Pate Mustajärvi sanoo, että jokaisella miehellä pitää olla oma kuningatar.
Pate Mustajärvi sanoo, että jokaisella miehellä pitää olla oma kuningatar.
Julkkikset

Muuttunut mies Pate Mustajärvi syö kasvisnakkeja ja vaalii tasa-arvoa: ”Tunsin jääneeni bändimme macho-imagon vangiksi ja aloin pyrkiä siitä ulos”

Rokkikukko Pate Mustajärvi on pyristellyt irti machoäijän roolistaan. Hän esiintyy sateenkaarilipun edessä ja julistaa rakkautta tuoreeseen vaimoon.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sara Pihlaja

Puhelin pirahtaa minuutilleen sovittuun aikaan. Näyttöön ilmestyy tuttu virnistelevä naama: Pate Mustajärvi soittaa elämänsä ensimmäistä Facetime-puhelua. Videoneuvotteluun häntä ei sentään saatu ylipuhuttua. Popeda-yhtyeen nokkamies ja ohjelmapalveluyritys Ikurin Turpiinin pääjehu on analogisen ajan miehiä. Muut hoitavat tietotekniset hommat.

Nokakkain ei voitu tavata, sillä astmapotilaana Pate kuuluu riskiryhmään. Hän on pyrkinyt noudattamaan koronaohjeita säntillisesti. Käynyt kaupassa maski naamassa, minimoinut kontaktit, istunut neljän seinän sisällä.

Syksyllä päästiin toviksi jatkamaan keväällä kesken jäänyttä Teatterin kummitus vol 2 -kiertuetta. Välispiikeissä Pate pahoitteli yleisölle, että tarinat ovat yhä samat kuin puoli vuotta aiemmin, koska hänelle ei ole tapahtunut yhtikäs mitään. ”Paitsi että meninhän mä naimisiin”.

Seitsemän vuotta kestänyt seurustelu Tina Finnin kanssa sinetöitiin kesähäissä.

– Kyllä se niin on, että jokaisella miehellä pitäisi olla oma kuningatar, Pate Mustajärvi linjaa.

Pate Mustajärven ikäkriisi kesti vartin

”Viisi vuotta sitten, kun täyteen tuli tasakymmeniä, kävin läpi ikäkriisin. Oli kesä ja ajelin moottoripyörällä Vaasantietä, kun äkkäsin asfaltille valkoisella maalatun nopeusrajoituksen: 60. Silloin se iski. Kaarsin seuraavalle huoltoasemalle, tilasin kahvin ja istuin pitkään baarin terassilla tuijottelemassa järvelle.

Mietin, oliko tämä elämä nyt tässä. Prätkä vaihtuu rollaattoriin ja minusta tulee vanhus. Masennus kesti vartin verran. Sitten jatkoin matkaa.

Pate Mustajärvi Annassa

– Asun lapsuudenkodissani Tampereen Ikurissa.

Tulevana kesänä täytän 65, eikä tunnu missään. Jalka nousee yhä Triumphin satulan yli ja lavalla monitorin päälle. Eihän tässä ole mitään hätää. Kun vaan pääsisi taas pyörän selkään ja keikoille.

Sanovat, että rokkenroll pidentää murrosikää. Ja niin se on. Ikä unohtuu aina viimeistään siinä vaiheessa, kun nousen lavalle. Se on se juttu, jonka takia tätä teen. Kaikki muu on työtä: keikoille ajaminen, hotellissa lojuminen, haastattelut… Mutta lavalla oleminen on silkkaa hauskanpitoa. Se on kuin ihana valo! Joku voi kokea saman tunteen herättäjäjuhlilla. Minun kirkkoni on estradilla.

Pandemian aiheuttama pakollinen keikkatauko pisti miettimään, mitä haluan tehdä isona. Päätin ryhtyä viljelemään maata sukutilalla Satakunnassa, jossa on valmiina pelit ja vehkeet. Viimeksi olen kyntänyt perunamaata viisitoistavuotiaana. Mutta kaksi vanhempaa veljeä ovat luvanneet konsultoida. Tänä keväänä laitan perunoiden lisäksi kasvamaan ainakin porkkanaa ja salaattia, ihan vaan kotitarpeiksi. Täytyy pikkuhiljaa ryhtyä omavaraiseksi, jos duunit oikeasti loppuvat.”

