Darian, 37, elämään mahtui vain työ – sitten Artturi lähestyi häntä Facebookin Suomi-ryhmässä
Pietarissa varttunut Daria Zaikina, 37, tottui jo lapsuudessaan tekemään paljon töitä. Loppuunpalamisen ja yllätysraskauden jälkeen tasapaino elämään löytyi Suomen Lapista.
Elämä Pyhätunturilla, revontulien alla on Daria Zaikinasta taianomaista. – Toisaalta tiedän, ettei onni ole paikkaan sidottua. Se kulkee mukanamme. © Liisa Valonen
Pietarissa varttunut Daria Zaikina, 37, tottui jo lapsuudessaan tekemään paljon töitä. Loppuunpalamisen ja yllätysraskauden jälkeen tasapaino elämään löytyi Suomen Lapista.
”Pyhätunturi on ihana paikka kasvattaa lapsia. Naapurustomme pieni yhteisö tuntuu kuin yhdeltä isolta perheeltä. Kaikki tuntevat toisensa, ja autamme toisiamme matalalla kynnyksellä.
Kahdeksanvuotias esikoisemme käy koulua Pelkosenniemellä noin 30 kilometrin päässä kotoamme. Hänen luokallaan on vain kahdeksan oppilasta, joten opettajalla on paljon aikaa lapsille.
Alkuun minusta oli pöyristyttävä ajatus, että lapseni nukkuisivat ulkona vaunuissa. Pelkäsin pimeyttä, kylmää, metsän eläimiä ja ties mitä.
Lapsemme ovat kasvaneet elämään keskellä luontoa, ja minäkin olen oppinut siihen. Nyt kolmevuotias kuopuksemme ei edes suostu nukkumaan päiväuniaan sisällä.
Olen töissä järvenrannalla sijaitsevan hotellin vastaanotossa. Työpaikkani ikkunoista voin nähdä revontulia. Olen onnekas saadessani asua ja työskennellä näin kauniissa ja turvallisessa paikassa.”
Ensimmäinen palkka Suomen markoissa
”Ennen kuin muutimme Pyhälle, olin asunut vain suurkaupungeissa. Synnyin ja vartuin Pietarissa, jossa elämänrytmi oli hektinen.
Lapsuuteni oli onnellinen, mutta sitä leimasi tietynlainen tavoitteellisuus. Jo kolmevuotiaina harjoittelimme päiväkodissa matematiikkaa, lukemista ja kirjoittamista sekä eri kieliä. Kouluihin oppilaat valittiin tasotestien kautta.
Olin aloittanut pianonsoiton päiväkodissa ja hain musiikkipainotteiseen kouluun. Siellä opettaja katsoi sormiani ja totesi niiden sopivan paremmin viulunsoittoon. Niin minusta tuli viulisti.
Kouluorkesterin kanssa pääsin kiertämään maailmaa, Suomessakin kävimme monta kertaa. Saimme soitostamme pientä korvausta, ja ensimmäinen itse ansaitsemani palkka maksettiin minulle Suomen markoissa.
En koskaan pyytänyt vanhemmiltani rahaa vaan halusin tienata itse. Orkesterin ohella työskentelin jo 14-vuotiaana äitini johtamassa päiväkodissa apulaisena.
Koulun jälkeen jouduin toteamaan, etten ollut riittävän lahjakas ammattimuusikoksi. Hylkäsin viulunsoiton ja menin yliopistoon opiskelemaan taloutta ja johtamista.
Musiikkiurahaaveesta luopuminen kirpaisi yllättävän vähän. Iloitsin siitä, että saatoin ensimmäistä kertaa elämässäni kasvattaa pitkät kynnet!
Samoihin aikoihin tapasin ensirakkauteni, jonka kanssa olin yhdessä seitsemän vuotta. Suhde ei kestänyt, koska olimme nuoria, naiiveja ja liian erilaisia. Minulla oli päämääriä ja tavoitteita, toiselle sellainen ei ollut tärkeää.
Opin, että homma ei toimi, mikäli kumppani ei halua kasvaa ja kehittyä kanssani.
Suhteen päätyttyä tunsin tarvetta laajentaa näkökulmaani. Luin paljon psykologista kirjallisuutta ymmärtääkseni ympäröivää maailmaa ja ihmismieltä. Se auttoi: tutkiskelun jälkeen aloin jälleen rakastaa ja arvostaa itseäni.”
