanut puheestani selvää, koska kuuli huonosti.

Toisen kerran päädyin puheterapiaan 16-vuotiaana foniatrin todettua äänihuulissani alkavat kyhmyt. Puheterapeutti sanoi, että hyvä alku paranemiselle olisi se, etten huutaisi koko ajan.

Olen aina nauttinut siitä, että ääneni kantaa. Tykkään laulaa täysin palkein, nauraa niin, että vatsa kramppaa, ja ylipäänsä metelöidä. Olin ylpeä siitä, että sain ääneni kantamaan Turun kaupunginteatterin suurelta näyttämöltä katsomoon, kun jotkut luokkatoverit eivät kyenneet vastaamaan opettajan kysymyksiin sellaisella volyymilla, että se olisi kuulunut edes viereiseen pulpettiin.

Myönnän, suhtauduin aika ylenkatsoen heihin, jotka olivat hiljaisia. Jotka eivät saaneet suutaan auki ja ääntään kuuluviin. Vasta aikuisena oivalsin, että monet tytöt on kasvatettu hiljaisiksi piipittäjiksi. Ja että joidenkin kotitausta on sellainen, että vähemmästäkin nujertuu. Lapsena vain ihmettelin, että mikä maksaa, kun ei osata ääneen puhua.

Meillä kotona kaikki karjuivat kaulasuonet pullottaen. Kun yksi pikkuveljistä meni kouluun, opettaja kertoi, ettei poika osaa puhua: ”Hän vain huutaa.” Muuten oli ilmeisesti kaiken mekkaloinnin keskellä vaikea tulla kuulluksi. On tärkeää osata huutaa ja puhua riittävällä äänenvoimakkuudella, mutta rajansa kaikella.

Asuimme valtavaa omakotitaloa. Jos minulla oli asiaa jollekin talossa, huusin asiani sieltä, missä olin. Ääneni läpäisi lattiat, katot ja seinät. Teini-iässä tapaamani puheterapeutti neuvoi, että vaikka äänesi kantaisi stadionin toiseen päähän, malta silti kävellä sen ihmisen luo, jolle haluat puhua, ja kerro asiasi vasta kun olet keskusteluetäisyydellä.

Tätä harjoittelin viimeksi pari vuotta sitten, kun olin taas huutanut ääneni käheäksi Suomi-Areenassa. Päädyin siis jälleen puheopettajalle harjoittelemaan volyymin säätelyä. Kuljin metsässä puhumassa puille. Harjoittelin oikeaa volyymia oikealle etäisyydelle. Jos puu on metrin päässä, ei tarvitse huutaa. Opettelin aina esiintyessä pyytämään mikrofonin.

Ihminen ei välttämättä tule kuulluksi, vaikka hänen äänensä värähtelee kuuloelimiin. Huutaminen poistaa viestinnästä ne sävyt ja eleet, jotka tekevät puheesta ymmärrettävää ja samastuttavaa.

Joitakin vuosia sitten havainnoin erästä pikkulapsiperhettä, jossa oli koko ajan tilanne päällä. Jos vanhemmat hetkeksi unohtuivat rauhassa juttelemaan kavereiden kanssa, oli puuro jo palanut pohjaan ja uhmaikäinen kaatanut pissapotan taaperon päähän. Elämä oli yhtä tulipalojen sammuttamista.

Sellaisessa tilanteessa ihmiset helposti ajautuvat huutamaan: lapsille kieltoja ja toisilleen käskyiltä kuulostavia avunpyyntöjä. Vähän väliä viattomat tilanteet eskaloituivat pariskunnan riidaksi, ja muistan ennustaneeni hiljaa mielessäni heille eroa. Toisin kuin monet muut, he ovat kyllä edelleen yhdessä.

Ei huutaminen tai huutamattomuus yksin kesää tee. Mutta tikusta tehtyjen riitojen välttely ilman muuta tekisi arjesta leppoisampaa.

Tavallinenkin lause muuttuu huudettuna helposti riidan aluksi. Viereisestä huoneesta ei näe, että toinen ei olekaan vihainen. Huutaminen pelottaa. Huutaminen kiristää ilmapiiriä.

Jos lapsille huudetaan, he oppivat huutamista. Jos lapsille huudetaan korjaavaa palautetta, he oppivat riitelemään huutamalla. Kun sain oman lapsen, päätin olla huutamatta hänelle.

Olen muutaman kerran korottanut ääntäni heikkouden hetkellä, mutta vain muutaman kerran, ja olen aina pyytänyt sitä häneltä anteeksi. Koska minä en ole huutanut hänelle, hän ei ole huutanut minulle.

Harjoittelen turhan huutamisen välttämistä varmasti loppuelämäni. Että maltan kävellä jokaisen lapsen luokse erikseen pyytäen heitä syömään sen sijaan, että kiljun keittiössä peräsuoli pitkällä: ”Syömään!”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *