– Torniossa asuva isäni järjesti itselleen työkeikan Espooseen, jotta hän olisi lähelläni leikkauksen aikaan. Saimme tavata sairaalan aulassa muutaman kerran. Niissä hetkissä oli tosi paljon tunnetta, Viivi Koskela kertoo.
– Torniossa asuva isäni järjesti itselleen työkeikan Espooseen, jotta hän olisi lähelläni leikkauksen aikaan. Saimme tavata sairaalan aulassa muutaman kerran. Niissä hetkissä oli tosi paljon tunnetta, Viivi Koskela kertoo.
Ihmissuhteet

Syöpäpotilas, adoptio-odottaja ja työtön tietävät, miltä tuntuu elää, kun tulevaisuus on täynnä epävarmuutta: ”Minulla on suunnitelma vaikeisiin hetkiin”

Mikä auttaa jaksamaan, kun tulevaisuus on iso kysymysmerkki? Syöpää sairastava Viivi, adoptiolasta odottava Jaana ja töistä irtisanottu Tiina kertovat.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: Sampo Korhonen ja Sara Pihlaja

”Elän viikon kerrallaan”

Syöpäpotilas Viivi Koskela, 23, Lempäälä:

Olen ollut poikkeustilassa kohta kolme kuukautta. Elän viikon kerrallaan. Hahmotan ajan vain seuraavaan lääkärikäyntiin asti. Sen pidemmälle en näe.

Marraskuun lopussa menin päivystykseen äkillisen vatsakivun takia. Viikko oli ollut tavallinen. Olin käynyt töissä, ulkoillut iltaisin mieheni ja koiramme kanssa ja käynyt futsal- ja jalkapallotreeneissä.

Päivystyksessä lääkärit eivät löytäneet mitään syytä kipuun. Seuraavana päivänä gynekologi näki ultrassa, että munasarjani olivat suurentuneet. Päätettiin tehdä tähystysleikkaus. Muistan aina, kun lääkäri tuli sänkyni viereen toimenpiteen jälkeen ja sanoi: ’Syöpä.’

Se oli lähtenyt liikkeelle umpilisäkkeestä.

Tunsin kauhua ja paniikkia. Ensimmäinen ajatukseni oli, että haluan olla joulun kotona. Tuntui epätodelliselta. Kysyin itseltäni kerta toisensa jälkeen, miksi minulle tuli syöpä. Olinhan aina huolehtinut itsestäni ja elänyt terveellisesti. Miksi näin nuorelle tulee syöpä? Edelleen huonoina hetkinä kysyn tätä kysymystä, vaikka tiedän, ettei siihen ole vas­tausta.

Leikkaus jännitti

Ikäni ja urheilutaustani takia haluttiin, että leikkaus olisi mahdollisimman pian, heti vuodenvaihteen jälkeen. Minulle sanottiin, että pääsisin Hipec-nimiseen hoitoon, jossa pyritään poistamaan ensin kirurgisesti kaikki kasvaimet, jotta vatsa voidaan sitten huuhdella sytostaattiliuoksella. Leikkauksesta toivuttuani voisin jo muutamassa kuukaudessa palata vähitellen normaaliin elämään.

Viimeisenä iltana ennen sairaalaan lähtöä teimme kaiken niin kuin tavallisena lauantaina. Laitoimme ruokaa, katsoimme leffan. Oli pakko yrittää, vaikka tunsin, että jännitys kasvoi sisälläni.

Seuraavana päivänä mieheni ajoi minut Meilahteen Helsinkiin. Se on elämäni kamalin eroaminen. Leikkaus oli heti aamulla. Kun heräsin, tiesin heti, ettei toimenpide ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Olin heräämössä, vaikka minun olisi pitänyt olla teho-osastolla kahdeksan tunnin leikkauksen jälkeen. Olin hirveän pettynyt. Pian lääkäri tuli kertomaan, että valitettavasti kasvainta oli ollut myös paikoissa, joista sitä ei voitu leikata.

Toivuin leikkauksesta yli viikon osastolla ja pääsin viime viikolla kotiin. Nyt on toistaiseksi henkisesti vaikein kohta sairaudessa. Olin suunnitellut mielessäni, että leikkauksen jälkeen olisin terve, mutta nyt hoitoja pitääkin jatkaa. Tuntuu uuvuttavalta, etten tiedä, miten hoidot tulevat puremaan: milloin voin odottaa olevani taas terve ja alkaa elää normaalisti.

Joskus pelko ottaa vallan

Ajatusten saaminen muualle auttaa minua eniten. Jos herään ja huomaan, että on huono päivä, soitan heti esimerkiksi äidilleni tai lähden ulos ovesta. En anna itseni jäädä huonoon fiilikseen. Vaikka somea aina moititaan, minulle siitä on ollut nyt paljon apua: Facebookin selailu saa ajatukseni irti omasta tilanteestani.

Silti pelko ottaa välillä vallan. Jos menen paniikkiin, annan itkun tulla tai hakeudun mieheni halaukseen. Koiramme touhukkuus ja sähellys lohduttavat myös. Se ei tunnu tietävän, missä mennään, vaan on aina yhtä iloinen.

Yritän keskittyä siihen, mitä lääkäri painotti: pahimmat on saatu pois. Parin viikon päästä on sytostaattihoidoista vastaavan lääkärin vastaanotto Taysissa. Odotan, että saan kuulla heidän suunnitelmansa ja aikataulunsa ja että näen taas seuraavan kulman taakse.

Tärkeintä tämän matkan aikana on ollut oman puolisoni ja perheeni tuki. Olen aina ollut läheinen mieheni kanssa – olemme olleet yhdessä viisi vuotta – mutta sairastumiseni on lähentänyt meitä entisestään.

Tunnistan itsessäni uutta kärsivällisyyttä. En nosta kierroksia pikkuasioista. En riitele enää mistään kotona. Minussa on uutta realistisuutta elämää kohtaan, mikä tuntuu ihan hyvältä. Olen päättänyt, että teen nyt niitä asioita, joita pystyn ja saan tehdä. Vaikka kaipaan esimerkiksi joukkueen treeneihin, nyt minun kannattaa ottaa kaikki irti kävelylenkeistä.

Vaikka ensi kesän kuvitteleminen on vaikeaa, haluan nähdä pidemmälle tulevaisuuteen. Kun sairaus on hoidettu, en aio odottaa enää päivääkään yhden unelmani kanssa: aion alkaa opiskella. Menin aikoinaan yläkoulusta ammattikouluun ja sieltä suoraan töihin teollisuuteen. Nyt haluan johonkin luovaan työhön, esimerkiksi visualistiksi.”

Adoptio-lasta odottavan Jaanan mielestä pahinta on epävarmuus

– Työkaverini sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. Se on juuri niin, adoptio-odottaja Jaana sanoo.

– Työkaverini sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. Se on juuri niin, adoptio-odottaja Jaana sanoo.

Adoptio-odottaja Jaana Fernandez de Pinedo, 42, Hyvinkää:

Ehkä ensi jouluna meitä on kolme. Näin olen ajatellut jo parina vuonna, mutta vielä toive ei ole toteutunut. Olen adoptio-odottaja mieheni kanssa. Odotamme lasta Kolumbiasta. Soitto voi tulla koska vain, ja sitten lähdemme hakumatkalle.

Olemme aina tienneet, että haluamme lapsia. Halusin äidiksi jo ennen häitämme 2005, mutta biologista lasta ei alkanut kuulua. Mieheni alkoi ensin puhua adoptiosta. Itselläni kesti vähän kauemmin kasvaa ajatukseen, kunnes 2017 olin valmis.

Koen, että välitilamme alkoi siitä, kun ilmoittauduimme adoptioneuvontaan. Oli tammikuu 2018. Ensimmäinen vuosi oli intensiivinen. Meillä oli treffit joka toinen kuukausi sosiaalityöntekijämme kanssa. Kävimme läpi kummankin lapsuuden ja koko suhdehistoriamme. Se oli raskasta, mutta myös lähentävää – koimme prosessin vähän kuin olisimme olleet pariterapiassa. Joulukuussa 2019 sosiaalityöntekijä teki meistä lausunnon, ja sitten alkoi adoptioluvan odotus. Meille sanottiin, että päätös voi tulla nopeastikin tai sitten voi mennä monta kuukautta. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaa aikataulua.

Adoptio-odottaja joutuu sivustakatsojan rooliin

Selvisin pitkästä keväästä lähipiirin ja avoimuuteni ansiosta. Oli piinallista ja raskasta odottaa adoptiolautakunnan päätöstä. Puhuin asiasta koko ajan ja kaikille. Koin, ettemme olleet tilanteessa yksin, vaan kanssamme odotettiin.

Olen ihminen, joka haluaa istua o­mien aikataulujensa päällä ja valmistautua kaikkeen hyvin, mutta nyt minulle tarjottiin vain sivustakatsojan roolia. En voinut esimerkiksi alkaa sisustaa lastenhuonetta valmiiksi tai hankkia tarvikkeita, koska mitään varmuutta adoptiosta ei ollut.

Välillä koin epätoivon hetkiä ja aloin pelätä, että hakemuksemme hylättäisiin. Espanjalainen mentaliteetti tuli tällöin avuksi. ’Ei kannata murehtia sellaisia asioita, joille ei voi tehdä mitään’, ystäväni opetti minulle aikoinaan asuessamme Espanjassa. Se oli hyvä neuvo tähän kohtaan. Myös mieheni hassuttelu ja iloisuus auttoivat minut yli vaikeimmista hetkistä.

Tein elämäntapamuutoksen. Aloin syödä entistä terveellisemmin ja kiinnittää huo­miota uneen. Koin, että pystyin sitä kautta tekemään edes jotain tulevaisuuden eteen. Emme tiedä yhtään, minkä ikäinen lapsemme on. Edessä voi olla valvomista, jos saamme pikkulapsen. Meidän pitää olla hyvässä kunnossa. Myös Jari Sinkkosen kirjat auttoivat minua. Kun kävin niiden avulla läpi kiintymyssuhteen luomista, pystyin kurkistamaan tulevaan.

Adoptio otti askeleen eteenpäin

Viime toukokuussa saimme vihdoin tiedon, että meille oli myönnetty adoptiolupa. Lähetimme kesällä hakemuksemme Kolumbiaan. Jouluna saimme hyviä uutisia: Kolumbia oli hyväksynyt meidät adoptio-odotuslistalle. Nyt on menossa vaihe, jossa paikalliset viranomaiset yrittävät mätsätä meidät lapsen kanssa.

Pahinta on epävarmuus. Olen harjoitellut, että sanon: ’Kun meille tulee lapsi…’ Jos-sana ei tee minulle hyvää. Pieninkään jossittelu ei olisi myöskään reilua lasta kohtaan. Minun pitää olla valmis hänen takiaan, vaikka mitään varmuutta ei ole. Olemme nyt virallisesti Kolumbian systeemissä, mutta voi mennä kuukausia tai muutama vuosi, kunnes löytyy lapsi, joka tarvitsee meidän kaltaiset vanhemmat. Jos homma ei etene parissa vuodessa, lupa vanhenee ja sitten pitää hakea jatkoa adoptioluvalle.

Viimeksi pari viikkoa sitten minuun iski epätoivo: miksei Kolumbiasta ole kuulunut mitään pitkään aikaan? Samaan aikaan luin adoptio-odottajien someryhmästä surullisen tarinan. Se riitti, uskoni alkoi horjua.

Minulla on pelastussuunnitelma näihin hetkiin: soitan aina ystävälle. Kun hän sanoo: ’Kaikki menee hyvin’, ’Te jos ketkä olette hyviä adoptiovanhempia’, ’Onnekas on se lapsi, joka saa teidät omakseen…’, rauhoitun. Miestäni en halua aina kuormittaa. Vaikka hän on luottavaisempi kuin minä, toiveikkuuden ylläpitäminen ei ole hänellekään läpihuutoasia.

Kiitollisuus kantaa minua. Joka ilta muistutan itseäni, miten etuoikeutettu olen, että saan olla ihanan 5-vuotiaan veljenpoikani kummitäti. Iloitsen myös läheisistä väleistä lähisukuun ja kodistamme, joka on ihanasti maaseudun reunassa. Puutarhanhoito on ollut terapiaa minulle kaikki nämä vuodet. Parhaita ovat myös tosielämän tarinat Facebook-ryhmässä, esimerkiksi sellaiset, kun joku saa lapsen. Eräs tuore adoptioäiti postasi: ’Muistakaa, että tämä väliaika elämässänne unohtuu teiltä, kun lapsi tulee.’ Hänen kirjoituksensa antoi valtavasti voimaa ja perspektiiviä.

Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Minuun on tullut kärsivällisyyttä. Vielä kolme vuotta sitten olin levottomampi. Nykyään ymmärrän paremmin, miksi adoptioprosessi on näin hidas. Tiedostan, että se on lapsen etu. Tuo ajatus tekee minusta levollisen.”

Lue lisää:Kaksi avioeroa, lapsettomuuden, adoption kariutumisen ja keskenmenon kokenut Satu Taiveaho: ”Tiedän, että tipahdan vastoinkäymisten jälkeen jaloilleni”

Työstä irtisanottu Tiina kaipaa vanhaan arkeen

Uravalmentajan positiivinen asenne on auttanut Tiinaa katsomaan eteenpäin.

Uravalmentajan positiivinen asenne on auttanut Tiinaa katsomaan eteenpäin.

Irtisanottu Tiina Riihimäki, 52, Kerava:

Olen koronan uhri. Minut lomautettiin henkilöstöravintolasta viime vuoden maaliskuun lopussa. Siitä alkoi välitilassa eläminen. Kevään ja kesän olin vielä toiveikkaalla mielellä. Kuvittelin, että arki palaisi normaaliksi syksyn koittaessa. Kunnes eräänä syyskuun päivänä, kun olin juuri palaamassa mieheni kanssa lintumetsältä, sain soiton esimieheltäni: ’Tiina, sinut irtisanotaan.’

Se oli isku vasten kasvoja. Tunnemaailma oli viiltävä: koin häpeää – minua ei tarvita – ja syvää surua. Tunsin voimakasta kaipuuta vanhaan arkeeni ja työhön tuttujen ihmisten kanssa. Olimme eläneet ja hengittäneet yhdessä 13 vuotta. Luopuminen repi minut riekaleiksi. Miten minulle käy? Työllistynkö ikinä? kyselin epätoivoisena.

Kun työvoimatoimiston virkailija pyysi, että suunnitelisin tulevaisuutta, yritin täyttää hänen toiveensa, mutta pyyntö tuntui kohtuuttomalta. Tiesin, että minun kuuluisi olla avoin uudelle, mutta tunsin vain niin perinjuurista uupumusta.

Olin jo jaksamiseni äärirajoilla, mutta pahempaa oli vielä tulossa. Isältäni löydettiin marraskuussa laajalle levinnyt syöpä. Hänet siirrettiin saattohoitoon. Muutin saman tien Mikkeliin äidin tueksi.

Isä kuoli kaksi viikkoa myöhemmin istuessani hänen sänkynsä äärellä. Jaksoin äidin takia pysyä vahvana, mutta kun pääsin kotiin, tipahdin kuoppaan. Oli musertavaa tajuta, ettei minulla ollut paluuta mihinkään arkeen, vaan arkeni on sitä, että olisin kotona kaikkien näiden asioiden ja raskaiden ajatusteni kanssa.

Käänne kohti parempaa

Seuraavat viikot menivät oloasussa ja villasukissa kotiin käpertyneenä. Sanoin itselleni: ’Nyt on parempi olla ajattelematta mitään.’ Pelkäsin rikkoutuvani, jos olisin käynyt läpi sitä, mitä kaikkea olin kokenut. Suojelin itseäni niiltä ajatuksilta, joita minun olisi kuulunut ajatella: uudelleen työllistymistä, uudelleen kouluttautumista… Oli pakko kerätä voimia.

Jouluksi matkustimme mökillemme, joka on äitini vanha kotitalo. Siellä huomasin, että minulla oli tarve tehdä jotain käsilläni. Valmistin isotöisiä havu­kransseja.

Käänne tapahtui uuden vuoden aatonaattona. Olin kävelemässä rantasaunalle johtavaa metsätietä, kun yhtäkkiä huomasin, että ympäristö näytti erilaiselta: värit olivat palanneet. Oli sininen hetki. Onpa täällä kaunista, onpa kaunis valo, mietin. Silloin minuun laskeutui rauha. Oivalsin, ettei minulla ollut mitään hätää.

Tammikuussa soitin uravalmentajalle, jonka olin saanut eropaketissa – tätä ennen rohkeuteni ei ollut riittänyt soittoon. Siitä lähti uusi vaihe. Ihan kuin olisi tullut kesä 30 asteen pakkasen keskelle. Hänen positiivisuutensa kantoi minua eteenpäin.

Myöhemmin sain hyvän kontaktin rekrytointifirmaan. Vaikka olen edelleen välitilassa, en koe olevani enää loukussa. Näen taas tulevaisuuden. Olen laittanut jo parikymmentä työhakemusta ja opetellut tekemään itsestäni esittelyvideoita. Kameralle puhuminen tuntuu jo ihan mukavalta. Olen myös avautunut ajatukselle, että olen ehkä vaihtamassa alaa kaupan puolelle. Oloni on toiveikas.

Rutiinit auttavat, kun tuleva on epävarmaa

Pidän kiinni päivärutiineistani. Kun mieheni lähtee töihin Vuosaaren satamaan kello 5.30, avaan tietokoneen ja tarkistan avoimet työpaikat. Aamun valjettua lähden lenkille. Saatan tehdä jopa 15 kilometrin kävelyn, vähintäänkin kävelen 5 kilometriä. Tunnen, kuinka saan voimaa luonnosta. Loppupäiväni paalutan pienistä jutuista, esimerkiksi siivoamisesta. Minulla on menossa myös sukututkimusprojekti. Kirjoitan parhaillaan puhtaaksi äidinisäni sotapäiväkirjoja.

Toki tulee öitä, jolloin herään ja valvon suden hetkellä. Mutta olen oppinut rauhoittamaan itseni: ’Tiina, et voi tehdä kaikille asioille mitään.’ Vielä syksyllä vellominen vei minut mukanaan, mutta osittain uravalmentajan avustuksella olen oppinut laittamaan rajat: teen voitavani ja se riittää.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet elämäni rankimmat, mutta jo nyt pystyn sanomaan, että selviydyn tästä. Olen löytänyt itsestäni uskomatonta vahvuutta. Minulle on selkiytynyt, että tulen toimeen hyvin itseni kanssa. Vaikka rakastan ihmisiä, osaan olla myös yksin. Se on ollut tärkeää selviytymisessäni.

Tunnistan nyt entistä selvemmin elämäni turvasatamat. Tärkein on mieheni. Olen onnekas, että minulla on rakastava aviomies, jolla on jalat maassa. Toinen turvasatamani on mökki. Kun lasken jalkani ulos autosta mummolan pihassa, rauhoitun saman tien.”

X