Työpaikka Svenska Kammarorkesternissa vei Elisa Rusin asumaan Ruotsin Örebrohon.
Työpaikka Svenska Kammarorkesternissa vei Elisa Rusin asumaan Ruotsin Örebrohon.
Ihmiset

Elisa Rusi jäi 15 kertaa työpaikan haussa kakkoseksi – ”Kaiken piti mennä juuri näin”

Niin monta kertaa viulisti Elisa Rusi, 37, oli juuri se, jota ei valita. Jollain oudolla tavalla hän nautti siitä, että jokainen yritys vei häntä eteenpäin. Suuren haaveensa hän oli jo toteuttanut ja menettänyt aiemmin.
Teksti: Hannele Tavi Kuvat: Lasse Persson, Elisa Rusin kotialbumi

”Elämäni rohkein teko oli, kun ostin 30-vuotiaana oman hevosen. Olin tajunnut, että olen itse vastuussa elämästäni. Jos olen koko elämäni haaveillut hevosesta, miksen voi toteuttaa haavettani?

Olin ratsastanut melkein kymmenen vuotta ratsastuskoulussa monta kertaa viikossa, mutta ratsastuspiireissä olin amatööri. Päädyin Saksaan huutokauppaan ostamaan nuoren, 4-vuotiaan ruunan, jonka koulutus oli täysin kesken. Tämä oli monen hevosurheilijan mielestä aivan järjetöntä ja jopa vaarallista. Moni asia olisi voinut mennä aivan päin helvettiä.

Rakensin ympärilleni sellaisen tiimin, jolta saa aina apua. Sainkin parhaan valmentajan ja Simosta tuli onnellinen hevonen.

Olin ihan pieni, kun isommat veljeni oli jostain syystä laitettu ratsastusleirille. Pääsin katsomaan heitä ja näin leirillä kaksi valkoista ponia. Olisin heti halunnut päästä hevosen selkään.

Ekalla luokalla vanhempani ostivat viimein minulle joululahjaksi ratsastustunteja. Lahjaan kuului ratsastuskypärä, jonka he olivat piilottaneet vaatehuoneeseen. Löysin kypärän jo ennen joulua ja kävin kokeilemassa sitä salaa. Joka päivä päästessäni koulusta toivoin, että vantaalaisen rivitalon takapihalle olisi ilmestynyt valkoinen poni.

Lopetin ratsastamisen 11-vuotiaana. Se oli ihan tyhmä päätös, ja ajattelin ratsastamista edelleen joka ilta. 21-vuotiaana musiikin ammattiopiskelijana aloitin ratsastustunnit viimein uudelleen. Samoihin aikoihin tapasin ensimmäisen aviomieheni. Seurustelimme ja menimme naimisiin.”

Elisa ja hänen veljensä ratsastavat isän vanhalla satulalla.

Elisa ja hänen veljensä ratsastavat isän vanhalla satulalla.

Monen muutoksen kesä

”En ole ikinä pitänyt itsestäänselvänä sitä, että haluaisin äidiksi. Jo seurusteluaikoina olin antanut itsestäni vapaaehtoisesti lapsettoman kuvan. Pidän lapsista, mutten pitänyt itseäni äiti-ihmisenä. Ajatus siitä, että minun pitäisi muistaa jonkun välipala tai pipo, kun en muista omiakaan välipalojani tai pipojani, tuntui mahdottomalta.

Siksi oli luontevaa, että meille tuli lasten sijaan eläimiä. Houkuttelin myös mieheni hevosurheilun pariin ja ostimme hevosen. Simosta tuli aivan älyttömän hieno harrastehevonen. Neljän vuoden ajan teimme sen kanssa ihan kaikkea. Hypimme esteitä, kouluratsastimme, menimme maastossa, hyvänä päivänä me voitimme kilpailutkin. Ajatuksena oli, että Simo olisi ollut meidän elämässämme vielä pitkään.

”Annoin itselleni luvan olla rikki iltakuuteen saakka.”

13.8.2019 ratsastin Simolla viimeisen kerran. Viisi päivää myöhemmin olin Pietarsaaressa konsertoimassa. Simo oli ratsastuskilpailuissa Hyvinkäällä. Kilpailun jälkeen tapahtui onnettomuus ja upea hevosemme piti eläinsuojelullisista syistä lopettaa siihen paikkaan. Kello oli silloin yksi iltapäivällä.

Annoin itselleni luvan olla rikki iltakuuteen saakka. Sen jälkeen minun piti laittaa itseni kuntoon ja soittaa seitsemältä alkava konsertti. Konsertti meni hyvin, ja matkustin yöjunalla Helsinkiin. Kauhean yön jälkeen minulla alkoivat työt orkesterissa kello 10. Viikko oli katastrofi, ja kuljin sen ihan sumussa.

Se oli monella tapaa muutosten kesä. Olin ollut freelancerina 9 vuotta: pyörinyt samoissa ympyröissä, soittanut samoille työnantajille määräaikaisilla kiinnityksillä, käynyt orkesterien koesoitoissa lukemattomia kertoja.”

Kun ei ollut enää menetettävää

”15 kertaa olin päässyt koesoitossa kakkoseksi eli ollut juuri se, jota ei valita. Jollain oudolla tavalla nautin ajasta. Tiesin, että jokainen koesoitto vie minua eteenpäin viulistina.

Jossain vaiheessa tajusin, ettei minun kannata pusertaa itseäni tiettyyn muottiin. Aloin hakea töitä myös ulkomailta.

Vähän ennen Simon kuolemaa olin käynyt Örebrossa Svenska Kammarorkesternin koesoitossa. Ensimmäinen kierros meni niin huonosti, että olin ollut jo ostamassa lentolippuja takaisin Suomeen.

Päätin kuitenkin käydä kuulemassa ensimmäisen kierroksen tulokset. Seisoin siellä ulkovaatteet päällä, viulukotelo selässä ja matkalaukku vierelläni, kun sainkin kuulla, että olin päässyt jatkoon.

Innostuin uutisesta niin paljon. Minulla ei ollut enää mitään menetettävää. Toisella kierroksella soitin Sibeliuksen viulukonserttoa aivan fiiliksissä. Pääsin vielä kolmannelle kierrokselle, jolla soitetaan kamarimusiikkia ja katsotaan myös sosiaalisia taitoja. Koska olin ollut samassa tilanteessa monesti aikaisemmin, olin oppinut vanhoista virheistäni.

Junamatkalla Tukholmaan sain puhelun. Orkesteri halusi kokeilla minua ja kahta muuta soittajaa syksyllä kolmen testiviikon ajan.

”Kyseessä oli juuri oikea hetki menestykselle.”

Minä ja mieheni olimme eroamassa, ja asuin Helsingissä 15 neliön yksiössä. Olin ottanut koesoitosta mukaan Svenska Kammarorkesternin lyijykynän ja pidin sitä kirjahyllyssä esillä. Joka kerta kun näin sen, ajattelin, että kaiken piti mennä juuri näin. Tällä kertaa en päästäisi epäilyksiä mieleeni.

Syksyn jälkeen muut kaksi hakijaa oli tiputettu pois, mutta orkesteri halusi testata minua vielä keväällä. Viikko koronan alkamisen jälkeen sain viimein soiton, että olin saanut vakituisen paikan.

Uskon, että kyseessä oli juuri oikea hetki koesoittomenestykselle. Samoin äidiksi tuleminen tapahtui juuri silloin, kun olin valmis ja tiesin, että haluan äidiksi.

Vähän ennen Ruotsiin muuttoa minulla oli pieni kesäromanssiksi tarkoitettu juttu Helsingissä. Romanssi muuttuikin vakavaksi aika nopeasti, ja poikaystäväni muutti tänne Ruotsiin opiskelemaan. Nyt meillä on kuukauden ikäinen poika. Seuraava haave olisi saada isompi asunto. Sitten me vain katselemme, mihin elämä vie. Hevosista tosin haaveilen yhä, mutta mieheni ei ole vielä innostunut.”

Koko lapsuutensa Elisa haaveili valkoisesta ponista, joka asuisi vantaalaisen rivitalon takapihalla.

Koko lapsuutensa Elisa haaveili valkoisesta ponista, joka asuisi vantaalaisen rivitalon takapihalla.

Juttu julkaistiin Anna-lehden Matka naiseksi -palstalla numerossa 44/2021.

Lue myös: Sähköinen hakemus, videoesittely ja optimoitu CV – näin onnistut työnhaussa!

X