Tiitu Takalon sarjakuvat kertovat usein hänen omasta elämästään. Aivoverenvuotoon sairastumisesta syntyi uusin sarjakuvateos Memento mori.
Tiitu Takalon sarjakuvat kertovat usein hänen omasta elämästään. Aivoverenvuotoon sairastumisesta syntyi uusin sarjakuvateos Memento mori.
Ihmiset

Aivoverenvuoto alle nelikymppisenä sai Tiitu Takalon miettimään elämänsä tärkeysjärjestystä: ”Tuntui hyvältä huomata, että en kadu valintojani”

Kun sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo sairastui aivoverenvuotoon, hän tunsi kuoleman tukistuksen. Se lamaannutti hänen työkykynsä. Tiitun ongelmia hoidettiin masennuksena, kunnes hän tajusi itse, että oli masentuneeksi aivan liian onnellinen.
Teksti: MINNA JUTI Kuvat: SARA PIHLAJA

On helpompi keskustella murtuneesta sääriluusta kuin aivoverenvuodosta, sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo sanoo ja piirtelee etusormellaan ympyröitä vanhan puupöydän pintaan.

– Kun kerrot, että sääresi on murtunut, kukaan ei pelästy ja ajattele ensimmäiseksi, että saatat olla kuolettavasti sairas. Kun kerrot, että sinulla on ollut aivoverenvuoto, se kuulostaa paljon pelottavammalta. Joudut selittämään paljon enemmän, hän jatkaa ja pyyhkäisee pöytää.

Olemme Tiitun ja hänen puolisonsa Mikon kotona tamperelaisen Annikin puutalokorttelin ytimessä. Isosta ruutuikkunasta aukeaa lumettoman talvipäivän kuulas maisema viereiseen puistoon. Sisällä kahden aikuisen kodissa on tyynen hiljaista.

Tiitun ja Mikon koti on sarjakuvien seuraajille tuttu. Tiitu kertoi asuinyhteisön synnystä ja taloyhtiön vaativasta remontista jo sarjakuvakirjassaan Minä, Mikko ja Annikki.

Puutalokortteli ja koti vilahtelevat myös hänen uusimmassa albumissaan Memento mori. Se ilmestyy ensi viikolla. Sarjakuvakirjan nimi on latinaa, ja sen voisi suomentaa vaikka sanoilla muista kuolevaisuutesi. Se kertoo Tiitun tarinan siitä hetkestä, kun hän sairastui aivoverenvuotoon neljä vuotta sitten.

Tiitu heräsi rajuun päänsärkyyn

Tiitu palkittiin vuonna 2015 Sarjakuva-Finlandialla Minä, Mikko ja Annikki -albumistaan. Samana vuonna joulukuun 4. päivän iltana hän istui piirtämässä kodin yhteydessä olevassa työhuoneessaan. Mikko oli viettämässä pikkujoulua kavereidensa kanssa, kun he soittelivat toisilleen ja Tiitu kertoi Mikolle menevänsä pian nukkumaan. Sängystä hän lähetti tekstarin ja toivotti hyvää yötä.

Ei mennyt kauaakaan, kun Tiitu heräsi rajuun päänsärkyyn. Päähän koski niin, että hän sai tuskin liikahdettua. Tiitu onnistui soittamaan sairaalan ensiapuun, josta häntä neuvottiin ottamaan särkylääkettä ja odottamaan puoli tuntia.

Kun Mikko puolen yön jälkeen tuli kotiin, Tiitu oli alkanut voida huonosti. Pelästynyt Mikko tilasi ambulanssin.

Sairaalassa Tiitu kiidätettiin pään CT-kuvaukseen. Selvisi, että hänen aivoissaan oli kolme aivovaltimopullistumaa eli aneurysmaa. Yksi niistä oli puhjennut, ja Tiitulla oli lukinkalvonalainen aivoverenvuoto eli SAV.

Ambulanssista sairaalaan vielä itse kävellyt Tiitu ei saanut enää liikkua, ja hänet siirrettiin sairaalan teho-osastolle. Seuraavana päivänä vuoto tukittiin verisuonia pitkin tehdyssä tähystysleikkauksessa.

Kun Tiitu itsenäisyyspäivänä heräili nukutuksesta, hän kuuli, että leikkaus oli mennyt hyvin, mutta toinen aivoissa vielä olevista aneurysmista oli niin iso, että se leikattaisiin Tiitun sairausloman jälkeen keväällä. Kolmas, pienempi pullistuma saisi jäädä seurantaan.

Illalla hänet siirrettiin teho-osastolta vuodeosastolle. Siellä väki katseli televisiosta Linnan juhlia.

– Hyvä, ettei minua kutsuttu juhliin, väsynyt Finlandia-voittaja huokaisi puolisolleen.

Sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo työhuoneellaan. Hän piirtää ja värittää piirroksensa käsin paperille. Tietokonetta hän käyttää vain harvoin.

Tiitu Takalo työhuoneellaan. Hän piirtää ja värittää piirroksensa käsin paperille. Tietokonetta hän käyttää vain harvoin.

Henkinen toipuminen kesti pitkään

Nyt neljä vuotta myöhemmin Tiitu voi taas hyvin.

– En enää ajattele sairautta joka päivä. Kahvakuulatreeneissä saatan joskus miettiä, että pitäisikö vaihtaa kevyempään kuulaan. Lääkärit ovat kuitenkin sanoneet, että en pysty huhkimaan niin, että saisin aivoissani yhä olevan aneurysman puhkeamaan, hän kertoo.

Aivoverenvuodosta tuli kuitenkin Tiitun elämän vedenjakaja.

– Kaikki muistoni jakautuvat joko aikaan ennen tai jälkeen sairastumisen.

Tiitu pääsi sairaalasta kotiin reilun viikon kuluttua leikkauksesta. Se tuntui ihanalta, mutta hänen olonsa oli hyvin epävarma. Kaikki tuntui muuttuneen.

– Kun lääkäri sairaalassa ensimmäisen kerran kertoi, että minulla on aivoverenvuoto, se kuulosti todella pelottavalta. Pala nousi kurkkuun, itketti. Myöhemmin lääkärit eivät osanneet sanoa, miksi juuri minä olin sairastunut. Oli paljon asioita, joihin vastauksia ei ollut. Kaikkea en osannut edes kysyä. Sairauteni oli piilossa aivoissani. En pystynyt seuraamaan, miten paranen.

Kotiutuessaan Tiitu oli vielä lähes sänkypotilas. Öisin hän heräsi neljän tunnin välein ottamaan lääkkeensä. Päivisin hän jaksoi lukea vartin. Sen jälkeen tuntui kuin hän olisi tehnyt pitkän työpäivän. Keskittyminen oli vaikeaa.

– Sain liikkua ja ulkoilla, mutta en jaksanut kävellä muutamaa kymmentä metriä pidemmälle.

Kun Tiitu kohtasi tuttaviaan, heillekin oli vaikea selittää, mitä hänelle oli tapahtunut ja mikä häntä vaivasi.

– Jos jalkani olisi ollut paketissa, kaikki olisivat ymmärtäneet, missä mennään.

”Kaikki muistoni jakautuvat joko aikaan ennen tai jälkeen sairastumisen.”

Sen sijaan aivoverenvuoto pelästytti myös ystävät. Tiitu saattoi joutua lohduttamaan heitä, että hän ei ole kuolemassa tai että kaikki hädin tuskin nelikymppiset eivät sairastu aivoverenvuotoon. Toisaalta hän halusi ystäviensä ymmärtävän, ettei ollut vielä kunnossa. Sairaudesta keskusteleminen oli vaikeaa.

Myös henkisestä toipumisesta tuli paljon pidempi ja rankempi jakso kuin Tiitu osasi odottaa. Vaikka fyysinen kunto hiljalleen koheni, epävarmuus jäi jäytämään mieltä. Pahinta oli, että Tiitu pelkäsi, pystyykö hän enää koskaan piirtämään.

Väsymys ja avuttomuuden tunne lamauttivat työnteon

– Lapsena viihdyttämisekseni riitti aina kynä ja paperia, Tiitu muistelee. Hän on piirtänyt niin pienestä kuin muistaa.

Perheessä pidettiin joulukirjaa, ja siihen Tiitu piirsi jo muutaman vuoden ikäisenä ensimmäiset ”sarjakuvansa”. Sama piirroshahmo toistui useassa kuvassa.

Vanhempana Tiitu lainasi Etelä-Hervantaa kiertävästä kirjastoautosta kaikki tarjolla olevat sarjakuvat. Suosikkeja olivat belgialaiset klassikot kuten Tintti ja Lucky Luke, kunnes hän yläasteikäisenä löysi kirjastosta aikuisten sarjakuvahyllyn.

– Silloin maailmassani roihahti. Ymmärsin, että sarjakuvalla voi kertoa muutakin kuin seikkailuja tai huumoria. Minua kiehtoi se, miten kuvalla ja sanalla voi yhdessä ilmaista tunnetta.

Kuvataiteilijaksi Tiitu valmistui Tampereen ammattikorkeakoulusta 2000-luvun alussa.

Sairaalassa aivoverenvuodon jälkeen hän ei uskaltanut edes ottaa kynää käteensä. Mitä jos käsi ei tottelisikaan ajatusta?

Tiitun Sarjakuva-Finlandialla palkittu Minä, Mikko ja Annikki kertoi rakastumisesta, kotikaupungista Tampereesta ja kotikorttelin remontista.

Tiitun Sarjakuva-Finlandialla palkittu Minä, Mikko ja Annikki kertoi rakastumisesta, kotikaupungista Tampereesta ja kotikorttelin remontista.

Ensimmäisen kerran hän piirsi joulun alla luonnostellessaan pienen kuvan omistuskirjoituksena sarjakuva-albumiinsa.

Sillä hetkellä hän huomasi, että käsi ja aivot pystyivät yhteistyöhön. Oikeaan piirtämistyöhön tarttuminen ei kuitenkaan onnistunut. Väsymys ja avuttomuus lamauttivat hänet joka kerta, kun hän istui tyhjän paperin eteen.

– Tunsin itseni laiskaksi ja saamattomaksi ja inhosin itseäni aloitekyvyttömyydestä. Lohduttauduin sillä, että pian edessä olevan toisen leikkauksen takia saisin taas sairauslomaa ja voisin levätä.

Pääsiäisviikolla tehty uusi tähystysleikkaus meni kuitenkin niin hyvin, että lääkäri kirjoitti Tiitulle lomaa vain pari päivää.

Tiitu sai masennusdiagnoosin ja mielialalääkkeet

Työkyvyttömyydestään ahdistuneena Tiitu tilasi ajan terveyskeskuslääkärille. Hän muisti sairaalan neuropsykologilta saamansa lausunnon, jossa sanottiin, että mielialan vaihtelut, keskittymisvaikeudet ja työmotivaation puute olivat yleisiä aivoverenvuodon jälkioireita. Niiden hoitamiseksi voitiin määrätä neuropsykologista kuntoutusta. Terveyskeskuslääkäri voisi kirjoittaa hänelle lähetteen.

– Lääkäri ei kuitenkaan osannut yhdistää oireitani aivoverenvuotoon. Hänen mielestään olin masentunut. Hän teetti minulla masennusta mittaavan testin, kirjoitti mielialalääkereseptin ja kaksi viikkoa sairauslomaa. Minut ohjattiin myös päihde- ja mielenterveyspoliklinikalle.

Siellä kukaan ei enää edes tiennyt, että Tiitulla oli ollut aivoverenvuoto. Oireet tulkittiin taas masennuksesta johtuviksi. Hänelle ehdotettiin Hyvinvointia luonnosta -kurssia.

Tiitu kuitenkin tiesi, mitä todellinen masennus on. Nuoruudessaan hän oli sairastanut masennusta kymmenen vuotta, kunnes pääsi terapiaan ja sai avun.

– Todellinen masennus täyttää kaikki elämisen alueet. Se tuntuu työssä ja ihmissuhteissa. Masentunut on masentunut lomallakin. Minun ahdistukseni liittyi nyt vain siihen, että en pystynyt tekemään töitä. Muuten olin onnellinen. Koin suurta onnea muun muas­sa siitä, että olin elossa, Tiitu sanoo.

Hän jätti masennuslääkkeet syömättä. Mutkien kautta ja sisukkuutensa ansiosta Tiitu pääsi lopulta neuropsykologiseen kuntoutukseen. Keskustellessaan asiantuntijan kanssa hän kuuli ensimmäisen kerran, että vuosi on lyhyt aika täydelliseen toipumiseen. Työkyvyn palautuminen voi viedä pidempäänkin.

– Neuropsykologi neuvoi minua palkitsemaan itseäni, jos saan töitä tehdyksi sen sijaan, että soimasin itseäni tekemättömistä, Tiitu kertoo.

Apua löytyi myös nuorten aivoverenkiertohäiriöpotilaiden vertaistukiryhmästä.

– Oli hyvä keskustella sellaisten ihmisten kanssa, joille oli tapahtunut sama kuin minulle. Heille ei tarvinnut selittää mitään, eikä heidän järkyttymistään tarvinnut varoa.

Tervehdyttyään Tiitu Takalo huomasi olevansa tyytyväinen valintoihin, joita on elämässään tehnyt. Se oli hyvä tunne.

Tervehdyttyään Tiitu huomasi olevansa tyytyväinen valintoihin, joita on elämässään tehnyt. Se oli hyvä tunne.

Vertaistukea löytyi nyt myös kirjoista, joita Tiitua vinkattiin lukemaan.

– Tajusin, miten onnekas olin ollut, kun pystyin heti kävelemään, puhumaan ja jatkamaan elämääni fyysisesti normaalisti. Moneen muuhun verrattuna olinkin päässyt vähällä.

Omien kokemustensa jälkeen Tiitu on kiinnittänyt huomiota viimeaikaisiin uutisiin, joiden mukaan masennus on nykyisin yhä yleisempää. Esimerkiksi nuorten masennusoireet ovat lisääntyneet huimasti.

– Toivoisin, että samalla kun masentuneet saavat apua oireisiinsa, hoidossa olisi resursseja selvittää myös masennuksen syitä. Ilman sitä moni masentunut palaa hoidon jälkeen vanhaan myrkylliseen tilanteeseensa. Omalla kohdallani olisi riittänyt, että lääkäri terveyskeskuksessa olisi tutustunut sairaalassa kirjoitettuun neurologin lausuntoon, Tiitu huomauttaa.

Sarjakuvablogi oli kuin omaa terapiaa

Kun Tiitu oli ollut lähes vuoden piirtämättä, tulostusjono hänen päässään alkoi täyttyä. Hän ryhtyi piirtämään sarjakuvablogia.

– Se oli omaa terapiaa. En mainostanut blogia kenellekään. En välittänyt, lukiko sitä kukaan, enkä asettanut itselleni mitään tavoitteita.

Blogilla ei ollut myöskään käsikirjoitusta, mutta piirros piirrokselta Tiitu kertoi aivoverenvuotoon sairastumisestaan. Harvakseltaan ilmestyneet blogipiirrokset saivat kuitenkin seuraajia, ja pian Tiituun otti yhteyttä kustantaja: olisiko hän valmis tekemään tarinastaan kokonaisen sarjakuvakirjan?

– Kieltäydyin aluksi, sillä en halunnut piirtämisestä itselleni paineita. Jossakin syvemmällä ajatuksissani arvasin, että teen vielä kirjan.

”Tajusin, miten onnekas olin ollut. Moneen muuhun verrattuna olinkin päässyt vähällä.”

”Tuntui hyvältä huomata, että en kadu valintojani”

­– Kuolema ei vain hipaissut. Se tukisti, Tiitu sanoo tarinastaan.

– Elämä on hauras ja usein pienestä kiinni. Meillä kaikilla on vähältä piti -tilanteita. En kuitenkaan ajattele, että kamalaa, olisin voinut kuolla. Mieluummin ajattelen, että olen elossa. Se on eteenpäin vievä ajatus.

Samalla Tiitu tuntee päässeensä kuolemanpelosta.

– Pelkääminen on inhimillistä, mutta se ei johda mihinkään.

Elämän välitilinpäätöksen hän tietää kuitenkin tehneensä. Rankka kokemus pani katsomaan, ovatko omat ratkaisut olleet oikeita.

– Tuntui hyvältä huomata, että en kadu valintojani. Tunnen, että elän elämääni oikein.

Asioiden tärkeysjärjestys on myös varmistunut.

– Jokin upea matka voisi tuoda minulle elämyksen, mutta se ei tekisi minua tämän onnellisemmaksi.

X