– Edelleen olen levoton, kiihkeä ja äkkipikainen, mutta luonteen ääripäät ovat hioutuneet.
– Edelleen olen levoton, kiihkeä ja äkkipikainen, mutta luonteen ääripäät ovat hioutuneet.
Julkkikset

Eero Aho on päättänyt olla onnellinen: ”Aiemmissa parisuhteissa vaikeudet jäivät usein käsittelemättä”

Olinko sitä, mitä olisi pitänyt olla? pohti näyttelijä Eero Aho pitkään etenkin jokaisen eronsa jälkeen. Enää jossittelu ei houkuttele. – Käännän pään kohti valoa.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Taannoin Eero Aho, 53, vietti baari-iltaa näyttelijäystäviensä kanssa. Aku Hirviniemelle kanssajuhlijat tulivat esittämään ninnannunna-hokemia ja tunkivat iholle, Jussi Vatanen juuttui kiltteyttään turinoimaan pitkiksi toveiksi tuntemattomien kanssa. Eero sen sijaan sai seistä tiskillä ihan rauhassa. Kunnes joku uskalikko rohkaisi mielensä ja kysyi kunnioittavasti: ”Herra Aho, voisinko saada nimikirjoituksenne?”

Eero Ahon maine vähän pelottavana tyyppinä lienee työn sanelema. Valkokankaalla hänen mieleenpainuvimmat roolinsa ovat olleet usein roistoja tai muutoin ikäviä ihmisiä. Ajatellaanpa vaikka Käsky-elokuvan julmaa sotatuomaria tai Juoksuhaudantien pakkomielteistä Matti Virtasta, puhumattakaan 8-pallon huumediileristä Lallista.

Tuttujen kesken Eero Aho on puhelias ja leppoisa, mutta sitä suuren yleisön ei hänen mielestään tarvitse tietää. Saapa olla rauhassa.

Eero Aho sanoo eläneensä sattumien kautta

”Vanheneminen ei ole minulle ongelma. Olen paljon onnellisempi kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Edelleen olen levoton, kiihkeä ja äkkipikainen, mutta luonteen ääripäät ovat hioutuneet. Ymmärrän paremmin paitsi itseäni, myös muita.

Minulla ei ole ollut varsinaisia ikäkriisejä. Ehkä siksi, etten ole koskaan määritellyt elämääni iän kautta. Kriisejä on kyllä riittänyt muutenkin. Neljänkympin ylittäminen oli ehkä vähän isompi rajapyykki. Silloin aloin tajuta, miten nopeasti aika rientää. Kolmekymppiseksi asti vuodet vierivät hitaasti ja tuntui, että elämä jatkuu ikuisesti. Sitten tahti alkoi kiihtyä. Nyt viisi vuotta sujahtaa ohi hetkessä.

En ole koskaan oikein osannut suunnitella tulevaa, olen edennyt sattumien kautta. Minulle riittää, kun tiedän, mitä teen tänään ja ensi viikolla. Hetkessä eläminen helpottaa ajan kulumisen aiheuttamaa tuskaa. Havahdun siihen lähinnä vain miettiessäni kohta kuusivuotiasta kuopustani Ainaa. Kun hän täyttää 30, minä olen – jos vielä olen olemassa – 77. Sitä on tuskallista ajatella.

Uskallan laskea aika paljon hyvien geenieni varaan. Yhdeksänkymppiset vanhempani asuvat yhä kahdestaan ja huolehtivat asioistaan itsenäisesti.”

”Omien lasten synnyttyä aloin nähdä vanhempan ihmisinä”

”Kasvoin kolmilapsisen perheen iltatähtenä. Syntyessäni vanhemmat olivat jo liki nelikymppisiä. Sisarukseni väittävät, että olin lellikki, joka sai kaiken halua­mansa. Totta on, että perheemme elintaso oli minun lapsuudessani korkeam­pi kuin 9 ja 14 vuotta vanhempien sisarusteni lapsuudessa. Isä työskenteli veturinkuljettajana, äiti rautatiehallituksessa. 1970-luvulla inflaatio söi lainat ja oli varaa vaihtaa asunto isompaan.

Isäni on äärimmäisen kiltti ja herkkä. En muista hänen koskaan huutaneen minulle. Iltaisin hän istui vuoteeni vierellä ja piti kädestä kiinni, kunnes nukahdin. Äiti oli tiukempi. Samankaltaisten luonteiden takia otimme helpommin yhteen.

Olin hyvin utelias ja levoton lapsi, kokeilin kaikkea. Jos kiellettiin, että katolle ei saa kiivetä, minä takuulla kiipesin. Koulussa en pystynyt istumaan aloillani. Onneksi tunneälykäs opettajani laittoi minut aina esittämään luokalle jotakin ja sai minut siten pysymään ruodussa. Opinnot sujuivat, vaikken niihin juuri panostanut. Keskiarvoni oli 8,5:n tasoa. Tilanne muuttui lukiossa, mutta se jäikin kesken, kun 18-vuotiaana pääsin Teatterikorkeakouluun.

– Aiemmissa parisuhteissa vaikeudet jäivät usein käsittelemättä.

– Aiemmissa parisuhteissa vaikeudet jäivät usein käsittelemättä.

Samoihin aikoihin itsenäistyin ja muutin pois kotoa. Sen jälkeen suhde vanhempiin pikkuhiljaa muuttui. Olin pitänyt heitä jonkinlaisina huolehtija-automaatteina, joiden tehtävä oli kantaa ruokaa pöytään. Omien lasten synnyttyä aloin nähdä heidät ihmisinä. On hienoa seurata, miten he pehmenevät ja millaista lämpöä he osoittavat lastenlapsilleen.

Muistan joskus nuorempana pelänneeni vanhempieni kuolemaa. Vielä kolmevitosena ajattelin, että ette saa jättää minua tänne yksin. Nyt alan hyväksyä ajatuksen luopumisesta.”

Eero Aho: ”Erot ovat tuntuneet isoilta epäonnistumisilta”

”Eniten minua ovat muovanneet parisuhteet ja lapset. Tulin isäksi 26-vuotiaana. Iida ja Ella syntyivät parin vuoden välein. En tiedä, osasinko asettaa erityisiä odotuksia perhe-elämälle. Kai minä toivoin, että lapset kasvaisivat ja vanhenisimme yhdessä silloisen puolison kanssa.

”Olen parisuhde­ihminen ja tykkään siitä, että kotona asuu joku toinen.”

Erot ovat tuntuneet isoilta epäonnistumisilta. Kun tilanne ajautuu sellaiseksi, ettei siihen enää itse pysty vaikuttamaan, joutuu kohtaamaan oman typeryytensä ja riittämättömyytensä. Olinko sitä, mitä olisi pitänyt olla? Olen syyllistänyt itseäni, vaikka ei kai parisuhteessa koskaan vain toinen ole syypää vaikeuksiin.

Akuutissa kriisissä lähden yleensä ulos kävelemään ja selvittämään ajatuksiani. Sen jälkeen hakeudun luottoihmisten seuraan käsittelemään asiaa. En ole sitä tyyppiä, joka käpertyy yksin suruunsa. Jos ajatukset laukkaavat vain oman pään sisällä, ne alkavat nopeasti kiertää kehää. Ulkopuolisten kanssa keskusteleminen avaa uusia näkökulmia ja auttaa ulos murheen pyörteestä.

Suhteiden välissä olen ollut joitakin vuosia sinkkuna. Ne olivat enemmän ahdistavia kuin mukavia aikoja. Olen parisuhdeihminen ja tykkään siitä, että kotona asuu joku toinen.

Tutustuin nykyiseen vaimooni Teresaan yhteisten ystävien kautta 2013. Ihastuin hänen älyynsä, huumorintajuunsa ja empaattisuuteensa, joka näkyy kaikissa hänen toimissaan. Tässä avioliitossa on kaksi aikuista ihmistä, joilla on paljon elämää takana. Kokemus auttaa monessa. Kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta.

Olen päättänyt olla onnellinen. Minusta sen todellakin voi päättää. Olisi helppo jäädä vatvomaan ikävyyksiä ja vajota synkkyyteen. Sen sijaan, että velloisin menneissä tai tulevissa, kiinnityn tähän hetkeen. Käännän pään päättäväisesti kohti valoa.

En tarkoita tällä sitä, että pitäisi sulkea silmät ikäviltä asioilta. Ne kannattaa kohdata ja käsitellä ja sen jälkeen siirtää syrjään. Aiemmissa parisuhteissa vaikeudet jäivät usein käsittelemättä. Painettiin vain eteenpäin – ja sitten oltiinkin umpikujassa. Pyrin pitämään huolen siitä, ettei nykyinen suhteeni pääse ajautumaan sellaiseen jamaan. Haluan säilyttää mieluummin kuin rikkoa.”

”Kuusivuotias on hyvä maadoittaja”

”Sain nuorimmaiseni liki viisikymppisenä. Lapsenhankintaa ei tarvinnut kauheasti pohtia, se tuntui luonnolliselta jatkumolta.

Vanhemmat tyttäret taisivat hieman yllättyä, kun kerroin tulevasta perheenlisäyksestä. Mutta heillä on hyvät suhteet niin Teresaan kuin Ainaankin. Joskus he tosin pyörittelevät silmiään sille, miten paljon lepsumpi kasvattaja olen kuopukselle. Ravintolassa saatan huomauttaa Ainalle lempeästi: ’Ole kiltti äläkä juo sitä soijakastiketta kulhosta’. Aiemmin olisimme poistuneet paikalta ovet paukkuen.

Nuorena perheenisänä minulla oli jatkuva kiire. Oli tunne, että jään jostakin paitsi, ellen koko ajan pysy liikkeessä. Kotona olin usein kireä ja poissaoleva. Nyt huomaan, että vapaata aikaa jää yllättävän paljon, vaikka teen vähintään yhtä paljon töitä kuin silloin.

Työpäivän jälkeen palaan kotiin hyvällä tuulella. Kun ulko-ovi kolahtaa kiinni perässäni, pyrin jättämään työmurheet taakse. Ei se aina tietenkään onnistu, koska tässä ammatissa alitajunta työskentelee koko ajan. Vaimo sanookin, että joskus olen kuin keltaisella vilkkuva liikennevalo, eikä minuun saa kontaktia.

Kuusivuotias on hyvä maadoittaja. Ainaa ei kiinnosta pätkääkään, millaisen roolin kanssa parhaillaan kamppailen. Hän haluaa heti kertoa päiväkodin kuulumiset ja esitellä piirustusta tai uutta mekkoa.

Vanhemmat tyttäreni päätyivät taiteilijoiksi. Iida on viulisti, Ella opiskelee Teatterikorkeakoulussa näyttelijäksi. En ole sen paremmin toppuutellut kuin tuupannutkaan heitä alalle. Sen tiedän, ettei heillä ainakaan ole mitään harhaluuloja esiintyvän taiteilijan urasta.”

”Mässäilin kermalla, munkeilla ja oluella, mutta sain vaivaiset kuusi kiloa lisäpainoa”

”Ikä tuntuu jo kropassa. Asfaltilla en enää pysty juoksemaan. Polvessa on joku kuluma, kai – olen vähän huono menemään lääkäriin. Teen edelleen itse lähes kaikki kohtaukset, joissa yleensä käytetään stunttia. Eivät ne minua hirvitä sen enempää kuin nuorenakaan, mutta seuraavana päivänä joka paikkaa kolottaa. Väsyn nopeammin ja palautuminen on hitaampaa.

Minun ei ole tarvinnut juuri muokata ruumistani töiden takia. Ennen 8-pallon kuvauksia treenasin muutaman kuukauden tosi kovaa valmentajan kanssa ja Käsky-elokuvaa varten minun oli määrä lihottaa itseäni. Mässäilin kermalla, munkeilla ja oluella, mutta sain vaivaiset kuusi kiloa lisäpainoa. Olen sillä tavalla onnekas, etten liho helposti.

Peiliin katson oikeastaan vain maskeeraajan tuolissa istuessani. Silloin yleensä tuijotan itseäni silmiin. Taannoin huomasin, että toinen yläluomeni on alkanut roikkua ja tuumin ääneen, pitäisiköhän tuo leikkauttaa. Maskeeraaja oli sitä mieltä, että se vain lisää charmikkuutta. Naisnäyttelijälle tuskin sanottaisiin samoin. Meillä miehillä on vähemmän ulkoa päin tulevia ulkonäköpaineita.”

”8-pallo taitaa olla ainoa elokuvani, jota en ole pystynyt katsomaan kokonaan”

”Näyttelijän työ haastaa jatkuvasti tutustumaan itseen. Mitä minä tuntisin ja miten reagoisin, jos joutuisin samaan tilanteeseen kuin roolihenkilöni?

Ohjaaja on valinnut minut valkokankaalla usein roiston rooliin. Otan sen kunnianosoituksena. On paljon mielenkiintoisempaa näytellä pahista kuin kirkas­otsaista hyvää ihmistä. Jotta roolihenkilöstä tulee uskottava, näyttelijän on oltava hänen puolellaan. On selitettävä itselle, miksi hahmo toimii niin kuin toimii. Muutoin falskius paistaa olemuksesta ja eleistä.

Aku Louhimiehen ohjaaman 8-pallon Lallin roolin tekeminen oli kieltämättä tiukka sessio. Jouduin näyttelemään pahoinpitelyä ja raiskaamista kameran edessä. Tauoilla vedin tupakkaa yksin kyykyssä pihalla, jotta intensiteetti säilyisi.

Esko Salminen on sanonut, että roolia tehdessä täytyy aina painaa aivoissa tiettyä kohtaa, josta oikea tunne löytyy. Ja se jättää aina jäljen. Lallin tapauksessa piti löytää pahuus itsestä. Se oli kieltämättä raskas retki ja mustensi maailmani hetkeksi. Näytteleminen on kuitenkin aina lopulta leikkiä, ja kuvauspäivän jälkeen roolista pitää päästää irti.

8-pallo taitaa olla ainoa elokuvani, jota en ole pystynyt katsomaan kokonaan. Ensi-illassa istuin naispääosan esittäjän Jessica Grabowskin kanssa muista erillään aitiossa, siemailimme viiniä ja vilkaisimme aina välillä valkokankaalle. Kadunmiehiltä olen saanut kaikkein eniten palautetta juuri tästä roolista. Yleensä he nyökkäävät hyväksyvästi ja toteavat, että ’sä olet meikäläisiä’. Monet todellakin kuvittelevat, että olen samanlainen kuin rankat roolihahmoni. Ei se minua haittaa. Läheiset tietävät, millainen olen oikeasti.”

X