Paten lapsuudessa emotionaalinen oppi tuli yhteisön naisilta

”Asun lapsuudenkodissani Tampereen Ikurissa. Lähdin täältä aikoinani maailmalle rinta rottingilla ja henkselit paukkuen. En olisi ikinä uskonut palaavani, mutta lunastin paikan sukulaisilta itselleni jokunen vuosi sitten.

Isä rakensi talon rintamamiestontille, ja pääsimme muuttamaan tänne jouluaatonaattona 1962. Sitä ennen asuimme pikkumökissä samassa pihapiirissä. Mummo halusi jäädä mökkiin, koska uudessa tuvassa ei ollut ’edes puuhellaa’. Me muut olimme innoissamme, olihan talossa vesiklosetti ja kaikki. Talossa vietettiin isoja sukujouluja vielä 1980-luvulla.

Olen kuusilapsisen perheen pahnanpohjimmainen, täysvahinko. Isä oli syntyessäni 54- ja äiti 48-vuotias. Isä laittoi vanhimman siskoni tuomaan äidille kukkia sairaalaan. Itse hän ei kehdannut lähteä ’sinne kloppien sekaan’. Sisarukset kohtelevat minua yhä kuopuksena: perääni pitää kuulemma aina vähän katsoa.

Ikuri oli lapsuudessani kuin pieni kylä. Melkein joka mökissä asui isäni kaltaisia sodan käyneitä miehiä. Lauantai­-iltaisin pikkupojat istuivat kioskin edustalla kuuntelemassa, kun miehet hörppivät b-kaljaa ja kertoivat sotatarinoita. Kielenkäyttö oli aika rankkaa, ja se tarttui. Monta kertaa sain kuulla, että siivoa poika suusi.

Miehen malli oli aika karski, emotionaalisen puolen oppi tuli naisväeltä. Äippä oli se, jolle sai purkaa huolet ja joka antoi hellyyttä. Naiset minut kasvattivat, äidin lisäksi mummu ja isosiskot. Niin, että emmää ny niin saatanan kova jätkä oo, vaikka jokkut sillai aatteleekin.

Muuttaessani kotitaloon uudestaan aikuisena mietin, mahtaako täällä kummitella. Mutta ihmeen hyvin solahdin vanhoihin raameihin. Jopa naapuri oli sama kuin lapsena. Aikoinaan talomme autotalli toimi eri bändieni treenikämppänä. Nyt naapuri kyseli varovasti, aionko tuoda bändikamat takaisin. Rauhoittelin häntä kertomalla, että treenaamme nykyään muualla. Kotiin päin kääntyessäni tuuletin mielessäni: ’I’m back!’”

Pate Mustajärvi on duunarin kakara

”Popeda perustettiin vuonna 1977. Bändiviritelmiä oli jo aiemmin, eli olen tehnyt näitä hommia puoli vuosisataa. Läpimurto tapahtui 1980-luvun alussa, jolloin ryhdyin täysipäiväiseksi muusikoksi.

Olen duunarin kakara ja tehnyt töitä koko ikäni. Tämän kylän pojille oli selvää, että kansakoulun jälkeen mennään ammattikouluun ja armeijaan. Ja sitten duuniin. Minäkin valmistuin hitsariksi ja työskentelin rakennuksilla jo koulupoikana. Ruokatunnilla vanhat timpurit naureskelivat, että on toi pitkätukka kummallinen. Välillä se heittää hiekkaa betonimyllyyn, välillä kääntää lapion lanteille ja soittaa niin perkeleesti.

Pate Mustajärvi 

– Jos jää pohtimaan tehtyjä virheitä, niitä saa märehtiä lopun elämäänsä. Mieluummin katson eteenpäin.

Vanhempani eivät estelleet soittohommiani, mutta en muista heidän koskaan käyneen keikoillani. He näkivät minun esiintyvän livenä ainoastaan sukujuhlissa. Levyjäkään oli turha kantaa kotiin, sillä ei siellä ollut levysoitinta.”

Macho-imagon vanki ja sateenkaariponit

”Katsoin taannoin dokumentin The Rolling Stonesien Keith Richardsista ja löysin samastumispintaa. Kiifferi totesi ihmisten kuvittelevan, että hän kulkee yhä päivät pitkät Jack Daniels -pullo kourassa. Törmään itsekin samanlaisiin ennakkoluuloihin. Mutta ei se olisi edes mahdollista. Olenhan jo tämän ikäinen ja yhä elossa ja järjissäni.

Olli Lindholmilta muuan fani kyseli kerran keikan jälkeen, että missä jatkot. ’80-luvulla’, vastasi Olli. Niin se menee. Joskus pitää ymmärtää kiertää korkki kiinni. Minä tein sen muutama vuosi sitten.

Muistan vielä ajan, jolloin rocktähtiä opastettiin vaikenemaan muista kuin musiikkiin liittyvistä mielipiteistä. Minä en vaikene. Ihmiset tulkitsevat sanomisiani omista lähtökohdistaan. Välillä olen heidän mielestään natsi, välillä suvakki.

Jossakin vaiheessa tunsin jääneeni bändimme macho-imagon vangiksi ja aloin pyrkiä siitä ulos. Pari vuotta sitten mietimme, millaisen taustalakanan laittaisimme estradille kesän keikoille. Joku ehdotti kanuunan kuvia. Minä sanoin, että laitetaan mieluummin sateenkaari ja teksti My Little Popeda. Niin tehtiin. Joka jätkä sai lakanaan oman nimikkoponin. Kerran vaihdoin kesken keikan päälleni t-paidan, jonka rintamuksessa luki ’This is my boyfriend’s t-shirt”. Jotkut ihmettelivät, että miten tuo uskaltaa ja kehtaa. Mutta sen verran pitää olla katu-uskottavuutta, että voi ottaa kantaa ihmisoikeuksien puolesta. Paasata ei tarvitse, mielipiteen voi tehdä selväksi pienillä eleillä.”

Pate Mustajärvi miettii, voiko karisma olla synnynnäistä

”Pauli Antero Mustajärvi ja Popedan Pate ovat kaksi eri henkilöä. Rokkenroll-show on teatteriesitys, bändin ja yleisön välinen hauska leikki. Kaikki tietävät, että ei me olla kotona samanlaisia kuin lavalla.

Pate kaivautuu sisältäni takahuoneessa siinä vaiheessa, kun alan vetää esiintymiskuteita niskaan ja avata ääntä. Keikan jälkeen Pate palaa matkalaukkuun kuin Dracula arkkuunsa.

En ole koskaan kaihtanut keskipisteenä olemista. Jo pikkupoikana säestin itseäni mattopiiskalla ja pistelin menemään Kuningaskobraa ässät suhisten, kun meille tuli vieraita. Minulla oli vilkas mielikuvitus ja sain sillä keinoin muut kakarat seuraamaan minua. Naapurin rouva kommentoikin meidän äidille, että ’Pauli siellä vei porukkaa kuin Mannerheim’. Kai se sitten on jonkinlaista karismaa.

1980-luvulla, kun me oltiin rock-jumalia, olin varsin tarkka vaatteistani. Nykyäänkin kaupungille lähtiessä putsaan aina tarrarullalla koirankarvat pois. Vaimo väittää, että ottaisin autiolle saarellekin mukaan tarrarullan.

Olen joskus sanonut, että suomalaisella miehellä on jatkuva ulkonäkökriisi. Nykyään osaan jo suhtautua kroppaani rennommin. Ei ole grande katastrofi, jos tulee pari ylikiloa. Mutta sen verran täytyy pitää itsestään huolta, että viihtyy nahoissaan. Kun vaatteet eivät kiristä, ei kiristä kaalissakaan. Lihan syömistä olen vähentänyt radikaalisti. Ennen nälän kurniessa keikkabussi topattiin huoltikselle ja tilattiin höyrymakkaraa. En muista, koska olisin viimeksi sellaista haukannut. Yhtenä iltana kehuin vaimon tekemään chorizopataa. Hän totesi, että tällä chorizolla ei sitten ole mitään tekemistä lihan kanssa. Täydestä meni!

”Keskinäistä suhdettamme kuvaavat vakiannoksemme suosikkiravintolassa: rouva valitsee tulisen kanan ja minä lempeän lampaan.”

Ikä tuntuu jo kropassa. Viimeisenä festivaalikesänä ennen pandemiaa teimme heinäkuussa viisi keikkaa viikossa. Aamuisin kävelin jäykkänä kuin Ozzy Osbourne ja mietin, että mää oon liian vanha tähän. Mutta kun vähän aikaa rimpuilin hotellin kuntosalilla, ruoto oikeni ja jaksoin taas. Nuorena vain vähän kröhäisin ennen lavalle menoa. Nykyään lämmittelen ja venyttelen ja mölisen ääntä auki. Kollega Martti Syrjä sanoi kerran, että jos on pitkään laulamatta, ääni menee nukkumaan. Se pitää hellästi herätellä.”

Herran ja rouvan luonne-erot paljastuvat ravintolassa

”Levytin taannoin biisin Uskotaan vielä rakkauteen. Uskoni rakkauteen on ollut joskus koetuksella. En rakastanut edes itseäni. Minusta tuli kliseinen rocktähti, ilkeä ja välinpitämätön kusipää, vaikka oikeasti inhoan ilkeyttä. Moni siitä varmaan huomautti, mutta olin niin tukossa, ettei ollut voimia tehdä asialle mitään.

Piti tapahtua jotakin mullistavaa ennen kuin muutuin. Se tapahtui Tammerfestissa 2013, kun kohtasin Tinan. Tällä kertaa kainaloon ei tullut mikään fani, kaikkea muuta. Tina oli viettänyt pitkiä aikoja ulkomailla eikä ollut koskaan nähnyt minun esiintyvän. Itse asiassa hän inhosi suomenkielistä rokkia. Onneksi tapasimme vasta aikuisina. Nuorena kävelin ihmissuhteisiin kuin huoneisiin ja niistä ulos. Menin naimisiin ja sain kaksi lasta, erosin. Olen pitänyt perheeni pois julkisuudesta, mutta tyttäreni Jenni on astunut esiin omilla ansioillaan. Hän julkaisi viime keväänä ensimmäisen albuminsa. Yhden keikan olen nähnyt, ja kyllä isän sydän paisui ylpeydestä.

Naisen ymmärtämisen oppimiseen menee miehellä elinikä – eikä se tahdo edes riittää. Sen olen käsittänyt, että tasa-arvo ja molemminpuolinen kunnioitus ovat suhteen perusta. Itsekkyys on karissut ja käsitykseni uskollisuudesta on muuttunut 150-prosenttisesti. Se on aivan ehdottoman tärkeä asia. Mököttämisestäkin olen pyrkinyt eroon, niin vaikeata kuin se onkin. Kun toinen kysyy, että mikä sun on, en enää vetäydy mykkyyteen.

Keskinäistä suhdettamme kuvaavat vakiannoksemme suosikkiravintolassa: rouva valitsee tulisen kanan ja minä lempeän lampaan. Naimisiin menimme, koska seitsemän vuoden seurustelun aikana kävi selväksi, ettei ole vaihtoehtoja. Tämän ihmisen rinnalla kuljetaan loppuun asti.”

Miten bändi ajetaan hallitusti alas?

”Joskus mietin, millaiseksi elämäni olisi muodostanut, jos Popeda ei olisi breikannut. Luultavasti olisin viime keväänä jäänyt Lokomolta eläkkeelle täysin palvelleena hitsarina. Viikonloppuisin olisin esiintynyt harrastajabändin kanssa baarin nurkassa ja laulanut huonolla englannilla Lynyrd Skynyrdia. Ei sekään huono vaihtoehto olisi ollut. Mutta minulle kävi niin onnekkaasti, että harrastuksesta tuli ammatti.

Jossakin kohtaa keikkailu pitää lopettaa. Toivottavasti ymmärrän tyylikkäästi laskeutua lavalta ennen kuin joku huomauttaa, että mitä tuo gubbe tuolla enää kuppelehtii.

Pyrkimyksenä on tehdä bändille harkittu alasajo. Tosin korona sekoitti pakan täydellisesti ja pakkoloma teki ison loven talouteen. Vielä täytyy painaa hommia, että on varaa jäädä eläkkeelle. Sitten joskus.”

X