Lapsettomuushoidoissa paljastunut syöpä vesitti adoptiohaaveetkin – Annika ei luovuttanut ja on nyt äiti

Vei vuosia, että Annika Essén-Suurosen, 44, unelma äitiydestä toteutui. Ensin piti toipua syövästä.

Tiesin jo nuoresta, että haluan äidiksi. Suunnittelin, että tekisin ensin valmiiksi proviisorin opinnot ja pääsisin kiinni uraan ja sitten olisi lasten aika.

Olin 30, kun hakeuduin mieheni kanssa lapsettomuustutkimuksiin Tyksiin. Hoidot aloitettiin, mutta sitten eräässä kontrolliultrassa munasarjastani löytyi kasvain. Se oli syöpä.

Jo kahden viikon kuluttua olin leikkaus­pöydällä. Olin vielä toiveikkaalla mielellä. Oletus oli, että kyse on paikallisesta syövästä ja voimme jatkaa lapsettomuushoitoja leikkauksen jälkeen. Mutta sitten tulivat patologin tulokset: syöpä oli levinnyt jo palleaan ja imusolmukkeisiin, ja minun pitäisi mennä toiseen leikkaukseen, jossa myös toinen munasarjani poistettaisiin.

Siinä kohtaa maailmani pysähtyi. Päässäni pyöri vain yksi kysymys. Mikä on elämäni tarkoitus, jos en saa lapsia? En sisäistänyt lääkärin isointa uutista: ”Henkesi on vaarassa.”

Seuraavat viikot menivät surussa. Käsittelin lapsettomuutta ja unelman särkymistä. Kysyin uudestaan ja uudestaan, että miten tässä näin kävi. Haastattelin lääkäreitä ja luin artikkeleita.

Nyt näen, mikä meillä usein on surun ytimessä: se, ettei elämä mennyt niin kuin oli kuvitellut. Solmuni lähti aukeamaan vasta, kun sain syöpäyhdistyksen kautta yhteyden toiseen nuoreen naiseen, joka oli läpikäynyt saman syövän. Kun hän jakoi oman kokemuksensa, tajusin, etten ollut tehnyt mitään, mikä olisi laukaissut syövän. Elämässä vain sattuu ja tapahtuu. Toisille sattuu enemmän, toisille vähemmän. Seuraus oli uskomaton: yhtäkkiä osasin päästää irti jostain kontrollista ja tunsin vapautumista.

Oivalsin, että elämän tragedia ei ole kuolema vaan se, että ihminen on elossa muttei elä täysillä. Vaikka jouduin seuraavaksi rankkoihin sytostaat­tihoitoihin, olin niiden aikana ehkä onnellisin ja tyytyväisin, mitä olen koskaan ollut elämässäni.

Syöpä vaikutti adoptiohaaveisiin

Syöpäpotilaana tulee tunne kuin sinulta voitaisiin ottaa kaikki pois. Yksi kerrallaan luovutat asioi­ta: terveyden, unelmat, työn, palkan, ulkonäkösi… Sitä alkaa pelätä, mistä joutuu luopumaan seuraavaksi.

Tärkeä ahaa-elämys olikin, kun tajusin, että minulla on elämässäni yksi asia, jota minulta ei voida viedä: se, miten reagoin sairauteeni. Voin itse valita, miten kirjoitan oman tarinani ja minkä merkityksen annan syöpäkokemukselleni. Voin valita tavan, jolla vastaan haasteeseen, jonka elämä minulle on heittänyt. Tämä oivallus antoi minulle valtavasti voimaa.

Eräs ystäväni sanoi viisaasti: ”Annika, se, mitä käyt läpi, on todella rankkaa, mutta kuinka moni kolmikymppinen saa mahdollisuuden pysähtyä ja vain reflektoida elämäänsä vuoden ajan?” Aloin nähdä sairauden myös mahdollisuutena.

Toivuin ja kahdeksan kuukauden päästä palasin töihin. Ensimmäisenä aamuna sanoin työkavereilleni: ”En enää ikinä halua sellaiseksi ihmiseksi, joka ei kuule linnunlaulua stressin takia.” Tästä lupauksesta olen pitänyt kiinni.

Lapsihaave aktivoitui uudestaan, kun oli kulunut kolme vuotta ja olin virallisesti selvinnyt syövästä. Laitoimme mieheni kanssa adoptiopaperit vetämään, mutta yllätykseksemme ne palasivatkin bumerangina takaisin. Emme kuulemma sopisi adoptiovanhemmiksi, koska syöpäni voisi uusia.

Kolaus oli hirveä. Menetin valoni ja suuntani moneksi kuukaudeksi.

Seuraava vaihtoehtomme oli, että siskoni lahjoittaisi meille munasoluja. Aloimme edistää tätä asiaa. Kohtuni oli tallella, ja lääkärit sanoivat, ettei raskaaksi tulolle ollut estettä.

Kun ensimmäinen alkionsiirto onnistui ja tulin raskaaksi, onnellamme ei ollut rajoja. Menimme mieheni kanssa kymmenennen raskausviikon ultraan iloisina ja odottavina, mutta siellä odotti pettymys: alkio ei ollutkaan jatkanut kehitystään. Surimme menetystä tosissamme. Kokeilimme alkionsiirtoa vielä toistamiseen, mutta sitten päätimme keskeyttää hoidot.

Tässä kohtaa siskolleni ja hänen puolisolleen syntyi vauva, ja he pyysivät minua hoitamaan pienokaistaan kesälomani ajaksi. Tartuin tilaisuuteen ja matkustin Kalifor­niaan. Se oli tosi parantava juttu minulle. Olen ikuisesti kiitollinen siskolle ja hänen puolisolleen, että he ottivat minut niin läheisesti elämäänsä.

Päätin mieheni kanssa, että yrittäisimme uudestaan adoptiota.

Tällä kertaa hakemuksemme meni läpi ja pääsimme adoptioneuvontaan. Kesällä 2020 saimme kauan toivotun soiton: 6- ja 7-vuotiaat sisarukset odottivat meitä thaimaalaisessa lastenkodissa. Koronan vuoksi meni vielä puoli vuotta, ennen kuin pääsimme hakemaan lapset.

Sinä vuonna annoin miehelleni erityisen joululahjan, perhekuvan. Poseerasimme bangkokilaisessa puistossa paikalliselle kuvaajalle kahden pienen lapsemme kanssa. Siitä alkoi uusi aikakausi elämässämme.

”On rinnan täyttävää rakkautta ja tunteisiin menevää ärsytystä”

Minulle oli kerrottu etukäteen, että äidiksi tulo adoption kautta on tosi intensiivistä. Silti volyymi, jolla uusi lapsielämä imaisi mukaansa, tuli minulle yllätyksenä. Päivät lasten kanssa olivat niin kokonaisvaltaisesti täysinäisiä, että olin aina ihan poikki iltaisin ja nukahdin lasten kanssa samaan aikaan. Tajusin, miten paljon oli kirittävää.

Meidän piti ikään kuin käydä läpi pikakelauksella seitsemän vuotta ja lasten eri kehitysvaiheet. Heidän piti saada olla vauvamaisia ja uhmaikäisiä, jotta luottamus ja kiintymys välillemme alkoi syntyä.

Nyt on kulunut kaksi vuotta, ja perhe-elämämme on löytänyt uomansa. Olen oppinut, että äidinrakkauteen kuuluu laaja tunnekirjo. Välillä pysähdyn oikein ihmettelemään: Miten minulla voi ollakin näin lähekkäin niin erilaisia tunteita! On rinnan täyttävää rakkautta ja tunteisiin menevää ärsytystä, on samanaikaista ylpeyttä ja pettymystä.

Yksi lempihetkistäni on, kun luen lapsille iltasatua. Nautin, kun saan heidät syliini ja astumme yhdessä kirjan maailmaan. Yhteytemme on vahva. He kysyvät kysymyksiä, ja saan kertoa heille elämästä. Tästä olen aina unelmoinut.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmiset

   Paulina painoi 116 kiloa ennen kuin aloitti uuden ateriarytmin: ”Ehdin saavuttaa melkein normaalipainon lihavuusleikkausjonossa”

2. Ihmiset

   Kun Iralle, 55, diagnosoitiin syöpä kolmatta kertaa, se oli levinnyt maksaan, luustoon ja lihaksiin: ”Piti valita, luovutanko vai jatkanko”

3. Terveys

   Anita selvisi rintasyövästä, mutta joutui hyvästelemään syöpäsairaan puolisonsa: "Sairausaika oli kuin pitkä iltanuotio perheen kesken"