Työ ja raha

Rekkakuski Aila Myllysaari on saanut pitää puoliaan miehisessä ammatissa: ”Nykymenolla en olisi muuta ehtinytkään kuin käräjöidä”

Rekkakuski Aila Myllysaari istuu päivät ja nukkuu yöt autossaan. Pitkän uransa aikana hän on selviytynyt kovistakin paikoista.
14.7.2019 Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Heli Hirvelä

”Lähettivät tänne hobitin”, trukkia kuljettanut mies sanoi ja katsoi 160-senttistä naista, joka viime keväänä tuli rekallaan hakemaan paperirullia sellutehtaasta. Yli kaksi metriä korkeat rullat piti sitoa liinoilla paikoilleen rekan sisällä.

Viisikymppinen Aila Myllysaari ei hätkähtänyt. Hän on ajanut ja lastannut rekkaa parikymppisestä asti.

Lopulta mies tuli auttamaan.

Työpäivä alkaa Vuosaaren sataman portilta. Takana on yö, jonka Aila vietti sataman taukopaikalla.

”Ole sinä lortto hiljaa”

– Ihan pienestä huulenheitosta ei tällä alalla kannata hermostua, Aila sanoo.

On kesäkuun aamu, ja Aila on lähdössä Helsingin Vuosaaren satamasta Kouvolaan, kun hän riitaantuu heti työkaverinsa kanssa. ”Vuosaaren satamatie on suljettu”, miesääninen navigaattori ilmoittaa ja kehottaa valitsemaan toisen reitin.

– Ole sinä lortto hiljaa, kun et mitään tiedä, Aila murjaisee ja kääntää rattia päinvastaiseen suuntaan.

Lortolla (tarkoittaa prostituoitua) ja Ailalla on viha-rakkaussuhde. Aila tarvitsee navigaattorin ohjeita, mutta sen neuvot eivät aina ole sataprosenttisen varmoja. Usein ammattikuski tietää navigaattoria nopeammin, miten tietyöt vaikuttavat liikennejärjestelyihin.

Vuosaaren sataman portilla Aila antaa peräkärryn rekisterinumeron virkailijalle, joka kertoo, missä päin satamaa hänen perävaununsa sijaitsee.

Tämä lortto on jokseenkin uusi. Aila osti sen Jumbosta. Edellisen hän heitti suutuspäissään ikkunasta.

– Meni vähän hermo huonoon kuntoon, hän toteaa.

Aila ajaa kohti Kouvolaa tasaisella 80 kilometrin tuntinopeudella. Siellä on marjatukku, jonne viedään muovisia marjarasioita.

Rekkakuski voi olla tien päällä viikkoja

Rekan korkeuksista näkee kauas. Tuuli huojuttaa autoa, joka keinuu melkein kuin laiva. Tämä vetoauto on lainassa, koska Ailan oma auto on korjattavana. Sen ohjaustehostin hajosi, ja hän joutui kääntämään rattia seisaaltaan, niin raskasta se oli.

Lainarekkaa piti vähän siistiä ennen kuin sen pystyi ottamaan käyttöön. Ensin mäkeen lensi tissikalenteri, jonka ”pojat olivat vitsillä jättäneet”. Seuraavaksi sai mennä Wunderbaum-kuusi. Silti sen pehmeänmakea tuoksu leijuu vielä ilmassa. Siihen sekoittuu tupakanhaju, sillä aina välillä Aila sytyttää mentolisavukkeen.

Ensin mäkeen lensi tissikalenteri, jonka ”pojat olivat vitsillä jättäneet”.

Oman ”tyttöautonsa” Aila on sisustanut punamustilla väreillä. Mustista pimennysverhoista hän maksoi 400 euroa. Niissä on punakultaiset tupsukoristeet. Edes kotona ei ole niin kalliita verhoja, mutta hän on halunnut satsata autoonsa, koska viettää siellä paljon aikaa. Yöt hän nukkuu sängyssä, joka on istuinpenkkien takana.

– Tämä työ on sellaista, että ihmissuhteiden täytyy olla kunnossa. Onneksi on puhelin, kaikki ihmissuhteeni ovat siinä laitteessa, Aila sanoo.

Työvuoro on rajattu tarkasti. Jos ajotunnit ovat täynnä, tauko on pidettävä siellä, missä sattuu olemaan. Ei silloin ajella kotiin, siksi Aila voi olla tien päällä viikkoja. Poliisit ratsaavat rekkakuskeja ja tulostavat auton sisällä olevasta piirturista ajotunnit. Jos ne paukkuvat, kortti voi mennä hyllylle.

Aila mulkaisee yläpuolellaan otsapaneelissa olevaa pientä digitaalista laitetta.

– Tuon mukaan minä elän.

Piirturi laskee kilometrit ja ajotunnit.

”Naiset eivät aja rekkoja”

Naiset eivät aja rekkoja, naiset ajavat linja-autoja, Ailalle ilmoitettiin Rajamäen työtehoseurassa vuonna 1984.

”Paitsi minä”, hän vastasi.

Aila oli kiinnostunut autoista. Isä ajoi rekkaa ja eno linja-autoa. Aila oli ajanut pari vuotta sora-autoa ABC-kortilla, mutta nyt hän halusi yhdistelmäajoneuvokuljettajan kortin. Töitä oli tarjolla ja palkka oli parempi kuin siivoojan hommissa, joita hän oli myös tehnyt.

Häntä viehätti ajatus työstä, jossa saisi olla liikkeessä. Ailalla on aina ollut levoton luonne. Diagnosoimaton adhd, sanoo äiti.

Aikaisemman työkokemuksen ansiosta opiskelupaikka heltisi, ja puoli vuotta myöhemmin Aila oli rekkakuski.

Aila lastaushommissa Hammaslahden lähettyvillä sijaitsevan Kaivospuun pihalla. Työ vaatii fyysistä voimaa. Talvisin pressu jäätyy, ja se on niin kova, että sen käsitteleminen on vielä raskaampaa kuin kesällä.

Aila lastaushommissa Hammaslahden lähettyvillä sijaitsevan Kaivospuun pihalla. Työ vaatii fyysistä voimaa. Talvisin pressu jäätyy, ja se on niin kova, että sen käsitteleminen on vielä raskaampaa kuin kesällä. – Talvella minulta lähtee 5–6 kiloa.

Alku ei ollut helppo. Taukopaikan pöydässä vanhemmat työmiehet ottivat kuppinsa ja lähtivät pois, kun Aila yritti liittyä seuraan. Jos lastissa oli painavia sementtisäkkejä, jotka yleensä olisi nosteltu yhteistuumin, miehet katsoivat sivusta, että miten ”se nainen” pärjää.

Joskus joku tuli auttamaan säälistä.

– Piti tehdä paljon töitä, jotta sain ansaittua oman paikkani. Lopulta miehet luovuttivat. Kai he sitten huomasivat, että eivät pääse minusta eroon.

Aila ei muista, että hänellä olisi uransa alussa ollut yhtään naista työkaverina. Vasta 1980-luvun loppupuolella yhdistelmäajoneuvokuskeiksi alkoi tulla naisia, 1990-luvulla heitä tuli enemmän. Tekniikka kehittyi lastauslaitureilla, eikä lastien purkamisessa tarvittu enää niin paljon fyysistä voimaa kuin aikaisemmin. Silti naiset ovat edelleen alalla pienen pieni vähemmistö.

”Rekkakuskit ovat minulle kuin toinen perhe”

Se on liian korkea. Aila, Virva Lavikka ja Tuomo Koivula katsovat harmistuneina pahvilaatikkotornia, joka ei mahdu sisälle Plusmarjat Oy:n ovesta. Ei auta muu kuin repiä muovia pahvilaatikoiden ympäriltä ja nostaa ylimmät laatikot pois, vaikka siihen menee aikaa.

Kolmikko rupeaa hommaan. Aila hyppii, jotta ylettyisi repimään kelmua ylimpien laatikoiden ympäriltä.

– Olen kuin apina leipäpuussa, hän kommentoi liikkeitään.

Aila purkamassa lastia marjatukun lastauslaiturilla Kouvolassa.

Tilanne on Ailalle tuttu. Kollegat ovat kiusoitelleet, että Ailan olisi parempi alkaa ajaa konttirekkaa, jota ei tarvitse lastata itse. Mutta Aila on keksinyt keinoja, joilla hän kompensoi puuttuvia senttejään. Autossa hänellä on tikkaat ja maitolaatikko, joita hän käyttää välillä apunaan. Ja vaikka työkaverit kiusoittelevat, he tulevat aina lopulta hätiin: ”Painu vittuun hobitti. Me autetaan sua.”

Kun rekkamiehet olivat hyväksyneet naisen ympyröihinsä, monesta tuli Ailan ystävä. Edelleen hän pitää yhteyttä kuskeihin, joihin tutustui 80-luvulla. Hän tuntee isiä ja poikia, ja melkein joka kylässä on joku tuttu. Ja aika monella rekkakuskilla on jalassaan Ailan kutomat villasukat.

– Rekkakuskit ovat minulle kuin toinen perhe. Kaikki auttavat toisiaan, ja ilot ja surut jaetaan, Aila sanoo, kun istumme taas rekassa.

Aila on vetänyt tiukat rajat, joita miehet eivät saa ylittää

Matka jatkuu kohti Joensuun lähettyvillä sijaitsevaa Hammaslahtea. Siellä on saha, josta haetaan lankkuja. Sitä ennen vietetään kuitenkin lounastauko Utin ABC:llä.

Monilla bensa-asemilla on kuskeille tarkoitettuja rahtisaunoja. Silloin kun Aila aloitti, niiden suunnittelussa ei ollut yhtään ajateltu naisia. Edelleen on paikkoja, joissa suihkuhuoneen ovea ei saa lukkoon, ja oveen täytyy laittaa vain lappu. Niitä ei välttämättä kukaan huomaa, ja sen takia Aila menee vain suihkuhuoneisiin, jotka saa lukkoon.

– En halua, että sisään pölähtää yhtäkkiä lauma karvaperseitä. Nuori polvi on vapaamielisempää, mutta siinä saattaa jonkun vaimo kotona hermostua, hän tuumaa.

Aila on aina vetänyt tiukat rajat, joita miehet eivät saa ylittää. Hän sanoo sen takia tulleensa toimeen työkavereiden vaimojenkin kanssa. Jokin aika sitten työkavereiden WhatsApp-ryhmään alkoi ilmestyä ”vähän liian rumia kuvia”.

– Kirjoitin sinne, että nyt nulikat, jotain rajaa, ja nehän poistettiin. Pojat kommentoivat, että meidän muori hermostui taas, Aila naureskelee.

Nuorena hän sai kyllä tosissaan pitää puoliaan.

– Olihan sitä tissin sivusta nipistämistä ja perseestä puristamista. Tällä nykymenolla en olisi muuta ehtinytkään kuin käräjöidä.

Aila on kova suustaan, kuten rekkamiehetkin. – Kun ei nuo pojat kaunistele, eikä meikäläisen läsnäolo vaikuta siihen, miten he puhuvat. Akkalaumassa olen aika pihalla ja mietin, mitä voin sanoa.

Eräällä lastauspaikalla sattui olemaan kaveri, joka oli aina takamuksessa kiinni. Aila oli käskenyt miestä monta kertaa pitämään näppinsä kurissa.

– Lopulta annoin lapiolla avaria perään. Huusin, että jumalauta se on mun perse. Lopeta!

Siihen loppui lääppiminen.

Kuolemanvaara vaanii tiellä

Käänny oikealle kuutostielle, lortto neuvoo. Matka jatkuu itään.

– Minähän seuraan, kun kerran käsketään, Aila sanoo, tällä kertaa sovinnollisesti.

Aila on nukkunut huonosti viime yönä. Hän yöpyi rekassaan Vuosaaren poikakodissa. Sillä nimellä kutsutaan sataman kupeessa olevaa kuskien taukopaikkaa, jonne mahtuu toistasataa rekkaa.

Yö oli kuuma, piti nousta avaamaan ikkuna. Sitä hän ei yleensä mielellään tee, koska ulkona voi olla hiippareita.

Yleensä hän parkkeeraa rekkansa yöksi huoltoasemien tai satamien taukopaikoille. Yksinäisiä metsäpaikkoja hän välttelee. Jos auton akku hyytyisi talviyön pimeinä tunteina, hän olisi lirissä.

– Ja pojat varoittelevat, sanovat että älä mene muutenkaan. Tosin Suomi on vielä lintukoto, mutta ulkomailla tapahtuu kaikenlaista, kuskeja on ryöstetty öisin.

Varmuuden vuoksi Aila säilyttää penkin alla sorkkarautaa.

Onneksi mitään ei ole sattunut, paitsi silloin yhtenä yönä hautausmaan lähellä. Mielikuvitus lähti lentoon ja haamut hiippailivat rekan ympärillä. Se oli viimeinen kerta kuolleiden vieressä, Aila päätti yön jälkeen.

– Aamulla pojat sanoivat, että sinähän olet kirjaimellisesti kuin nukkuneen rukous!

Aila, rekkakuski

Moottoritien levikkeellä voi tarkistaa, että kärry on kunnossa.

Oikeasti kuolemanvaara vaanii teillä, varsinkin talvisin. Tiet ovat liukkaita tai liian lumisia. Joillakin alueilla tiehuolto ei pelaa ollenkaan.

– Talvisin minunkin kainalot kostuvat, ja lasken päiviä kevääseen.

Aluksi hän ajatteli ikääntymisen lisäävän pelkoja, mutta ei enää. Sen sijaan keliolosuhteet ovat muuttuneet huonommiksi.

– Ennen tiet olivat talvisin pitkään kuivia, mutta nykyisin sataa vettä ja pakastaa yhtä aikaa. Kevät- ja syysmyrskyt ovat ihan älyttömiä. Ja tuulee usein.

– Täällä aitiopaikalla kun vahtaan, niin näen kaikenlaista. Mitä ihmettä maailmassa on tapahtumassa? Aikaisemmin en uskonut ilmastonmuutokseen, mutta nyt on pakko alkaa uskoa siihen ilmiöön. Ei ennen ollut tällaista rimpuilua.

Pelottavinta teillä ovat kuitenkin itsemurhakuskit. Kun heistä puhutaan, Ailan ääni hiljenee.

”Täällä aitiopaikalla kun vahtaan, niin näen kaikenlaista.”

– Se rampauttaa, ketä sen osuman ottaa, hän sanoo.

Rekka rullaa yli Saimaan kanavan, ohittaa Imatran. Tien vieressä kasvaa koivuja. Alkukesän lehdet ovat vielä heleän vihreitä.

”Lapset ovat minulle henki ja elämä”

Viime viikonloppu meni kotona. Ailalla on miehensä Arin kanssa talo Parkanossa: neljäsataa neliötä ja piha.

Kotona hän saunoo, pyykkää ja valmistaa seuraavan viikon ruoat valmiiksi auton pakastimeen. Joskus hän käy kävelyllä. Kerran hän löysi tienpientareelta hyväkuntoisen rasvalukon ja vei sen kotiin.

– Isäntä sanoi, että on se kumma, kun muut naiset poimivat kävelyllä kukkia, mutta sinä poimit auton varaosia.

Kyllä Ailakin pitää kukista, erityisesti hortensioista. Mutta kuka niitä kastelee, kun hän ja niin ikään rekkakuskina työskentelevä mies ovat aina poissa? Ei hän kehtaa aina naapuriakaan vaivata.

Ari ajaa sora-autoa Etelä-Suomessa, ja myös hän nukkuu öitä autossaan.

– Tällä tavalla suhteessa ei tule arki vastaan. Jos pitäisi koko ajan toljottaa toista, niin hermohan siinä menisi, Aila tuumaa.

Heinäkuussa hän ja Ari muuttavat Riihimäelle. Syy on selvä: Aila haluaa olla lähempänä kolmea aikuista lastaan, Sannaa, Nikoa ja Meriä.

– Lapset ovat minulle henki ja elämä, hän sanoo.

Bensa-asemat ovat kuin pieniä tavarataloja. Kutomisesta pitävä Aila katsomassa lankarullia.

Aila sai lapset alle 30-vuotiaana silloisen miehensä Markun kanssa.

– Olin tohkeissani äitiydestä, mutta ei se tasoittanut luonnettani. Kotiäitiys ei ollut vaihtoehto.

Perhe asui Riihimäellä, ja Aila alkoi ajaa sora-autoa, koska silloin pääsi yöksi kotiin. Toki päivät olivat pitkiä: hän lähti kotoa aamuyöllä ja tuli seitsemän kahdeksan aikaan illalla kotiin. Miehellä oli säännöllinen työ sahalla.

– Hän otti ihan alusta loppuun täyden vetovastuun lapsista.

1990-luvun puolivälissä tuli ero, liki parinkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Ailan äiti tuli hätiin ja alkoi hoitaa lapsia.

– Ilman äitiä en olisi selvinnyt. Mutta välillä soimasin itseäni ja mietin omaa kelpoisuuttani äitinä.

Aila näkee lapsiaan jouluna ja kerran vuodessa yhteisellä viikon lomalla. Riihimäen ABC:tä lapset kutsuvat ”äidin kotipihaksi”, koska sinne hän sopii Nikon ja Merin kanssa treffejä ohi ajaessaan. Sannaa hän tapaa Renkomäen ABC:llä.

Ja onhan kännykkä keksitty.

– Tiedän, missä lasten elämässä mennään, koska me puhutaan paljon puhelimessa ja lähetetään WhatsApp-viestejä, hän sanoo.

Rekkakuskin työ on välillä yksinäistä ja puuduttavaa

Kello on kahdeksan illalla. Aila on käynyt hakemassa lankut Hammaslahdessa sijaitsevalta sahalta ja ajaa takaisin Helsinkiä kohti. Samat maisemat vilahtavat ohi.

– Joskus työ on yksinäistä ja puuduttavaa. Ja välillä rekassa on vain liikaa aikaa ajatella. Joskus on ihan helvetillinen koti-ikävä.

Aila ajaa puoliperävaunuyhdistelmää, joka on 17 metriä pitkä ja painaa täydessä lastissa 47 000 kiloa.

Vaikeinta työssä on sen ennakoimattomuus. Aila ei välttämättä tänään tiedä, missä hän on huomenna.

– Joka toinen viikko mietin, että helvetin helvetti, miksi synnyin, miksi valitsin tämän työn.

– Tai ei tämä ole ammatti. Tämä on elämäntapa.

Varsinkin talvisin tekisi mieli vain lopettaa. Pari kertaa hän on tehnyt irtioton ja vaihtanut ajojärjestelijän hommiin.

– Mutta sitten tulee kevät ja haluan takaisin tien päälle. Eteenpäin on elävän mieli.

”Tämä ei ole ammatti. Tämä on elämäntapa.”

Sitä paitsi hän on mielestään jo liian vanha vaihtamaan alaa. Kerran kun Ailaa alkoi sapettaa ja hän mietti alan vaihtoa, eläköitynyt kollega toppuutteli:

”Onko vanhan ämmän pakko riehua? Mitä sinä haihattelet?”

Aila kaartaa Särkisalmen ABC:n pihaan, jossa hän nukkuu seuraavan yön. Hän käy ostamassa Oreo-keksejä. Niiden kanssa hän juo maitoa ja katsoo telkkaria tabletilta.

Illallinen grillaantuu Särkisalmen ABC:n pihalla.

Aila haaveilee lapsenlapsista. Hän on sanonut lapsilleen lopettavansa rekkahommat sitten, jos hänestä tulee mummu. ”Sitten saat ajaa hautaan asti”, kuopus kuittasi.

Eläkkeellä hän aikoo hankkia leonberginkoiran.

– Se on niin iso, että se ankkuroisi minut kotiin.

Yksi pelko piinaa rekkakuskia

Ohitetaan Lappeenranta. Mennään yli Saimaan kanavan. Aamuaurinko nousee korkeammalle. Kohta on juhannus.

Kesällä 1986 Aila oli ajanut rekkaa vasta vajaan vuoden, kun hän ajoi yöllä Vanhaa Turuntietä. Vastaan tuli auto, Honda Civic, Aila sai tietää myöhemmin. Kuski väläytti pitkät valot päälle, käänsi auton kohti ja nosti käden tervehdykseen. Aila yritti väistää ja osui kallioon. Henkilöauto seurasi perässä.

Seuraava muistikuva Ailalla on, että hän on ojassa. ”Se tuli vaan alle, en mahtanut mitään”, hän toisteli sokissa kerta toisensa perään poliisille ja ambulanssinkuljettajille.

– Vaikka onnettomuudesta ei jäänyt fyysisiä vammoja, siitä jäi elämänikäinen trauma, Aila sanoo.

Hän päätti lopettaa ajamisen, mutta silloin rekkamiehet tulivat apuun. Aina kun jollakulla oli vapaata, he lähtivät Ailan kanssa harjoitusajolle. Jos alkoi ahdistaa ratin takana, vaihdettiin työkaverin kanssa paikkaa. Ajoja tehtiin niin monta kertaa, että kaksi kuukautta kestäneen sairausloman jälkeen Aila alkoi taas ajaa yksin. Mutta kesti pitkään ennen kuin hän alkoi luottaa siihen, ettei vastaan tuleva auto yhtäkkiä käänny kohti.

Eikä se pelko ole vieläkään kadonnut kokonaan.

Reportaasi julkaistiin Anna-lehdessä 27/19.

Lue myös

Suosittelemme