Ihmiset

Kun Iralle, 55, diagnosoitiin syöpä kolmatta kertaa, se oli levinnyt maksaan, luustoon ja lihaksiin: ”Piti valita, luovutanko vai jatkanko”

Yritysjohdon valmentajan Ira Langen, 55, elämää värittää kiitollisuus. ”Syöpä on ollut minulle lahja, niin kamala kuin se onkin.”

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Sampo Korhonen, Ira Langen kotialbumi

Sairauslomaan Ira Lange ei ole kokenut tarvetta. – Jokaisessa päivässä on hyvää. Saattaa olla vaikeita päiviä ja ahdistustakin.

Yritysjohdon valmentajan Ira Langen, 55, elämää värittää kiitollisuus. ”Syöpä on ollut minulle lahja, niin kamala kuin se onkin.”

Sain ensimmäisen syöpädiagnoosini vuoden 2006 tammikuussa, päivää ennen kuin täytin 38. Lääkärin vastaanotolta kävelin suoraan Alkoon. Tarkoitus oli illalla kokata. Soitin parhaalle ystävälleni ja sanoin, että kuule, mulla on syöpä. Mitä mä täältä Alkosta valitsen?

Uutinen oli sokki. Jouduin ensimmäisen kerran kohtaamaan ajatuksen, kuolenko minä. Samalla jotenkin tunsin, että minä selviän. Ostin pullon hyvää punaviiniä.

Jo muutaman vuoden ajan elämäni oli ollut hakemista. Olin etsinyt ihmissuhdetta, kaivannut sitä osaamatta kuitenkaan asettua sellaiseen. Olin reissannut paljon. Jälkikäteen katsottuna tuo aika oli menevää ja hirvittävän väsyttävää.

Lääkärit sanoivat, että syöpä oli ollut minussa pitkään. Todennäköisesti se oli alkanut kehittyä rintasyövästä jo vuosia aiemmin. Muistan siitä ajasta sen, että katselin itseäni ikään kuin ulkopuolelta. Muutuin hiljaisemmaksi. Seurasin, mitä tässä tapahtuu. Luin alan tutkimuksia, välillä kymmenenkin tuntia päivässä. Tiedon hankkiminen toi turvallisuuden tunnetta.

Yksi isoimmista asioista oli, että vedin rajat äidilleni siinä, miten olla vuorovaikutuksessa kanssani. Oli katkaistava napanuora, joka teki suhteestamme rikkovan.

Olin leikkauspöydällä kaksi kertaa kuukauden aikana. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen äiti soitti minulle. Kerroin hänelle, ettei ole varmaa, riittääkö tämä yksi leikkaus.

”Huusin leijonanhuutoa ilman sanoja, punaisena raivosta.”

Äiti reagoi päivittelemällä, että miten sinä nyt minua pelottelet. Sain aivan hirveän raivokohtauksen. Itse olin sen äärellä, että kuolenko minä, ja hän siellä voivotteli, että kun minä häntä pelottelen.

Kiroilin ja karjuin puhelimeen, että nyt riittää. Heitin puhelimen keittiön seinään. Huusin leijonanhuutoa ilman sanoja, punaisena raivosta. Katkaisin välimme puoleksi vuodeksi. Sen jälkeen äidin käytös minua kohtaan muuttui, ja nykyään meillä on lämpimät ja läheiset välit. Hän on ihminen, jolle soitan, kun minulla on hätä.

Kuulin aikuisena, mistä koulukiusaaminen johtui

Olen pelännyt paljon, aikuisena kuolemaa, lapsena väkivaltaa. Luulen, että huumori ja optimismi ovat kantaneet minua. Aina jostain kulmasta maailmaani on putkahtanut iloa. Äidin tarinoiden mukaan olin jo lapsena kekseliäs, iloinen ja luova, vaikka perhearki oli vaikeaa. Asuimme Oulussa, ja vanhempani erosivat, kun olin kymmenen. Muutin äidin ja pikkuveljien kanssa Jyväskylään.

Yläasteella minua kiusattiin. Koulumatkoilla pelkäsin hakatuksi tulemista.

Myöhemmin aikuisena kysyin hyvältä ystävältäni ja tuolloiselta luokkatoveriltani, mistä kiusaaminen oikein johtui. Hän sanoi, että sinä nauroit aina niin paljon. Ehkä olin vain erilainen. Olen saanut kuulla, että olen liian iso tai liian kovaääninen. Nuorena minun oli vaikea löytää omaa viiteryhmääni. En ole tyypillisen suomalaisen naisen näköinen, olen yli 180 senttiä pitkä ja kovaääninen. En oikein istunut mihinkään.