”Kumpikaan meistä ei ollut valmistautunut perhe-elämään.”
Inspiroiva työ johti loppuunpalamiseen
”Erottuani päätin keskittyä uraani. Työskentelin Pietarissa mainostoimistossa, jossa oli tavallista tehdä töitä aamukahdeksasta iltakahdeksaan.
Kun siihen lisättiin työmatkoihini käyttämät pari tuntia päivässä, vapaa-aikaa ei jäänyt lainkaan. Työ oli kuitenkin niin inspiroivaa, että jaksoin sitä viiden vuoden ajan. Sitten tajusin, etten pystynyt enää hengittämään. Olin palanut loppuun.
Arvelin, että oman yrityksen kautta elämään tulisi enemmän vapautta. Perustin ystäväni Annan kanssa markkinointi- ja mainonta-alan yrityksen, jonka asiakkaat olivat suomalaisia. Silloin myös muutto Suomeen tuntui luontevalta.
Nuoruudesta asti Suomella on ollut sija sydämessäni – tuntuu, että tämä on minun paikkani. Vanhemmiten olen iloinnut erityisesti siitä, että kaikkea ei tarvitse uhrata työlle vaan elämästä saa myös nauttia.”
Yllätysraskaus ja yhteenmuutto
”Puolisoni Artturi bongasi minut eräästä Suomi-aiheisesta Facebook-ryhmästä. Matkailualan yrittäjänä hän asui tuolloin puolet vuodesta Pyhätunturilla ja toisen puolen matkusteli maailmalla.
Suhteeksi juttu syveni pikkuhiljaa. Tapailimme harvakseltaan, eikä kumpikaan meistä ollut valmistautunut perhe-elämään.
Kun yllättäen huomasin olevani raskaana, emme enää vetkutelleet. Päätimme muuttaa yhteen ja ostaa kodin Pyhältä. Tulimme tänne talvella, ja rakastuin maiseman maagiseen kauneuteen heti.
Lapseni halusin kuitenkin synnyttää Pietarissa. Raskauteni oli riskiraskaus, minkä vuoksi jouduin makaamaan sängyssä viikkokausia. Halusin pystyä kertomaan voinnistani lääkäreille omalla äidinkielelläni. Esikoistyttäremme Aili syntyi vuonna 2015.
Vuonna 2019 aloin odottaa kuopustamme ja jouduin taas vuodelepoon. Koska Artturi oli paljon poissa kotoa työnsä vuoksi, matkustin Ailin kanssa Pietariin perheeni hoiviin.
Kun koronarajoitukset alkuvuodesta 2020 sulkivat maarajoja, jäimme kuukausiksi jumiin Venäjälle. Soitimme päivittäin videopuheluita Artturille Suomeen, mutta oli sydäntäsärkevää, ettei hän voinut koskettaa kasvavaa vatsaani.
Rajat aukesivat vasta paria viikkoa ennen laskettua aikaa. Artturi matkusti saman tien Pietariin ja ennätti paikalle ennen Arvin syntymää.
Iän myötä olen huomannut olevani introvertti, joka tarvitsee palautumisaikaa omillaan. Onneksi Artturikaan ei halua nyhjätä yhdessä koko aikaa.”
Sodan vuoksi sisko ei pääse Suomeen
”Kun muutimme Pyhälle, luovutin päävastuun yrityksestämme yhtiökumppanilleni. Lasten vartuttua en kuitenkaan halunnut vain istua kotona tekemättä mitään. Pääsin sesonkiavuksi töihin paikalliseen hotelliin ja olen viihtynyt siellä.
Pohjoisessa minun on ollut vaikeinta sopeutua siihen, kuinka kaukana kaikki on. Lääkärit ja apteekit voivat olla kymmenien tai satojen kilometrien päässä, kun Pietarissa lääkärit tulevat kotiin potilaan luokse. Sellainen luo turvallisuuden tunnetta.
Kaipaan Venäjältä myös perhettäni ja ystäviäni. Ukrainan sodan puhjettua heidän tapaamisensa on vaikeutunut. Matkustusrajoitusten mukaan vanhempani saavat vierailla luonamme, mutta siskoni ja serkkuni eivät – heitä ei lasketa perheeksi.
Sodan syttyminen oli sokki, mutta alkujärkytyksen jälkeen olen opetellut ottamaan päivän kerrallaan. Tiedostan entistä paremmin, kuinka hyvin kaikki meillä on.”
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 19/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous