Ihmiset

Katja Gauriloff ei saanut oppia äidinkieltään pakkosuomalaistamisen takia – se on vaikuttanut koko hänen elämäänsä

Katja Gauriloffilla on vahva saamelainen identiteetti, vaikka hän on myös kokenut olevansa ulkopuolinen.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Sampo Korhonen

Katjan mielestä elokuva-alalla on paljon toksisuutta. – Kasvatin kovan kuoren selvitäkseni. Siitä huolimatta en olisi kokonainen ilman elokuvayhteisöäni. Minun ihmiseni ovat siellä.

Katja Gauriloffilla on vahva saamelainen identiteetti, vaikka hän on myös kokenut olevansa ulkopuolinen.

Elokuvaohjaaja Katja Gauriloff, 50, istuu Lasipalatsin kahvilassa. Hän palaa sinne aina, kun työasiat kuljettavat pohjoisesta Helsinkiin.

– Täällä on palanen vanhaa Helsinkiä. Kaupunki muuttuu vauhdilla, mutta Lasipalatsin kahvila on ennallaan.

Rovaniemellä asuva Katja käy pääkaupunkiseudulla vain työasioissa. Nyt matkaan on erityisen hyvä syy: hänen uuden elokuvansa Je´vidan Suomen ensi-ilta. Kyseessä on maailman ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva. Katja on kolttasaamelainen äitinsä puolelta, mutta ei puhu sukunsa kieltä.

– Haaveilin elokuvan tekemisestä pitkään, mutta kynnys oli korkea. Tapasin muita alkuperäiskansojen elokuvantekijöitä ensimmäistä kertaa, kun vierailin 15 vuotta sitten elokuvafestivaaleilla Pohjois-Amerikassa. He tuskailivat, miten vaikeaa oli löytää näyttelijöitä, kun kieltä puhui miljoona ihmistä. Mietin silloin, miten ihmeessä elokuvan tekeminen koltansaameksi olisi mahdollista, kun kieltä puhuu alle 400.

Elokuvan yhtenä teemana on sodanjälkeinen pakkosuomalaistaminen, jonka vuoksi Katjan sukupolvi on jäänyt äidinkielettömäksi.

– En saanut mahdollisuutta oppia äitini suvun kieltä, ja se on vaikuttanut koko elämääni. Kaikissa saamelaissuvuissa on varmasti ihmisiä, jotka ovat jääneet kielettömiksi jouduttuaan vaihtamaan kulttuuria. He eivät ehkä ole kertoneet saamelaisuudestaan edes lapsilleen.

Katja Gauriloff käy suvun mailla saamenmielisen poikansa kanssa

Katjalla on vahva saamelainen identiteetti, vaikka hän on myös kokenut olevansa ulkopuolinen.

– Olen kasvanut Rovaniemellä suomalaisessa yhteiskunnassa, joten saamelainen identiteettini ei ole itsestäänselvyys. Minulla on vahvoja tunnemuistoja Saamenmaalta, jossa olen viettänyt aikaa lapsena. Käyn sukuni mailla kalastamassa ja marjastamassa ja pidän isovanhempieni kotia kunnossa. Minulle on tärkeää, että saan viedä 11-vuotiaan poikani sinne. Hän on saamenmielinen nuori, ja olen hänestä ylpeä.

Katja on vasta löytänyt sopusoinnun kahden erilaisen puolensa välille.

– Nautin yhtä lailla laskiessani sormet jäässä verkkoja järveen kuin silloin, kun olen korkokengissä punaisella matolla. Olen tasapainotellut näiden maailmojen välillä ja vasta nyt löytänyt balanssin. Se ei ole ollut helppoa, sillä olen kaivannut saamelaista elämäntapaa niin paljon, että olen halunnut sulkea toisen todellisuuden pois.

Henkisesti ehkä teini, mutta harrastuksiltaan mummompi

Katja täytti hiljattain 50 vuotta. Hän tuntee olevansa vasta elämänsä ja uransa alussa.

– Minussa on monta ikää samanaikaisesti. Henkiseltä kehitykseltäni saatan olla vasta teini-iässä, mutta harrastukseni ovat mummomaisia: teen käsitöitä ja keittelen marjahilloja.

Yksi asia on ikävuosien karttuessa muuttunut. Katjasta ei enää tunnu, että hänen pitäisi tehdä montaa asiaa samaan aikaan. Myös pitkä apuraha mahdollistaa yhteen asiaan keskittymisen.

”Jäin sapatille käytyäni burnoutin partaalla.”

Kiireen hellittämiseen on vaikuttanut sekin, että Katja uupui viime vuodenvaihteessa.

– Jäin viideksi kuukaudeksi sapatille käytyäni burnoutin partaalla. Sinä aikana en tehnyt mitään muuta kuin elin. Löysin avun juoksemisesta, sillä huomasin, että se pitää stressin aisoissa. Vaikka stressi on hellittänyt, minun on edelleen pakko päästä säännöllisesti metsään juoksemaan.

Katja on ollut tarinankertoja lapsesta asti. Hän nauhoitti lapsena tarinoitaan C-kaseteille tuntikaupalla.

– Minulle on sanottu, että minulla on käynyt tuuri, kun olen päässyt tekemään pitkiä elokuvia. Se on tuntunut loukkaavalta, sillä olen tehnyt valtavasti töitä päästäkseni tähän pisteeseen.


Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 42/2023.


X