1985–1986 Ira oli vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, Colorado Springsissä. – Se oli minulle tärkeä vuosi. Koin olevani kuin kala vedessä.
1985–1986 Ira oli vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, Colorado Springsissä. – Se oli minulle tärkeä vuosi. Koin olevani kuin kala vedessä.

Lukion jälkeen lähdin Helsinkiin opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan. Minua on aina kiinnostanut ihmisen mieli. Olen tehnyt urani puhujana ja kouluttajana, nykyään valmennan työkseni yritysjohtoa.

Vasta nelikymppisenä viimeistellessäni valmentajaopintojani ymmärsin, että pelkäsin näkyväksi tulemista. Jokin olennainen osa minusta piilotteli.

”Pelot eivät katoa, mutta peloista huolimatta voin toimia.”

Kävin läpi pitkän prosessin tutustuessani pelkoihini ja tein tietoisen päätöksen: enää ikinä en väistele. Uskallan sanoittaa sen, mitä oikeasti tunnen. Pelot eivät katoa, mutta peloista huolimatta voin toimia. Tämä on ollut yksi parhaista päätöksistäni.

Syöpä on ollut minulle lahja, niin kamala kuin se onkin eikä sitä ole tilattu. Kehoni on kertonut minulle, mikä on olennaisinta tässä elämässä.

Ira kotonaan Viiskulmassa Helsingissä vuonna 2006, ensimmäisen syöpädiagnoosin aikaan.
Ira kotonaan Viiskulmassa Helsingissä vuonna 2006, ensimmäisen syöpädiagnoosin aikaan.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen ehdin ajatella, ettei syöpä toista kertaa tule. Tulihan se 2016, arpikudokseen. Olin leikkauspöydällä saman tien. Sen jälkeen kävin tarkastuksissa puolen vuoden välein. Syöpä uusi vuonna 2020. Se oli levinnyt maksaan, luustoon ja lihaksiin. Ensimmäiset lääkärit sanoivat, että minulla on keskimäärin neljä vuotta elinaikaa, jos otan hoidot.

On hetkiä, jolloin olen itkenyt lattialla

Kolmas diagnoosi pysäytti totaalisesti. Minun piti valita, luovutanko vai jatkanko. Olisi ollut helppo laittaa asiat kuntoon ja päästää irti. Onhan ikää jo tullut ja elämäni on ollut ihan hyvä. Kun äitini kuuli näistä ajatuksistani, hän otti auton alleen ja ajoi luokseni. Hän tunnisti sen, ettei minun ollut hyvä olla yksin.

Aloitin biologiset lääkkeet, kun syöpä diagnosoitiin. Nyt on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Lääkkeet tehosivat niin hyvin, että syöpä hävisi luustosta ja lihaksista. Joulukuussa maksa leikattiin ja aloitettiin uudet biologiset lääkkeet. Näyttää siltä, että minulla on elinaikaa vielä vaikka kuinka paljon. Olen kiitollinen siitä, miten asiat ovat menneet.

Helmikuussa läheisin serkkuni kuoli syöpään. Hänen kuolinvuoteellaan puhuimme siitä, miten hoidot tehoavat toisella ja toisella eivät. Elämä ei ole reilua, mutta ei sitä ole sellaiseksi luvattukaan.

Usko on minulle iso turva. Isäni sukujuuret ovat juutalaiset. Äitini on kuulunut helluntaiseurakuntaan koko ikänsä. Häneltä olen saanut uskon siihen, että Jumala on olemassa.

On ollut hetkiä, jolloin olen yötä myöten itkenyt lattialla. Siinä pimeydessä myös valo on ollut kaikkein kirkkainta. Olen kiitollinen, koska tiedän, että on Jumala, joka kantaa minua.

Elämässä on tärkeää löytää omat unelmat. Pitää selvittää, mihin tämä elämä minua kutsuu, eikä ajatella vain sitä, mitä minä täältä saan. Elämän tarkoitus on se hyvä, mitä me toisillemme teemme.

Nuorena olin levoton ja kuvittelin, että minun pitää etsimällä etsiä ihmissuhdetta. Myöhemmin olen oivaltanut, ettei kova etsiminen ole hyvästä. Minulla on suurta rakkautta elämässäni, ja se on syntynyt levollisuudesta, ei levottomuudesta. Tällainen oleminen rakkaudessa on valtavan tärkeää ja merkityksellistä. Siinä on aitoa iloa.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 10/2023.

X