– Yksi parhaita puolia äitinä olemisessa on se, että joka päivä saa nauraa. Elvis on mahtava persoona, Pipsa Saarinen sanoo.

Ihmiset

Menestyvä sinkkuäiti Pipsa, 38, teki lapsen ystävämiehen kanssa – ”Tunnistin nopeasti, etten ole hoivaajaäiti”

Pipsa Saarinen ymmärsi korona-aikana, että hän haluaisi äidiksi.

12.8.2023

Teksti:

Kaisa Pastila

Kuvat:

Sampo Korhonen, Pipsa Saarisen kotialbumi

– Yksi parhaita puolia äitinä olemisessa on se, että joka päivä saa nauraa. Elvis on mahtava persoona, Pipsa Saarinen sanoo.

Pipsa Saarinen ymmärsi korona-aikana, että hän haluaisi äidiksi.

Ajattelin aina, että minä olen kaveripiiristäni se, joka saa lapsia ensimmäisenä. Tulen ehjästä perheestä. Olen keskimmäinen kolmesta sisaruksesta.

Vanhempani ovat näyttäneet minulle läpi elämäni mallia pitkästä, onnellisesta liitosta. Kuvittelin ihan pikkutytöstä asti, että minäkin menisin naimisiin ja perustaisin perheen.

Mutta elämä menikin toisin: löysin oman urani jo 22-vuotiaana. Aloitin tuolloin kiinteistönvälittäjänä. Sen jälkeen elämääni ei mahtunut yli kymmeneen vuoteen mitään muuta kuin työ ja ystävät.

Urani alku oli lentävä. Myin jo ensimmäisessä kuussa viisi tai kuusi asuntoa. Olin luonnonlahjakkuus. Vaikka olin nuori, minulla oli ikäistäni vanhemman kuori ja tunneäly. Sain nopeasti asiakkaideni luottamuksen. Onnistumiset kasvattivat paloani tehdä työni entistä paremmin.

Tajusin nopeasti, että tämä on elämäntapa-ammatti, intohimotyö. Kiinteistönvälittäjät ovat tunnettuja siitä, että heillä ei ole vapaapäiviä. Eräs kollega opetti minulle varhaisina vuosinani, että vaikka olisin suihkussa, minun pitäisi vastata, jos asiakas soittaisi.

Vuodet juoksivat eteenpäin. Nousin urallani. Minulla oli parisuhteita, mutta mikään niistä ei edennyt perheen perustamiseen asti.

– Löysin jo parikymppisenä intohimon työhöni.

Kolmenkympin kohdalla huomasin, että monille kavereistani tuli lapsihavahtuminen. Minulle ei kuitenkaan tullut. En kaivannut mitään, elämäni tuntui täydeltä juuri sellaisena kuin se oli.

Jos joskus harvoin mieleni pohjalla kävi ajatus omasta perheestä, työnsin sen nopeasti sivuun – taisin ehkä myös ottaa liian tosissani Instan lapsikuvat: että kaiken pitäisi olla täydellistä, jos lapsen hankkisi. Jokaisen hiussuortuvankin pitäisi olla järjestyksessä ja lastenhuoneen yksityiskohtiin asti mietitty. ”Huh, huh! Ei minusta taida olla tuohon”, mietin.

”Pian osasin pukea sanoiksi kaipuuni.”

Vasta korona-aika muutti ajatteluni. Työt loppuivat hetkeksi kuin seinään, ja se oli oikeasti sellainen hetki, että minulla oli ensimmäistä kertaa aikaa itselleni. Se antoi mahdollisuuden itsetutkiskeluun.

Aloinkin tunnistaa sisälläni tyhjyyden tunnetta. Pian osasin pukea sanoiksi kaipuuni: haluaisin lapsen.

Vauvauutinen jysäytti perheessä

Olin joskus sivunnut lapsiaihetta keskusteluissamme vanhan hyvän miespuolisen ystäväni kanssa. Minä olin myös heittänyt ilmoille idean, että mitä jos ystävät hankkisivat lapsen. Nyt otin yhteyttä häneen ja kerroin tuntemuksistani.

Sanoin, etten haluaisi parisuhdetta hänen kanssaan, mutta haluaisin jakaa vanhemmuuden hänen kanssaan. Jonkin ajan päästä teimme päätöksemme: hankkisimme lapsen yhdessä.

Uudenvuodenaattona kerroin vanhemmilleni, että olen raskaana. He meinasivat pudota penkeiltään. He olivat seuranneet sivusta elämääni ja huomanneet, ettei siihen mahdu muuta kuin työ.

Heti uutisen sisäistettyään he liittyivät onnittelijoiden joukkoon.

- Rakastin lapsena piirtämistä. Haaveilin, että isona minusta tulisi taiteilija. — – Rakastin lapsena piirtämistä. Haaveilin, että isona minusta tulisi taiteilija.

Suunnittelin, että kun vauva syntyisi, muuttaisin äidin ja isän naapurustoon Veikkolaan. Toivoin, että he olisivat vahvasti mukana syntyvän lapsen elämässä.

Laskettu aika oli heinäkuussa 2021. Jäädessäni äitiyslomalle kuvittelin olevani kotona ainakin vuoden. ”En voi tietää, mitä lapsi tuo tullessaan. Kukaties intohimoni vaihtuu, ja duuni jääkin taka-alalle!” pohdin itsekseni.

”Se oli elämäni jännittävin ja ihanin hetki.”

Tähtäsin muuttoni Helsingin keskustasta Veikkolaan lasketun ajan alle. Kuinka ollakaan, synnytys käynnistyi kesken muuton. Hälytin lapsen isän paikalle sairaalaan.

En ikinä unohda poikani ensimmäistä parkaisua. Itkin itsekin kuin vesiputous. Se oli elämäni jännittävin ja ihanin hetki.

Elvis sai nimensä upeasta mustasta tukastaan. Rakastuin heti häneen. Hän oli myös helppo vauva. Sain melko pian nukkua yöni.

Tunnistin kuitenkin nopeasti, etten ole pullantuoksuista hoivaajaäitityyppiä. Tykkäsin äitiydestä, mutta vauvarutiinit koin lähinnä puuduttavina. Aloin hahmottaa, ettei pitkä äitiysloma olisikaan ehkä minun juttuni.

Jännitin, olisiko lapsen ensimmäinen sana ”mummu”

Puolen vuoden kohdalla huomasin, että aloin saada kontaktia Elviksen kanssa. Aloin myös viihtyä kotona paremmin, mutta pian sen jälkeen minulle soitettiin töistä. Esihenkilöni tarjosi minulle mahdollista ylennystä, myyntijohtajan paikkaa. Tiesin oman vastaukseni jo puhelun aikana, mutta tajusin, että töihinpaluuni riippuisi lähipiiristäni: olisivatko vanhempani ja Elviksen isä valmiita lapsenhoitoon.

Kun heiltä tuli vihreää valoa, riensin ilmoittamaan pomolleni myöntävän vastaukseni. Olin pakahtua innostuksesta.

Näissä askelissa näkyy selvästi se, miten suhtaudun elämään. Ajattelen aina, että asiat kyllä järjestyvät jollain tavalla. Sanon aina kaikille, että jos elämässä tulee mahdollisuuksia tai jos haluaa seurata unelmiaan, kannattaa uskaltaa luottaa siihen, että elämä kyllä kantaa.

Uraäitiyteni on löytänyt uomansa parissa vuodessa. Elvis on onnellinen pieni poika. Olen usein aamupäivät hänen kanssaan, ja sitten Elvis jää isovanhempiensa tai isänsä kanssa. Illalla kiiruhdan kotiin ennen pojan nukkumaanmenoa. Ennen kuin hän alkoi puhua, jännitin vähän, olisiko hänen ensimmäinen sanansa mummu, ukki tai isä, mutta kyllä sieltä ekana tuli äiti.

Lapsen tuoma muutos elämääni on ollut paljon suurempi kuin odotin. Hän on muuttanut ihan kaiken. Ennen elämäni oli hyvin minäkeskeistä. On tosi tervetullutta, että nykyään kaikki pyörii Elviksen ympärillä.

Joka päivä tunnen suurta kiitollisuutta lapsestani – äitiys on paras tunne maailmassa! Kun vain näenkin Elviksen, alan hymyillä. Samanaikaisesti tunnen myös suurta onnekkuutta siitä, että saan tehdä elämässäni työtä, jota rakastan. Intohimoni on tallella.

Sinua voi kiinnostaa myös:

Kommentit

Erittäin hyvin sanottu.

Kommentit

” uskalsin ryhtyä äidiksi” karahti vähän korvaan. On monia naisia, jotka niiin mielellään ryhtyisi äidiksi ja pitäisi omaa lasta sylissään, mutta ei vaan voi. Lasta ei ole saatu monista ponnisteluista huolimatta. Lääketiedekään ei ole voinut auttaa. Ajattelen, että äidiksi ei ryhdytä vaan äitiys on lahja joka saadaan. Ja kun saa pienokaisen, alkaa kasvu äidiksi ❤️

Olet niin oikeassa. Kahden aikuisen lapsen äitinä voin vain todeta, että lapset ovat lahja, jota ei suoda tai anneta kaikille. Se on epäoikeudenmukaista tavallaan ja valtava suru. Mutta muista, etteivät murheet ja surut kierrä myöskään lasten äitejä tai isejä. Surut tulevat sitten muissa muodoissa: sairastumisina, kuolemina, työttömyytenä, jne. jne.

Hankkiutui ekana raskaaksi ja sitten piti itsestäänselvänä, että hänen vanhempansa hoitavat lasta.
Onkohan vanhemmilta kysytty mitään?
Toki moni haluaa hoitaa lapsenlapsiaan mutta nämä saivat kokoaikaisen pestin. Se sitoo ja kuormittaa.
Muutenkin jäi vähän itsekäs kuvatästä äitylistä.

Taidat olla kateellinen.

Toivottavasti tälle Elvikselle asetetaan rajoja. Näillä ikääntyneillä äideillä on varmasti tarvetta antaa jakamaton huomio ja valta heidän ainoalle muruselleen. Kun lasta ei kielletä mistään ja hänellä on lähes kaikki valta suhteessa äitiin, hänellä on kovat ajat edessä. Koulusta voi pahimmassa tapauksessa alkaa pudokkuus ja syrjäytyminen, kun koko maailma ei palvo Elvistä ja tanssi hänen pilllinsä mukaan. Jos Elvikselle asetetaan kotona terveet rajat, toivoa on olemassa hänen sosiaalistumisensa suhteen.

Siis mitä nämä kommentit ovat? Pienten lasten isät ovat aina saaneet tehdä töitä ja luoda uraa ihan vapaasti. Ylennyksistä onnitellaan ja kehutaan, kuinka isä elättää perheen. Miksi äiti ei voisi toimia ihan samoin? Hienoa, että tämä äiti tarttui hänelle tarjottuun mahdollisuuteen ja etenee urallaan. Lapsella on rakastavia aikuisia ympärillään ja hänestä huolehditaan.

Se, että saa lapsen lähempänä 40 ikävuotta, ei tarkoita sitä, että lapselle ei aseteta rajoja ja lapsi olisi se joka perheessä määrää kaiken . Vanhempien iällä ei ole tässä mitään merkitystä.

Kaikki voivat tehdä päätöksen ryhtyä äidiksi. Toiset suunnittelee raskautensa. Joillekin raskaus on täysi yllätys ja mietinnän jälkeen päättää ryhtyä äidiksi. Joku saattaa tehdä päätöksen ryhtyä äidiksi ja yrittää lasta jota ei ikinä tulekaan, päätös asiasta on kuitenkin siellä taustalla. Kaikki eivät valitse äityttä, sekin on ok. Jos lapset olisivat jumalan lahja, niin itse olisin lapseton, koska olen ateisti.
Joten kyllä, lapsia ihan oikeasti päätetään tehdä, niitä suunnitellaan ja joskus tarvitaan ihan valtavasti apuja lääketieteestä.

Kommenttikentässä ihme negatiivisuutta ja kamalia kommentteja. Oletteko kateellisia vai katkeria? Tehkää itse rohkeat päätökset elämässänne välittämättä toisten mielipiteistä, ettei tarvitse sitten katua kiikkustuolissa vanhainkodissa.

Aikuinen ihminen saa tehdä mitä tahtoo, ja on varmasti puhunut sekä lapsen isän että isovanhempien kanssa, sopiiko tuo järjestely.
Jos kyseessä olisi nelikymppinen mies, joka tekisi samoin (pitäisi työtä tärkeänä), tuskin kukaan korviaan lotkauttaisi. Eikä kukaan sanoisi mitään pahaa.

(yh-isät ovat automaattisesti myös sankareita, yh-äiti on jotenkin varmasti huono)

Erittäin hyvin sanottu.

Kirjoita kommentti Katso kommentit

Peruuta vastaus

Pääset kommentoimaan juttua kun olet kirjautunut.

Kirjaudu

Virkistä viikkoasi Annalla!

Katso tarjous

Vauvauutinen jysäytti perheessä

Jännitin, olisiko lapsen ensimmäinen sana ”mummu”

Kommentit

Kommentit

Virkistä viikkoasi Annalla!

Suosittelemme