Äidin vakava sairaus teki Kirsistä, 38, lapsena vastuunkantajan – lopulta äiti ei ollut enää läsnä
Kirsi Hokkila, 38, menetti vanhempansa jo nuorena. Vasta vuosia myöhemmin hän alkoi käsitellä tapahtunutta.
Kirsi Hokkila asuu puolisonsa kanssa satavuotiaassa hirsitalossa. – Olen ihminen, joka menee aina täysillä mukaan kaikkeen. Muuton myötä olen hurahtanut perinnekorjaamiseen ja hirsirakentamiseen.
Kirsi Hokkila, 38, menetti vanhempansa jo nuorena. Vasta vuosia myöhemmin hän alkoi käsitellä tapahtunutta.
”Lasken niin, että menetin äitini ylioppilaskeväänä. Olimme elelleet kaksin vanhempieni erosta asti. Äidin sairaus, MS-tauti, oli ollut elämässämme jo vuosia, mutta tuona keväänä se alkoi vaikuttaa äidin kognitioon niin vahvasti, ettei hän ollut enää läsnä.
Syksyllä minä muutin Joensuuhun opiskelija-asuntoon – aloitin kauppatieteiden opiskelun – ja pian äiti muutti hoivakotiin. Oli raskasta seurata, miten hänen vointinsa huononi koko ajan.
Viidentenä opiskeluvuonna päätin lähteä tätini kannustamana vaihtoon Etelä-Amerikkaan. Siitä tulikin tärkeä etappi. Sain välimatkaa Suomen-asioihin. Muutin vielä vuodeksi Balille töihin.
Kun palasin Suomeen, äidillä oli elinaikaa enää muutama kuukausi. Olin 25, kun hän kuoli toukokuussa 2011. En antanut itseni jäädä suremaan vaan keskityin urani rakentamiseen.
”Lapsena en koskaan halunnut kuormittaa äitiä millään ikävällä asialla.”
Seuraavana syksynä isäni joutui onnettomuuteen ja halvaantui. Kannoin vastuuta hänestä, ja jaksamiseni joutui koville – tasapainoilin vaativan työn, isän hoidon ja parisuhteen välillä. Isä kuoli 2013.
Sain tutkijan paikan yliopistolta ja muutin Joensuuhun. Minulle ja poikaystävälleni tuli ero. En taaskaan osannut pysähtyä, vaikka olisi varmaan kannattanut. Sen sijaan taoin töitä kuin hullu. Halusin päästä kiinni professoriputkeen.
Näihin aikoihin löysin Omaishoitajaliiton kokemusasiantuntijatoiminnan. Aloin toimia vapaa-ajallani yhdistysaktiivina. Pian minulle tarjottiin kokopäivätyötä järjestöstä: pääsisin vetämään hanketta, jossa kehitetään tukea nuorille hoivaajille. Emmin valintaani, mutta lopulta päätin uskaltaa hypätä. Ratkaisu osoittautui oikeaksi: rakastin uutta työtäni ja työyhteisöäni.”
”Olin jo vuosia jättänyt käsittelemättä isoja menetyksiä”
”Joulukuussa 2018 löysin itseni sairaalasta. Työterveyslääkäri oli passittanut minut sinne pahan burnoutin takia. Vasta osastolla maatessani ymmärsin, että olin jo vuosia jättänyt käsittelemättä kohdalleni tulleita isoja menetyksiä.
Jäin pitkälle sairauslomalle ja aloitin terapian. Terapeutti valotti minulle, miksi romahdus oli tullut juuri nyt: koska olin tuntenut olevani turvassa. Olin edellisenä vuonna rakastunut Pahoon, surffaajaan. Meitä yhdisti Balin Suomi-yhteisö. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani parisuhteessa, jossa tulin läpikotaisin nähdyksi ja kuulluksi. ’Uskalsit lakata pinnistelyn, koska tunsit nyt tulevasi kannetuksi’, terapeutti selitti minulle.
Päätin, että käytän sairausloman oikeasti siihen, että hoidan itseäni. Kävelin päivät pitkät jäällä koirieni kanssa ja valokuvasin hohtavaa hankea – olimme Pahon kanssa ostaneet järjestelmäkameran. Löysin myös joogan, josta tuli tärkeä osa toipumisprosessiani.”
”Lapsuuteni oli muovannut minusta vastuunkantajan”
”Terapeutti antoi minulle tehtävän: mitä sellaisia toimintamalleja tunnistat itsessäsi, jotka eivät tee sinulle hyvää? Ensimmäisenä tunnistin pärjäämisen mallin. Lapsuuteni oli muovannut minusta vastuunkantajan: ’Minähän jaksan, minähän pystyn.’ Kun olin pieni, en koskaan halunnut kuormittaa äitiä millään ikävällä asialla, koska tiesin, miten rankkaa hänellä oli sairautensa kanssa. Opin huolehtimaan itse itsestäni.
Toisena tunnistin menestymisen pakon. Olin omaksunut opinnoistani ajatuksen, että elämässä pitää mennä kovaa vauhtia eteenpäin ja jokaisen menestyminen mitataan rahassa. Yhtäkkiä näin kirkkaasti: ei rahalla olekaan minulle niin suurta merkitystä, elämäntehtäväni on tehdä sen sijaan jotain merkityksellistä. Tämän oivalluksen jälkeen sain lopullisen vahvistuksen sille, että alanvaihto oli ollut oikea päätös.
Kahden kuukauden päästä romahduksesta pystyin palaamaan osa-aikaisesti töihin. Jatkoin edelleen terapiassa.
Seuraavana vuonna lähdimme Pahon kanssa pääsiäiseksi Balille. Otin kahden viikon loman töistä. Kiirastorstaina Paho joutui surffausonnettomuuteen ja kuoli.”
”Tarvitsin muutoksen”
”En tiedä, miten selvisin eteenpäin. Luultavasti minua kantoi yhteisten ystäviemme tuki.
Neljäntenä aamuna onnettomuuden jälkeen nousin lentokoneeseen ja aloitin yksin kotimatkani Suomeen. Kun pääsin Helsinki-Vantaalle, ystäväni olivat minua vastassa ja veivät minut suoraan kriisipäivystykseen. Jäin uudelle pitkälle sairauslomalle.
Pahon perhe järjesti hautajaiset. Kaikki olivat musertuneita surun edessä. Hautajaisten jälkeen laitoin tavarani varastoon ja asuntoni vuokralle ja lähdin Intiaan. Tarvitsin muutoksen. Tunsin, että vain joogamatolla olisin surun tavoittamattomissa.
Vasta elokuussa olin valmis palaamaan Suomeen. Elämä jatkui.”
”Huomasin arvojeni kirkastuneen entisestään”
”Voisi luulla, että kumppanin menettäminen täyttää ihmisen katkeruudella, mutta minulle ei käynyt niin. Kävin totta kai läpi epäreiluuden tunteita – miksi minulta viedään tämäkin pois, miksi kaikki ihmiset elämässäni kuolevat? Mutta se, mikä minussa nousi vahvimpana esiin, oli kiitollisuus. Paho on kuollut, mutta minä olen elossa.
Terapeuttini oli taas tukenani. Aloimme toista kertaa koota palasiani yhteen. Huomasin arvojeni kirkastuneen entisestään: minun pitää tehdä töitä lasten hyvinvointiin liittyvien aiheiden parissa. Se on minun polkuni.
”Terapeuttini ja minä aloimme toista kertaa koota palasiani yhteen.”
Viisi vuotta on kulunut. Nykyään teen erityisasiantuntijan työni ohella väitöskirjaa siitä, miten Suomessa tuetaan lapsia, joiden vanhempi on vakavasti sairas. Kun olen tutkinut aihetta tarkemmin, olen saanut taas uutta perspektiiviä omaan lapsuuteeni. Näen nyt ensimmäistä kertaa, kuinka paljon suojaavia tekijöitä elämässäni oli kaiken karun rinnalla. Äitini esimerkiksi kannusti minua koko ajan opiskelemaan, mikä on vaikuttanut isosti elämäni suuntaan.
Edelleen minussa näkyy myös vanha vastuunkantajan rooli. Puhumme aiheesta paljon nykyisen kumppanini Teemun kanssa. Tapasimme kolme vuotta sitten Tinderissä. Vuosi sitten ostimme yhdessä asunnon. Olen aina haaveillut, että asuisin satavuotiaassa hirsitalossa, ja nyt se on totta. Olen ylpeä itsestäni, että olen löytänyt polun, joka tuntuu merkitykselliseltä.”
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 9/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous