Ihmiset

”Mieheni mielestä olin aina ansainnut kaiken” – neljä naista kertoo kokemastaan lähisuhdeväkivallasta

Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Neljä naista kertoi Annalle tarinansa kokemastaan lähisuhdeväkivallasta. Toivo paremmasta elää, vaikka kokemuksista selviytyminen saattaa viedä loppuelämän.
20.10.2019 Teksti: Iina Alanko Kuvat: Johanna Kare

Karoliina, 57: ”Väkivalta kuului sukumme naisten historiaan”

”Äidillä oli valmiit suunnitelmat mallin urasta ja elämästä. Ne kariutuivat, kun hän tuli raskaaksi ja joutui puolipakolla naimisiin. Olin kahden, kun vanhempani erosivat ja äiti alkoi juoda.

Väkivalta kuuluu sukumme naisten historiaan. Mummoni oli hakannut äitiä remmillä, ja isomummoni se kuulemma vasta kauhea olikin. Äiti oli kuitenkin poikkeuksellisen väkivaltainen. Muistan, että olin hyvin pieni, kun mummoni kerran sanoi äidille, että älä lyö noin, lapsihan saa aivovaurion.

Äiti nolasi, haukkui ja mitätöi minua. En ollut minkään arvoinen, en mitään enkä kukaan. Jos en syönyt vaikkapa jotain kalan mätipussia, sain sen eteeni seuraavana aamuna.

Väkivalta oli päivittäistä. En pystynyt nukkumaan, kun kuuntelin, milloin hissi pysähtyy, äiti tulee kotiin ja ulkovaatteet päällä huoneeseeni, repii minut tukasta lattialle ja alkaa potkia. Kylkiluuni hän potki poikki niin usein, että ne kääntyivät keskeltä sisäänpäin.

Äidilläni oli useita alkoholin ja väkivallan kyllästämiä suhteita, yhden miehen kanssa hän meni naimisiinkin. Kerran mies puukotti äitiä pahasti ja juoksin naapuriin hälyttämään apua. Katsoimme ikkunasta ambulanssin ja poliisin lähtöä. Sitten naapuri totesi, että nythän kaikki on hyvin ja voit palata kotiisi.

Joskus kävin lepäämässä kouluterveydenhoitajan luona. Lopulta hän sanoi tekevänsä lastensuojeluilmoituksen, jos vielä kerrankin näkee ruhjeitani. En enää mennyt hänen vastaanotolleen, sekin turva loppui.

Olin 12, kun kaverini äiti pakotti minut lääkäriin. Lääkäri sanoi, että pahoinpitelyistäni pitää nostaa syyte. Mutta ymmärsinhän minä, että jos se nostetaan, äitini joutuu vankilaan. Pelästyin ja sanoin, etten halua sitä. Jokainen lapsi on äidilleen lojaali, eikä asiaa olisi pitänyt jättää minun päätettäväkseni.

Kukaan muukaan ei puuttunut asiaan. Kun isäni joskus näki mustelmani, hän sanoi vain, ettei halua kuulla mitä on tapahtunut.

Murrosiässä aloin vältellä kotonaoloa. Vietin pitkiä aikoja erään kerrostalon ullakolla. Kesäisin olin yötä puistoissa ja talvisin kavereitten luona. Minulla ei ollut rahaa eikä ruokaa, lintsasin koulusta ja pyörtyilin väsymyksestä ja ruoan puutteesta.

Olin tuuliajolla siihen saakka, kunnes täytin 18. Silloin tutustuin tyttäreni isään ja tulin raskaaksi. Lapsen ansiosta saimme oman asunnon. Silloin itkin ilosta – muuten en itkenyt koskaan. Erosimme tyttären isän kanssa myöhemmin, mutta meillä on yhä tiiviit ja lämpimät välit.

Olen joskus tukistanut tytärtäni ja kokenut siitä suurta syyllisyyttä, mutta muuta väkivaltaa en ole häneen kohdistanut. Hän ei myöskään ole väkivaltainen omia lapsiaan kohtaan. Olemme onnistuneet katkaisemaan sukupolvelta toiselle jatkuneen kierteen.

Opiskelin kehitysvammahoitajaksi ja työskentelin pitkään hoitoalalla. Viime vuosina en ole töihin enää kyennyt. Vuonna 2014 yritin itsemurhaa, ja sen jälkeen minulla todettiin kaikki trauman oireet, vaikea masennus ja dissosiaatiohäiriö. Kelan työkykyisyysarvioinnin tulos oli, että minulla ei ole työkykyä ja on ihme, että olen pystynyt ylipäätään koskaan olemaan töissä. Eläkettä minulle ei kuitenkaan myönnetä. Nyt olen pitkällä sairauslomalla ja käyn traumaterapiassa.

Äitini kuoli kolme vuotta sitten. Emme olleet vuosikausiin tekemisissä, mutta ehdimme tavata kerran ennen hänen kuolemaansa.

Minulla on suuri suru hänen puolestaan. Jotenkin ajattelen, että tapahtunut on omaa syytäni. En pääse yli siitä ajatuksesta enkä osaa olla äidille vieläkään vihainen.

Kun muistelen lapsuuteni tapahtumia, en tunne mitään. Minua itkettää vain, kun muistelen koiraamme. Se raukka hätääntyi aina ihan kamalasti, kun äiti kävi kimppuuni.”

Anne, 25: ”En kuunnellut intuitiotani vaan jatkoin tapailua”

Annelle jäi puukoniskuista pysyvä keskivaikea aivovamma, joka aiheuttaa muistin, keskittymisen ja aikaansaamisen ongelmia.

Annelle jäi puukoniskuista pysyvä keskivaikea aivovamma, joka aiheuttaa muistin, keskittymisen ja aikaansaamisen ongelmia.

”Olin 20, kun loppuvuodesta 2014 tapasin asepalvelustaan suorittaneen miehen yhteisen tuttavamme kautta. Aavistin heti, että jotain on vialla, mutta en kuunnellut intuitiotani vaan jatkoin tapailua.

Riidat ja kyttäys alkoivat jo miehen armeija-aikana, mutta pahenivat pikkuhiljaa miehen muutettua luokseni. Kohta en saanut mennä yksin mihinkään, en edes lenkille serkkuni kanssa. Mies tuli aina mukaan tai soitteli perään, kontrolloi tekemisiäni kaikin mahdollisin tavoin. Olin kuitenkin omapäinen enkä niellyt kaikkea.

Kesällä 2015 hän pahoinpiteli minut ensimmäisen kerran. En muista, mistä riita alkoi, mutta hän kaatoi minut lattialle rauhoittaakseen minua kuten hän väitti. Huuto ja huonekalujen kolina kuuluivat naapuriin, ja tappelu päättyi sillä kertaa ovikellon soittoon.

Parisuhde jatkui, koska uskoin vielä, että mies muuttuisi eikä vastaavaa enää tapahtuisi. Mies oli myös hyvin päättäväinen sen suhteen, ettemme eroa. Hän kertoi päättäneensä, ettei koskaan jätä minua. Hän oli hyvin taitava siinä, että sai minut uskomaan, että riidat olivat aina omaa syytäni.

Pikkuhiljaa omat erohaluni kuitenkin kasvoivat. Jouluna 2016 sietokykyni alkoi olla lopussa, mutta vasta maaliskuun alussa sain miehen ymmärtämään, etten halua olla hänen kanssaan yhdessä.

Eropäätöksestä oli kulunut pari viikkoa, kun tulin illalla kotiin. Asuimme vielä yhdessä, sillä mies ei ollut muuttanut asunnostani pois. Hän olisi halunnut puhua kanssani, mutta en suostunut siihen vaan menin nukkumaan.

Nukahdettuani mies oli ottanut puhelimeni, lukenut viestini ja raivostunut niistä. Heräsin siihen, että hän puukotti minua.

Minulla on muistikatkos, joka päättyy siihen, että veitsi on minun kädessäni. Olin saanut sen mieheltä pois enkä antanut sitä takaisin, vaikka hän kovasti yritti. Sen jälkeen hän lopetti ja tilasi pyynnöstäni ambulanssin.

Kehossani on 60 puukoniskujen aiheuttamaa arpea. Selvisin hengissä, koska mies oli niin raivoissaan, ettei tajunnut, että toisen tappaa helpoimmin viiltämällä kurkun auki eikä niin, että alkaa hakata puukolla raivopäissään. Kotona oli myös kirves ja lihanuija – onneksi mies valitsi niiden sijaan veitsen.

Veitsen terä oli katkennut kaksi kertaa pääkoppaani. Yksi pala oli oikean silmän yläpuolella ja toinen aivokudoksessa asti. Mies oli puhkaissut myös toisen keuhkoni, ja vasen pikkurillini oli puoliksi irti.

Oikeuteen mentiin murhasyytteellä, mutta tuomionimike aleni törkeäksi pahoinpitelyksi, koska mies pyynnöstäni soitti ambulanssin. Hän sai viisi vuotta vankeutta, joista istui vähän alle puolet. Nyt hän on jo vapaa.

Minulle jäi pysyvä keskivaikea aivovamma, joka aiheuttaa muistin, keskittymisen ja aikaansaamisen ongelmia. Tarvitsen arjessani henkilökohtaista avustajaa. Myös puheen tuottamisessani on ongelmia. Saatan änkyttää tai sanat hukkuvat. Lisäksi tulivat psyykkiset sairaudet: kärsin masennuksesta, ahdistushäiriöstä ja posttraumaattisesta stressihäiriöstä.

Valmistuin vanhojen opintopisteideni avulla sairaanhoitajaksi, mutta töitä en pysty aivovammani vuoksi tekemään. Elän kuntoutustuella ja Kelan tuilla. Eläkettä voin hakea vasta, kun kuntoutukseni loppuu.

Kaikille tapahtuu asioita, joita ei toivoisi. Niiden kanssa on pakko oppia elämään.

Elämäni ei tällä hetkellä ole mitenkään hirveän kurjaa, vaan siinä on edelleen myös monia hyviä ja ihania asioita. Tämä ei ole maailmanloppu, elämä jatkuu.”

Jaana, 52: ”Alkoholistien lapsena olin oppinut, etten ansaitse parempaa”

Jaanan mies osoitti kaikin tavoin, että Jaana oli mitätön, ja lopulta hän uskoi niin itsekin.

Jaanan mies osoitti kaikin tavoin, että Jaana oli mitätön, ja lopulta hän uskoi niin itsekin.

”Minun tarinani on tyypillinen: mies oli liian hyvä ollakseen totta. Tavatessamme hän oli ylenpalttisen hurmaava herrasmies, kohtelias ja varakaskin. Olin ollut 10 vuotta sinkkuna ja kuvittelin löytäneeni elämäni miehen.

Jo seurustelun alussa miehessä alkoi näkyä pahoja psykopaattisia piirteitä, mutta suljin niiltä silmäni. Hän raivostui äkkiarvaamatta ihan pienistä asioista, haukkui minua silmittömästi ja seuraavalla hetkellä aneli anteeksi.

Miehen exä varoitti minua muuttamasta yhteen: silloin alkaisi alistaminen ja olisin alemmalla tasolla kuin koira. Minähän en sitä uskonut, vaan pakkasin tavarani ja muutin miehen luo toiselle puolelle Suomea.

Alistaminen paheni pikkuhiljaa. Jos tein virheen, sain tuntea sen nahoissani. Jos keitto oli liian kylmää tai sukat oli pesty väärin, mies ei puhunut minulle eikä tullut viereeni nukkumaan. Kohta hän jo haukkui, mitätöi ja piinasi minua, kävi raivostuessaan käsiksi, repi hiuksista, riepotteli pitkin lattiaa ja löi milloin milläkin mailalla. Olin miehen mielestä aina ansainnut kaiken, koska olin tyhmä, tehnyt jotain väärin, olin nalkuttanut tai en ollut osannut pitää suutani kiinni.

Väkivalta ei rajoittunut vain minuun. Menin monta kertaa väliin, kun mies hakkasi koiraparkaansa niin, että hiki valui naamasta ja selkä oli aivan likomärkä.

Mies nolasi ja huoritteli minua myös ystäviensä edessä. Osa päivitteli hänen käytöstään takanapäin mutta sanoi samalla, että minkäs teet, ainahan Mara on ollut sellainen. Pari kertaa kerroin myös pahoinpitelyistä, mutta siihenkään kukaan ei reagoinut mitenkään. Miehelläni oli pikkupaikkakunnalla paljon taloudellista vaikutusvaltaa ja ympärillään hovi, joka ei noussut häntä vastaan.

Jatkuvan henkisen ja fyysisen väkivallan uhan alla itsetuntoni mureni pala palalta. Parin vuoden yhdessäolon jälkeen olin niin rikki, että yritin itsemurhaa.

Myötätunnon sijaan mies haukkui minut pataluhaksi. Sen jälkeen tajusin, että kaikki ei ole oikein. Aloin kapinoida, mutta se vain pahensi väkivaltaa. Jouduin monta kertaa lähtemään miestäni pakoon.

Lopulta muutin yhteisestä kodistamme pois, 500 kilometrin päähän. Suhteemme jatkui kuitenkin vielä senkin jälkeen, mikä nykyään hävettää minua. Osasyynä siihen oli miehen kyky manipuloida minua mutta ehkä myös taustani: kahden alkoholistin lapsena olin oppinut, etten ansaitse parempaa. Minulla oli kuitenkin taas oma koti.

Etäsuhteemme jatkui vielä vuosien ajan. Miehelläni oli ollut koko ajan myös muita naisia. Viimeinen niitti suhteellemme olivat lopulta yhden naisen piinaavat puhelut. Ne aiheuttivat sen, että sain vihdoinkin alistamisesta ja polkemisesta tarpeekseni. Siitä on nyt kolme vuotta.

Jälkikäteen on vaikea tajuta, miksi toimin kuten toimin. Ehkä syynä oli yksinäisyys. Mies oli hyvin älykäs manipulaatiossaan: hän tiesi tarkkaan, miten saa minut nujerrettua ja miten taas nostettua ylös. Hän osoitti kaikin tavoin, että olen mitätön, ja lopulta uskoin niin itsekin. Psyykeni meni sekaisin, enkä enää tiennyt, mikä oli totta ja oikein.

Asiani ovat nyt hyvin, mutta surun rippeitä on minussa yhä jäljellä, samoin kuin vihaa itseäni kohtaan. En ole vieläkään pystynyt antamaan itselleni anteeksi sitä, että annoin sen kaiken tapahtua. Opettelen myös rajojeni pitämistä ja sen hyväksymistä, että pahoja ja ilkeitä ihmisiä on oikeasti olemassa.

Ennen kuin alan etsiä uutta parisuhdetta, minun täytyy eheytyä.”

Riikka, 36: ”Jos joku vain silittää minua, kroppani menee lukkoon”

Riikka raitistui vertaistuen avulla ja pääsi eroon päihdepiireistä ja väkivaltaisesta miehestään.

Riikka raitistui vertaistuen avulla ja pääsi eroon päihdepiireistä ja väkivaltaisesta miehestään.

”Tulen alkoholistiperheestä ja jouduin jo lapsena katsomaan vierestä äitini väkivaltaisia miehiä. Opin, että väkivalta kuuluu parisuhteeseen ja on normaalia.

Ajauduin itsekin päihdepiireihin. Parikymppisenä aloin seurustella itseäni 20 vuotta vanhemman miehen kanssa. Hänellä oli minuun henkinen yliote, ja kadotin itseni suhteessa kokonaan. Ajan mittaan hän alkoi hakata minua säännöllisesti aina kotiin tullessaan ja vaati seksiä pahoinpitelyn uhalla. Minusta tuli tahdoton mytty, joka vain odotti sohvalla uutta väkivallan purkausta.

Pelastuin, kun ystäväni tuli tapaamaan minua minulle vieraan ihmisen kanssa. Tuo vieras näki, missä jamassa olin, ja sanoi, että sinä lähdet nyt meidän mukaamme.

Pian sen jälkeen exäni halvaantui ja joutui sairaalaan. Kävin vielä vuoden häntä sairaalassa katsomassa, mitä en nyky-ymmärrykselläni todellakaan enää tekisi.

Aika pian suhteen loppumisen jälkeen tapasin – jälleen päihdemaailmassa – turvalliselta ja huomaavaiselta vaikuttavan miehen. Alkuun kaikki menikin hyvin. Yhtenä päivänä, kuin sormia napsauttamalla, mies sekosi, tuli psykoottiseksi ja vangitsi minut kahdeksi viikoksi asuntoonsa. Hän kahlitsi minut yöksi käsiraudoilla kiinni patteriin ja ulos lähtiessään köytti minut tuoliin. Hän uhkaili aseilla ja hakkasi minua niillä, ei ampunut mutta löi.

Mies vei minut väkisin soittamaan kavereideni ovikelloja. Kun he avasivat, mies hakkasi heidät. Näin hän sai ystäväni kääntymään minua vastaan ja pelkäämään häntä.

En uskaltanut ottaa poliisiin yhteyttä, koska päihdepiireissä se olisi merkinnyt kuolemantuomiota. Mies myös uhkasi tehdä pahaa rakkaimmille sukulaisilleni. Jo ensimmäisessä väkivaltaisessa suhteessa olin kadottanut itseni niin, että koin, ettei minulla ollut mitään arvoa. Olin tavallaan hyväksynyt sen, että itse kuolisin, mutta tein kaikkeni, ettei mies tekisi lähimmilleni pahaa.

Mies oli asentanut asuntoon, parvekkeelle ja ovisilmään valvontakameroita, joiden avulla hän pystyi seuraamaan, että pysyin sisällä. Kerran yritin paeta, mutta hän sai minut kiinni rappukäytävästä ja raahasi hiuksista takaisin. Lopulta mies lähti ulos ja jätti minut sitomatta. Tuolla reissulla hän joutui poliisin haaviin ja vankilaan. Jonkin ajan päästä tajusin, ettei hän tulisi takaisin, ja pakenin. Enää en häntä pelkää – hän on jättänyt minut rauhaan ja istuu vankilassa toisen naisen taposta.

Elämä oli jonkin aikaa yhtä kaaosta, mutta sitten minussa heräsi toivo: ehkä voisin vielä selvitä ja saada oikean elämän, jos jättäisin huumeet. Ystäväni tuki minua ja osti junalipun kotikaupunkiini. Näin päihde- ja väkivaltaunia kolme kuukautta, mutta vertaistuen avulla raitistuin ja aloitin toipumisen. Nykyisin teen töitä kokemusasiantuntijana ja autan vuorostani muita uuteen alkuun.

Olen käynyt ison prosessin läpi ja tehnyt itseni kanssa valtavasti töitä. Olen kuitenkin vieläkin aika sekaisin: isot rattaat pyörivät, mietin, mitä haluan ja kenestä tykkään. Lähelle päästäminen on tosi hankalaa, koko kroppani menee lukkoon ja hälytystilaan, jos joku vain silittääkin minua. Luotan kuitenkin siihen, että joskus tämä menee ohi ja löydän vielä jonkun, joka tykkää ja arvostaa minua sellaisena kuin olen. Minulla ei ole kiire.”

Osa nimistä on muutettu haastateltavien omasta pyynnöstä.

Artikkelin kuvat ovat osa valokuvaaja Johanna Kareen Älä lyö -valokuvanäyttelyä.

Apua lähisuhdeväkivaltaan

Kärsitkö itse henkisestä ja/tai fyysisestä lähisuhdeväkivallasta?

Naisten Linja on tarkoitettu kaikille väkivaltaa, uhkaa tai pelkoa kokeneille naisille ja tytöille. Puhelimeen vastaavat Naisten Linjan kouluttamat vapaaehtoiset naiset. Puhelut ovat luottamuksellisia ja maksuttomia.

Naisten linja 0800 02400. Palvelu avoinna ma-pe klo 16-20 ja la-su 12–16.

https://www.naistenlinja.fi/palvelut/puhelinpalvelu/

Lähisuhdeväkivaltatyön yksikkö tarjoaa pääkaupunkiseudulla maksutonta keskusteluapua kaikille perheenjäsenille, kun perheessä on tai on ollut lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa. Työskentelyn tavoitteena on väkivallan tunnistaminen, sen loppuminen ja väkivaltakokemuksesta selviytyminen.

Ajanvaraus ja konsultointi 050 301 0748. Palvelu avoinna ma klo 13-15 ja ke klo 10-12.

https://paakaupunginturvakoti.fi/avoyksikko/

Lue myös

Suosittelemme