Kuinka vanhana koira? Antti, 83, ja Tarja, 79, ovat koiranomistajia, joilla on suunnitelma, jos omat hoitovoimat ehtyvät
Antti Arjas, 83, ja Tarja Tallqvist, 79, ovat onnellisia koiranomistajia, mutta he ovat myös tehneet suunnitelmia, miten toimia, jos eivät enää pysty hoitamaan koiriaan.
Tarja Tallqvistin labraduudeli Hektor on hänen paras ystävänsä.
Antti Arjas, 83, ja Tarja Tallqvist, 79, ovat onnellisia koiranomistajia, mutta he ovat myös tehneet suunnitelmia, miten toimia, jos eivät enää pysty hoitamaan koiriaan.
Hektor on rakkauden hedelmä. Sen hunsvottiäiti puudeli meni ja teki pennut labdadorinnoutajan kanssa. Mutta vaikka sen isä olisi kirahvi, en antaisi sitä pois”, esittelee Tarja Tallqvist, 79, koiransa, joka tulee innokkaasti tervehtimään vierasta.
Tarja on entinen dokumenttiohjaaja ja kansanedustaja. 58-vuotiaana hän opiskeli lähihoitajaksi ja erikoistui vanhuksiin ja dementiaan.
”Lähihoitajaksi opiskelu on parasta, mitä olen tehnyt itselleni.”
Hektor puolestaan oli kymmenviikkoisesta pennusta asti Tarjan mukana töissä. Sillä on vahva hoivavietti, ja se osasi olla vanhusten kanssa.
”Se teki monta vanhusta onnelliseksi. Koiralle ei voi olla parempaa tehtävää. Jäimme molemmat eläkkeelle viisi vuotta sitten”, Tarja kertoo.
Lempeä ja älykäs
Tarja oli 70-vuotias, kun hän otti Hektorin. Hän oli ollut kymmenen vuotta ilman koiraa sen jälkeen, kun hänen edellinen koiransa, perhoskoira Pörri, kuoli koirapuistossa tanskandoggin tappamana. Hän ajatteli, ettei pystyisi Pörrin jälkeen rakastamaan toista lemmikkiä.
Lopulta sisko suostutteli Tarjan ottamaan Hektorin. Tutulle tallille oli syntynyt koiranpentuja.
”Päätin, että otan valkoisen tyttöpuudelin, ja tässä on lopputulos. Hektor ryömi käsiini, se oli musta ja hellyttävän ruma. Pitelin sitä käsissäni puoli tuntia, ja se oli minun koirani. Hektor on pohjattoman lempeä ja kiltti, hyvin älykäs ja leikkisä.”
Nyt yhdeksänvuotias Hektor on ollut terve koira, eikä Tarjalla ole sille vakuutusta. Vain yksi kaneja jahdatessa saatu ”urheiluvamma” tuli kalliiksi, kun koiraa magneettikuvattiin ja se kävi fysioterapiassa ja vesijuoksussa. Sata euroa maksavassa trimmauksessa se käy kolmen kuukauden välein. Ruoaksi se saa pääasiassa raakaravintoa.
”Surimme poikaani yhdessä”
Koiran ottaessaan Tarja sopi Santtu-poikansa kanssa, että tämä pitäisi huolen Hektorista, jos hänelle sattuu jotakin. Kaksi ja puoli vuotta sitten Santtu kuoli.
”En olisi selvinnyt Santun kuolemasta ilman Hektoria. Se ei poistunut läheltäni hetkeksikään. Se nukkui vieressäni. Se oli pakko viedä ulos, ja sille oli pakko ostaa ruokaa.”
Myös Hektor suri Santtua. Kun Tarja vei sen trimmattavaksi, huomattiin, että sen vatsakarvat olivat lähteneet.
Santun kuoleman jälkeen Tarja otti hoitoon dementoituneen siskonsa. Hektor auttoi ja tuki häntä myös siskon hoitamisessa. Nyt sisar on ollut kahdeksan kuukautta hoivakodissa, ja Tarja ja Hektor käyvät häntä katsomassa viikoittain. Hektor on Tarjan mukana myös sururyhmässä.
Koirapuisto on terapiaa
Tarja sanoo, että koiraa rakastaa kuin lasta.
”Tarvitsen sitä, että olen tarpeellinen jollekin. Saatan tuntea fyysistä iloa siitä, että Hektor telmii koirapuistossa ja hakee välillä rapsutuksia. Olen sille ykkönen. Kuinka se voikin rakastaa minua niin paljon!”
Tarja sanoo, ettei hän liikkuisi ulkona ilman koiraa. Joka päivä hän käy koirapuistossa, jonne kokoontuu eläkeläisporukka puoli yhden maissa. Hän ajaa sinne autolla, ja Hektor saa leikkiä ja juosta tunnista kahteen. Itse Tarja kävelee.
Tarjalle koirapuisto on sosiaalisesti sopiva ympäristö. Siellä voi jutella, mutta kukaan ei tungettele.
”On suurenmoista, että on tällaisia paikkoja. Ne ovat kuin lempeää terapiaa. Kukaan ei ihmettele, kukaan ei kysy, kuka olet tai mitä teet työksesi. Siellä ollaan koirien emäntiä ja isäntiä.”
Hektorin tulevaisuuden Tarja on varmistanut siltä varalta, että hänelle sattuisi jotakin.
”Toivon, että kuolen ennen Hektoria. Siskoni tytär, jolla itsellään on kaksi pientä rescuekoiraa, on luvannut ottaa Hektorin. Tiedän, että se pääsee hyvään kotiin.”
Antti Arjas neuvoo ikäihmisiä olemaan rehellisiä itselleen, kun he puntaroivat koiran hankkimista
Kahdeksan kilometriä päivässä. Älykello kertoo, että sen matkan Antti Arjas taittaa kolmivuotiaan berninpaimenkoiransa Kertun kanssa päivittäin. He tekevät kaksi tai kolme lenkkiä.
”Vanhuksen vauhtia menemme”, Antti kertoo ja silittää jalkojensa juuressa istuvan Kertun päätä.
”Mutta onneksi Kerttu on sellainen kuin on eli paimentaa minua. Näin se saa viilettää metsässä vapaana ja pysyy koko ajan hallinnassani.”
Kerttu on Antille jo viides berninpaimenkoira. Ensimmäisen hän hankki edesmenneen puolisonsa Annelin kanssa 1980-luvun lopulla, kun lapset olivat lähteneet kotoa.
Kun Kertun edeltäjä Bruno tuli taloon 2012, Antti oli 71-vuotias. Silloin hän jo mietti, ottaako uusi koira vai ei, mutta myönteinen päätös oli vielä luonteva. Myös pentuvaihe meni Brunon kanssa hyvin. Kun Bruno menehtyi syöpään syksyllä 2021, Antti oli täyttämässä 81 vuotta.
Kohtalo puuttui peliin
Antilla ja hänen nykyisellä puolisollaan Marketalla, 70, oli valtava ikävä Brunoa. He ovat entisiä naapureita ja tutustuivat toisiinsa lemmikkien ansiosta: Marketalla oli oma koira, ja lisäksi hän hoiti Antin ja tämän edesmenneen puolison Annelin koiria. Antti ja Marketta menivät naimisiin vuonna 2007.
Mutta voisiko pariskunta vielä ottaa uuden koiran? Ja millaisen? Heille suositeltiin berninpaimenkoiraa pienempää rotua, ja he katselivat vesikoiria sillä silmällä. He eivät kuitenkaan osanneet päättää, mitä tehdä.
Keväällä 2022 kohtalo puuttui peliin, kun edesmenneen Bruno-koiran saksalainen kasvattaja soitti Antille ja kertoi, että hänellä olisi tarjota vähän alle kaksivuotias narttu. Kerttu-koira oli laumassaan arvoasteikon alimpana, hieman sorrettukin.
”Kerttu ei ollut kypsän harkinnan tulos, vaan mahdollisuus, jota en osannut odottaa. Meidän kannaltamme oli onni, että saimme aikuisen, valmiiksi koulutetun, rauhallisen koiran.”
Turvaa koiran tulevaisuus
Kerttu on pääasiallisesti Antin vastuulla: hän ulkoiluttaa sen, leikkaa kynnet, pesee hampaat ja turkin ja huolehtii sen terveydestä. Toki koira on rakas myös Marketalle, joka hoitaa sitä tarvittaessa.
”Alun perin olin epäileväisempi kuin Antti, sillä koira otetaan kymmeneksi vuodeksi. Jokainen ikävuosi tuo enemmän ongelmia, enkä uskalla suunnitella niin kauas”, Marketta kertoo.
Antti myöntää, että häntä varoitettiin ihan aiheesta.
”Ei ole kysymys pelkästään minusta, vaan myös koirasta. Sillä pitää olla turvattu tulevaisuus siltä varalta, ettei vanha mies enää kykene hoitamaan”, Antti sanoo.
Sen takia jo ennen Kertun tuloa Antti ja Marketta varmistivat, että koiralla on turvaverkko. Marketta on valmis huolehtimaan Kertusta, mikäli Antin voimat ehtyvät. Lähellä asuu myös koiran täyssisko, ja sen omistajaperhe on lupautunut auttamaan ja tarvittaessa tarjoamaan sille kodin.
Järki ja tunne tasapainossa
”Minulle on hyväksi, että minulla on koira. Toisaalta en voi taata, että minulla on tarjota sille turvallinen, hyvä koti sen koko elämäksi. Silti päätin olla sen verran itsekäs, että otan koiran ja olen sen kanssa niin kauan kuin voin”, Antti sanoo.
Antti kehottaa olemaan tarkkana rodun kanssa. Hän ei suosittelisi metsästävää koiraa omistajalle, joka ei metsästä. Eikä koskaan ostamaan koiraa sokkona verkosta.
”Rescuekoira voi olla hyvä vaihtoehto, kun hankkii sen luotettavalta taholta.”
Koiran vakuuttamista Antti pitää tärkeänä.
”On mietittävä tarkasti myös se, että on aineelliset edellytykset huolehtia koirasta pitkään. Koira voi tulla yllättävän kalliiksi, jos käy huonosti.”
Eläkeläisperhe on koiralle hyvä, koska ihmisillä on sille aikaa. Mutta koira tarvitsee myös toimintaa. Kertulla on vetokoirakoulutus, ja se vetää pieniä vankkureita ja pulkkaa. Se on myös haliberni, joka käy vierailuilla lasten tilaisuuksissa ja hoivakodeissa.
Antti kehottaa ikäihmisiä harkitsemaan tarkasti koiran hankintaa.
”Katsokaa kuntoanne objektiivisesti, ettei se perustu omaan kuvitelmaan. Keskustelkaa läheisten, kavereiden tai lääkärin kanssa siitä, millaiset edellytykset teillä on hoitaa koiraa vastuullisesti, jotta koira voi elää hyvää elämää. Tunteen ja järjen pitää olla tasapainossa.”
Juttu on julkaistu Viva-lehden numerossa 3/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous