Santeri Kinnunen kuulee usein, ketä muistuttaa yhä enemmän: ”Ottaa päähän, mutta isä on toki sympaattinen”
Näyttelijä Santeri Kinnunen muistuttaa iän myötä yhä enemmän isäänsä, legendaarista näyttelijää Heikki Kinnusta. - Ääni ja eleet ovat samat, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat, Santeri sanoo.
Näyttelijä Santeri Kinnunen muistuttaa iän myötä yhä enemmän isäänsä, legendaarista näyttelijää Heikki Kinnusta. - Ääni ja eleet ovat samat, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat, Santeri sanoo.
Santeri Kinnunen, 54, istahtaa lohikeiton äärelle kirpeänä pakkaspäivänä tutussa helsinkiläisravintolassa. Samassa Eliten pöydässä on moni taiteilija viettänyt iltaa.
Nyt nautiskellaan vain vettä, sillä Santerin päivärytmi on tarkka. Helsingin kaupunginteatterin Jerusalem-näytelmä pyörii tiukalla aikataululla useana iltana viikossa. Santeri urakoi pääroolissa räyhäkkäänä Johnny Rooster Byronina. Hän on lavalla lähes koko esityksen ajan, kaksi ja puoli tuntia.
– Isot roolit ovat omalla tavallaan kivoja, koska näytelmän kaari ja esitys vievät eteenpäin koko ajan. Olen ikään kuin turvassa tarinan kyydissä enkä pääse jäähtymään missään välissä.
Santeri on esiintynyt teini-ikäisestä saakka lukuisilla estradeilla niin elokuvissa, tv:ssä kuin teatterissakin. Veturimiehet heiluttaa -elokuvan julisteessa vuodelta 1992 hän poseeraa toisen siloposkisen hurmurin, hyvän ystävänsä Samuli Edelmannin kanssa. Tuolloin kaverusten laseissa oli useammin muuta kuin vettä.
– Kun teimme elokuvia parikymppisinä ja rahaa oli kuin rantarosvoilla, tuli tempaistua aika hurjiakin iltoja hotellien yökerhoissa maailmalla. Lujaa meni, mutta olimme nuoria.
Santeri on tehnyt klassikkoja: Shakespearea, Tšehovia ja Milleriä. Elokuvaroolien lista on pitkä. Santeri on antanut äänen monille lasten suosikeille kuten Buzz Lightyearille Toy Storyssa ja Diegolle Ice Agessa.
Usein esityksen jälkeen on tultu kehumaan, kuinka paljon Santeri muistuttaa isäänsä, legendaarista Heikki Kinnusta. Vanhemmiten yhdennäköisyys on vain korostunut. Isä on 77-vuotias.
– Onhan meillä samanlainen ääni, kasvonpiirteet ja samantyyliset eleet, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat. Olemme kaksi eri ihmisistä. Päivittely ottaa välillä hiukan päähän, mutta isä on toki sympaattinen ja hyväsydäminen ihminen.
Lue myös: Heikki Kinnunen: ”On romanttista kuvitella, että toista ihmistä voisi muuttaa”
Santerin äiti, näyttelijä Rose-Marie Precht kuoli vatsasyöpään vuonna 2000 vain 62-vuotiaana.
– Se oli kova paikka, mutta siitä on jo aikaa. Olin 31-vuotias. Äiti tulee välillä uniin. Hänestä jäi hyvät muistot. Äiti oli hyvin impulsiivinen ihminen, ja osasimme myös taistella.
Santeri Kinnunen on rauhaton sielu
”Tietty levottomuus on ollut minussa aina. Minulla ei ole ADHD:ta, mutta rauhaton olen ollut pikkupojasta saakka.
Kesäisin mökillä minun on hankala viettää aikaa niin, etten todellakaan tekisi mitään ja loikoilisin vain lepolassessa. On pakko saada jotain aikaan, koska muuten pitkästyn.
Töiden suhteen sen sijaan olen rauhoittunut. Jos oman roolin suunta ei harjoitusvaiheessa ensimmäisten viikkojen aikana löydy, en huolestu siitä samaan tapaan kuin nuorempana. Nykyään luotan, että kyllä se syntyy ajan kanssa. Annan roolin kypsyä.
En viihdy yksikseni vain omissa oloissani, vaan tykkään olla joukossa. Vapaapäivinä lähden mielelläni kaupungille kävelemään ihmisten ilmoille. Se voi olla ihan päämäärätöntä haahuilua, mutta on kivaa pyöriä mukana ihmisvilinässä, katsella näyteikkunoita ja poiketa välillä kahvilla. En silloin edes kaipaa mitään muuta seuraa rinnalle.
Pystyn kyllä myös keskittymään onnistuneesti. Kun uppoudun tekstiin, kaikki muu tuntuu katoavan ympäriltä. Opin vuorosanat nopeasti ja muistan ne hyvin. En lue sanoja, vaan sisältöä, ajatusta. Repliikit hitsautuvat näin paremmin mieleen.”
Katse pois peilistä
”Käyn vesijuoksemassa kolmisen kertaa viikossa. Nyt en tosin ole ehtinyt, koska esitykset rullaavat niin tiuhaan tahtiin teatterilla. Lenkkeilemään en enää kykene, sillä molemmat polvet on leikattu, toinen vielä kahteen kertaan.
Vesijuoksu on monen mielestä tylsää. Mutta jos tunnin verran poljen altaassa, pystyn siinä samalla kevyesti käymään koko harjoituksen alla olevan näytelmän repliikit läpi. Mielikuvaharjoittelen juostessa, ja aika kuluu nopeasti.
Kiloja kertyi korona-aikana, kun arki oli niin pitkään joutenoloa. Harmitti, miten tässä näin oli päässyt käymään, ja olin huonossa kunnossa.
Se oli suoraan sanottuna painajaismaista aikaa. Alun kiva höllääminen muuttui henkisesti raskaaksi, kun ei ollut työyhteisöä. Päivistä katosi rytmi. Nyt on ollut hyvin töitä ja olen pysynyt poissa pahanteosta. Syön säännöllisesti ja mielestäni ihan terveellisesti, eikä tule kaljalla istuttua liian usein.
Äiti oli hyvä ruoanlaittaja, ja opin häneltä ehkä liikaakin tuota tukevaa saksalaista keittiötä. Äiti teki rehevästi ruokaa. Hänen loistava spagettikastikkeensa oli tulinen, ja siinä oli pekonia. Olemme vaimon kanssa vuosien varrella hieman keventäneet aineksien kanssa.
Työ pitää elämän kivasti kurissa ja rytmissä. Nykyään en neljän jälkeen syö enää isompaa ateriaa. Illan esitys on sen verran raskas, etten lähde puskemaan sitä täydellä vatsalla.
Jossain vaiheessa tajusin, että herrajumala, kyllä nämä kilometrit naamassa näkyvät. Yllättäen omakuva järkyttää, mutta sen kanssa on vain elettävä.
On myös hyvin rauhoittavaa, kun ei tarvitse enää tuijottaa ja tutkailla peilikuvaansa eikä yrittää olla niin pirun nätti joka paikassa. Saan kääntää katseeni ulospäin, muihin ihmisiin ja maailmaan.”
Stressihiiri herää öisin
”Stressaan turhankin paljon kaikesta. Olen sellainen stressihiiri. Mietin nykyään kaikenlaisia laskuja ja maksuja. Hinnat ovat nousseet reilusti, ja siitä on tullut arkeen aikamoinen ylimääräinen painolasti.
Kaikki kustannukset menevät ylöspäin, ruokalaskut, yhtiövastikkeet, sähkö. Se aiheuttaa turhanpäiväistä stressiä näillä näyttelijän palkoilla. Taloudelliset huolet ovat päässeet valvottamaan, kun olen miettinyt, että miten helkkarissa tästä selvitään.
Ihan turhahan näitä on öisin miettiä, koska ei niille mitään silloin voi tehdä. Aamu on aina iltaa viisaampi. Tulee tunne, että kyllä me selviämme. Ei näiden takia kannata uniaan tai mielenterveyttään menettää.
Nykyään pitää kuitenkin tarkasti miettiä, mihin rahansa käyttää. Pieni luksus elämästä on valitettavasti hävinnyt. Enää emme voi tehdä vapaasti sellaisia hankintoja kuin pari kolme vuotta sitten.
Vaimon kanssa kävimme ulkona syömässä. Se on jäänyt nyt vähemmälle samoin kuin matkustelu.
Ennen tapasimme usein tammikuussa lentää Teneriffalle, kun siellä on takuuvarma aurinko ja tarpeellinen valohoito tähän kaamokseen. Teimme saman reissun lähes joka vuosi, mutta tänä vuonna totesin, ettei siihen yksinkertaisesti ole nyt varaa.”
Työ yhdistää ja erottaa
”Vaimo ja lapseni äiti Aara Tahkokallio on tuottajana Q-teatterissa. Olemme olleet yhdessä 2000-luvun alusta lähtien. Poikamme Elmeri syntyi 2002.
Olemme siis samalla alalla, mutta emme samassa työpaikassa, ja meillä on eri työajat. Ehkä pitkän liiton salaisuus on siinä, ettemme ole koko ajan kuin paita ja peppu kimpassa. Olisi varmasti erilaista, jos jakaisimme sekä arjen että työn 24/7 toisen nokan alla.
Sen sijaan jaamme Aaran kanssa samanlaisen huumorintajun. Olemme viihtyneet hyvin yhdessä. En osaa sitä sen syvällisemmin avata.
Aara on talousasioissa nerokas jo ammattinsakin puolesta. Hän osaa organisoida raha-asioita. Olen itse suurpiirteisempi enkä ymmärrä niin matematiikkaa.
Poikamme Elmeri on 22-vuotias ja opiskelee Aalto-yliopistossa eri alaa kuin minä aikoinani Teatterikorkeakoulussa. Hän asuu omillaan naisystävänsä kanssa.
Elmeri käy katsomassa esityksiä, ja teatteri kiinnostaa häntä. En ole patistanut enkä udellut, haluaisiko hän näytellä. Poika valitsee itse ja kulkee omia polkujaan.
Parhaillaan pyörivässä näytelmässämme yhtenä teemana on nuorten syrjäytyminen ja näköalattomuus. Se koskettaa minua syvästi tunnetasolla. Nuoret pelkäävät tulevaisuutta, ja näkymät ovat aika synkät näiden maailman rytinöiden takia.
Elmeri meni armeijaan juuri, kun Ukrainan sota syttyi. Olihan se kamala ajatus, että hän voisi olla jossain rintamalla.
Olen ollut isänä paljon poissa, kuten usein käy näyttelijöiden perheissä. Esitykset ovat yleensä iltaisin. Omat vanhempani olivat aina töissä. Se oli normaalia arkea, johon totuin. Onneksi Elmerillä on äiti, joka on ollut illat kotona. Kesät olen aina pyhittänyt perheelle. Kun Elmeri oli pieni, en tehnyt töitä kesäisin. Siitä valinnasta olen edelleen tyytyväinen, vaikka kesäteatterit houkuttelivatkin. Nykyään käymme kesäisin yhdessä kalassa.
Isä ei ole vielä tätä tuoretta näytelmää nähnyt, mutta kyllä hän Tampereelta tulee, kun ehtii. Hänellä on yhä monenlaista keikkaa ja elokuvan tekoa. Olemme hyvissä väleissa ja puhumme kaikesta: teatterista, historiasta, politiikasta. Isä on fiksu kaveri. Heikillä on sydämen sivistystä. Hän ottaa ihmiset huomioon.”
Väsymys iskee keväällä
”En ole ollut masentunut, mutta keväällä pitkän esityskauden jälkeen tulee väsymys. Se on ihan terve tunne. Alkaa polla olla niin käytetty. Kovalevyllä on rajansa, ja se pitää päästä resetoimaan. Onneksi meillä näyttelijöillä on pääsiäisloma eikä tarvitse viikkoon juosta teatterissa.
Olen kova poika täyttämään ristikoita. Se on aktiivis-passiivinen tapa ripustaa aivot narikkaan. Luen kausittain enimmäkseen scifiä, joskus fantasiaa ja perusdekkareita. En kaipaa mitään älyllisesti stimuloivaa. Klassikoihin olen saanut tutustua riittävästi työni puolesta.
Kesällä käymme oman mökin lisäksi myös faijan puolison mökillä Pielavedellä. Kalassa ja saunan lauteilla mieli lepää. Istuskelen kuistilla ja kuuntelen radiosta jotain hyvää kuunnelmaa.
Olen myös aina pitänyt autolla ajelemisesta. Jos tulee levoton olo, lähden tekemään pienen lenkin. Katselen vaihtuvia maisemia ja radio soi. Tulee mukava tien päällä -olo. Ei ole ruuhkaa eikä kiire mihinkään.”
Tunteita ja tuoksuja
”Jotkut nuoruuden musiikkikappaleet saattavat nostaa yllättäen mieleen kuohahduksia. Tietty melodia tuo elävästi esiin teini-iän ihastuksen tunteen. Muistan, kuinka sitä kuunnellessa mielessä liikahti jotain. Se vyörähtää päälle.
Tuoksut ja hajut voivat yllättäen laukaista tunteita ja ajatuksia, joita ei oi- keastaan voi enää edes tavoittaa. Hajut ovat voimakas muistin lähde.
Jos kaupungilla tuulahtaa ohi kulkies-sa tietty hajuvesi, niin saattaa käydä. Tulee kummallinen tunne, josta en ihan saa kiinni. Tiedän, että se liittyy johonkin menneisyyden ihmiseen, mutta en muista kehen. Voi hyvin olla, että tuoksu liittyykin äitiini, erityisen vahvaan lapsuudenmuistoon.
Täällä kotikulmilla Töölössä pyörii paljon tuttuja ja muita kollegoita, kuten Vesa Vierikko, Esa-Matti Long ja Vesa Mäkinen. Usein törmäämme samoissa paikoissa.
Elitessä tapaa monesti sama kantajengi, joka tässä lähellä nyt asuu. Kun kauppareissulla pistäydyn oluella, usein löytyy joku ystävä. Meidän kyläyhteisömme on tässä.
Lue myös Kotiliesi.fi: Kolmekymppisenä näyttelijä Vesa Vierikko, 66, päätti muuttaa elämänsä suunnan: ”Tajusin, että olen hirviö ja elänyt elämäni ihan päin persettä”
Vanhoja kavereita, kuten Samuli Edelmannia tai Chydeniuksen veljeksiä Kallea ja Jussia, näen harvemmin, koska kaikkien leipä on niin murusina maailmalla. Viime vuonna kokoonnuimme kerran.
Nuorena olin ensin vakaasti aikeissa lähteä graafiselle alalle. Piirsin paljon. Pääsin teatterikouluun kuitenkin ensimmäisellä yrittämällä suoraan lukiosta.
Matti Pellonpäätä siteeratakseni tässä hänen kantapöydässään voin todeta samoin sanoin: Menköön tämä elämä nyt näin.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 8/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous