Ihmiset

Masennus pakotti uiguuriaktivisti Pazilaiti Simayijiangin pysähtymään: ”Se, että on onnellinen, on riittävä tapa elää”

Pazilaiti Simayijiang toimi jo lapsena Kiinan vainoamien uiguurien äänenä. 17-vuotiaana hän löysi mukaan politiikkaan. Lopulta masennus pakotti Passun pohtimaan, mihin hintaan hän on valmis jatkamaan maailman parantamista.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Niclas Mäkelä

Sairausloma sai Pazilaitin näkemään oman elämäntarinansa uusin silmin. – Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt käyttämään omaa ääntäni.

Pazilaiti Simayijiang toimi jo lapsena Kiinan vainoamien uiguurien äänenä. 17-vuotiaana hän löysi mukaan politiikkaan. Lopulta masennus pakotti Passun pohtimaan, mihin hintaan hän on valmis jatkamaan maailman parantamista.

Helmikuu 2019. Pazilaiti ”Passu” Simayijiang tuijottaa yk­siön ruokapöydälle kuvausasentoon virittämäänsä kännykkää. Hän aikoo kohta tehdä videon ja kertoa Facebookissa kannattajilleen luopuvansa eduskuntavaaliehdokkuudestaan. Häntä itkettää.

On kulunut 1,5 vuotta siitä, kun Passu valittiin Feministisen puolueen toiseksi varapuheenjohtajaksi. Nuoren poliitikko­lupauksen tähtäin oli eduskuntavaaleissa, mutta sitten hän sairastui masennukseen.

”Moi kaverit!” Passu aloittaa äänityksen. Sen jälkeen kaikki menee hyvin. Videosta tulee juuri sellainen kuin hän on toivonut: ei surkutteleva tai itkuinen, mutta rehellinen.

– Halusin sanoa, etten halua syyttää sairastumisestani itseäni ja että kuormittumiseni on myös yhteiskunnallinen ilmiö. Olen aina joutunut todistamaan omaa osaamistani enemmän kuin esimerkiksi valkoiset ystäväni. On raskasta perustella jatkuvasti omaa olemassaoloaan, Passu sanoo nyt.

Passun tärkein viesti videolla on kuitenkin se, että osallistuminen kannattaa. Vaikka hänelle kävi näin, hän toivoo, että jatkossakin nuoret innostuvat vaikuttamisesta.

”Olen aina joutunut todistamaan omaa osaamistani enemmän kuin valkoiset ystäväni. On raskasta perustella jatkuvasti omaa olemassaoloaan.”

Jo aikaisemmin Feministinen puolue on julkaissut tiedotteen, jossa he kertovat tuestaan: ”Pidä huolta itsestäsi, Passu! Muutamme maailman yhdessä paremmaksi, vaikka lepäätkin tämän kierroksen.”

Uuden opettelua

Helsingin keskustan kahvilassa käy vilske. Lounastuntiaan viettävä Passu, 21, kertoo, miten hänen yöunensa jäivät vähiin viikonloppuna. Hän oli käymässä vanhempiensa luona, jossa äiti oli halunnut hoitaa häntä perinteisellä uiguurihoidolla.

Ensin Passun vartalolle oli levitetty haiseva muna-öljynaamio saunassa. Sitten naamio oli pesty pois maustevedellä. Lopuksi äiti oli käärinyt tyttärensä tiukkaan pyyhepakettiin ja käskenyt tämän nukkua. Kello kaksi Passu ei ollut nukkunut vielä silmäystäkään. Hän repi käärön auki ja vaihtoi omiin vaatteisiinsa.

– Uiguureilla on paljon tällaisia hörhöjuttuja. Hoidon oli tarkoitus tasata sisäisiä myrskyjä, Passu hymähtää.

Pazilaiti Simayijiang.
Ensimmäiset uupumisen merkit Passu huomasi itsessään jo keväällä 2017.

Passu on uiguuri. Hän syntyi Kiinassa Itä-Turkestaniksi kutsutulla alueella. Perhe pakeni Suomeen Passun ollessa seitsemän, koska isä oli kokenut henkilökohtaisesti syrjintää ja rasismia omassa työpaikassaan uiguuritaustansa takia. Lähteminen oli kaukonäköistä – muutamaa vuotta myöhemmin Kiinan hallitus alkoi vainota uiguureja.

– En minä äidille tietenkään sano, etten usko hänen hoitoihinsa ja poppaskonsteihinsa. Hänhän yrittää vain auttaa, Passu selventää.

Viime vuosi oli uuden opettelua paitsi nuorelle naiselle myös hänen läheisilleen.

– Uiguurikulttuurissa ajatellaan, että ihminen joko on hullu tai sitten ei. Kesti pitkään, ennen kuin äiti ja isä ymmärsivät, että heidän tyttärensä oli sairastunut masennukseen. Vasta nyt he ovat alkaneet ymmärtää mielenterveyden nyansseja.

Passun vointi on jo parempi, mutta edelleen masennus näkyy arjessa jonkin verran. Nykyään vanhemmat eivät enää ihmettele, jos Passu tulee myöhässä perheillalliselle tai jos hän ei vastaa puhelimeen, koska nukkuu keskellä päivää.

Passu ei halunnut tuottaa pettymystä

Ensimmäiset uupumisen merkit Passu oli huomannut jo keväällä 2017. Hän oli hoitanut ylioppilaskirjoitukset, vetänyt läpi kuntavaalit (278 ääntä Helsingissä) ja osallistunut oikeustieteellisen pääsykokeisiin saamatta kuitenkaan opiskelupaikkaa.

Seuraavana syksynä Passu tuli valituksi Feministisen puolueen toiseksi varapuheenjohtajaksi. Hän päätti mennä mukaan myös Lukiolaisten liiton puheenjohtajuuskilpaan. Vaalikiertueella hän alkoi kärsiä unettomuudesta. Äänestys päättyi marraskuussa tappioon, ja Passu tunsi epäonnistuneensa.

Alkuvuodesta 2018 paha olo alkoi näkyä ja tuntua jo selvästi. Passu, joka nyt asui omassa asunnossaan, alkoi yhä useammin huomata, ettei häntä motivoinut mikään. Päivät olivat silti täynnä puoluetyötä ja edustamista. Passu hiljensi sisäisen äänensä: hän ei halunnut tuottaa pettymystä ihmisille.

Välillä Passu sai paniikkikohtauksia, joiden vuoksi hän meni tapaamaan nuorisoaseman psykiatria. Loppuvuosi meni hampaat irvessä, mutta sitten hänen oli pakko myöntää itselleen tarvitsevansa sairauslomaa.

Päätös oli pitkittynyt, koska pelissä oli niin paljon. Eduskuntavaalit olivat nuoren naisen tähänastisen elämän suuri unelma.

Pudotus oli myös kova. Passu sanoo, ettei hän olisi hengissä ilman lähimpiä ystäviään.

– Ehkä paras juttu sairastumisessani on ollut se, että olen tajunnut, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät minusta minun itseni takia.

Pazilaiti Simayijiang eli Passu on yksi Sankaritarinoita tytöille -kirjan haastateltavista.
Passua haastateltiin Sankaritarinoita tytöille -kirjaan. – Se on jäänyt mieleen. Muistin yhtäkkiä lapsuudestani iloisia asioita, joita en ollut ennen muistanut, esimerkiksi isoäitini lampaat. Juuri tällaisia asioita haluan palauttaa mieleeni, jotta voin rakentaa uuden, terveen suhteen omaan kansallisuuteeni.

Akuutin kriisin aikaan kavereista joku aina soitti ja pyysi kahville. Kun Passu sitten sanoi, ettei hän jaksaisi lähteä ulos kotoa, vastaus kuului: ”No sitten tulen kaupan kautta sun luo kokkaamaan.”

Päivät kuluivat sängyssä. Kaikkein synkimpinä hetkinä Passu ajatteli pikkusisaruksiaan. Hän ei voisi hylätä siskojaan eikä veljiään.

”Tajusin, ettei kenenkään lapsen kuuluisi joutua miettimään itseään suurempia kysymyksiä”

Sairauslomansa aikana Passu seurasi nuorten ilmastoliikkeen kasvua. Samalla oma lapsuus tuli uudella tavalla eläväksi.

– Ilmastomarssilla katsoin alakouluikäisiä, ahdistuneita lapsia, jotka pitivät Open Mic -lavalla ilmastopuheitaan. Tajusin, ettei kenenkään lapsen kuuluisi joutua miettimään itseään suurempia kysymyksiä tuon ikäisenä. Sanon tämän omasta kokemuksestani.

Passun elämä muuttui, kun hän oli 10. Kesäkuinen päivä vuonna 2008 on jäänyt elävästi mieleen: Perhe on palaamassa lomalta Joensuusta. Huoltoasemalla Passu lukee lööpeistä, että Michael Jackson on kuollut. Hän ei vielä arvaa, että samana päivänä kuolema koskettaa häntä kovemmin kuin koskaan.

Kun päästään kotiin, äiti avaa tietokoneen ruudulle uiguurien uutissivuston. Passu näkee äidin olan takaa kuvan kuolleesta miehestä, joka on kidutettu hengiltä. Miehen korvat on leikattu irti.

Kuva syöpyy pienen tytön verkkokalvoille. Sinä iltana hän ei voi lakata itkemästä.

Vanhemmat ovat pahoillaan siitä, että tytär on nähnyt kuvan, mutta he antavat hänen itkeä rauhassa. Heidän mielestään esikoinen on jo tarpeeksi vanha tietämään, mitä kotimaassa tapahtuu.

Pian tapahtuman jälkeen Passun perhe lähtee Helsingin uiguuriyhteisön mielenosoitukseen eduskunta­talolle. Passulle annetaan mikrofoni. Hän itkee julkisesti kansansa tuskaa. Passusta on tullut uiguurien äänitorvi.

Uiguurien äänitorvi

– Minua painostettiin kotona ottamaan osaa julkiseen keskusteluun. ”Osaat suomea, voitko tehdä jotain!” vanhempani sanoivat. He toivoivat, että jos uiguurien asia saisi täällä julkisuutta, sukulaiset saataisiin pois Kiinasta.

Passusta tulikin uiguuriaktivisti, mutta hän teki paljon muutakin. Yläkoulussa hän meni oppilaskuntaan, lukiolaisena hän löysi Lukiolaisten liiton. Koulupäivistä häneltä kului enemmän aikaa kokouksiin kuin oppitunteihin.

16-vuotiaana hän haki oppilaanohjaajan suosituksesta ajatushautomon kesäkouluun, jossa nuoret suunnittelivat parempaa Helsinkiä. Leiri huipentui tapaamiseen päättäjien kanssa. Passu hääri esittelijänä ja huomasi nauttivansa roolistaan ja yhteiskunnallisesta keskustelusta.

– Olin siihen asti ajatellut aktivismia ainoana vaikuttamisen muotona. Nyt aloin miettiä, että puoluepolitiikka toimisi myös.

Passu alkoi etsiä itselleen sopivaa puoluetta. Sellainen löytyikin kesällä 2016, kun Passu osallistui Feministisen puolueen perustamiskokoukseen.

– Kun ilmoitin seuraavana keväänä kotona, että menen ehdokkaaksi kuntavaaleihin, vanhempani sanoivat, että ei ikinä, keskity mieluummin opiskeluun. Olin kuitenkin päätökseni tehnyt enkä aikonut sitä pyörtää.

Politiikan ulkopuolisten ihmisten tapaaminen oli virkistävää

Puolitutuilla on nykyään kaksi tapaa suhtautua Passun muutokseen. Tapa yksi: ”Sinun aikasi tulee vielä, vaaleja kyllä riittää.” Tapa kaksi: ”Mitä sä Passu nykyään teet?”

Molemmat tavat ovat ongelmallisia kohteen näkökulmasta. Passu kokee, että niissä sanotaan rivien välissä, että ihmisen pitäisi tehdä jotain enemmän kuin tavallisia asioita.

– Ajattelen tänä päivänä, että se, että on onnellinen, on riittävä tapa elää. Vastaan kysyjille usein napakasti, että käyn duunissa ja illat olen himassa. Huomaan itsestäni, että minulla on tarve todistaa, että elämäntapani on ihan validi.

Kun Passu aloitti viime elokuussa uudessa työssä ravintolassa, hänestä oli virkistävää tavata uusia ihmisiä, joilla ei ollut kytköksiä politiikkaan tai järjestöihin. Siitä alkoikin parempi kausi omassa voinnissa.

– Haluan oppia määrittelemään itseni nyt terveellä pohjalla, omia tarpeitani kuunnellen.

Vanhassa elämässä Passun jaksamisessa ei ollut rajoja, hän oli väsymätön. Nyt hän on opetellut sanomaan ei.

– Minua kysyttiin hiljattain mukaan mielenkiintoiseen paneeliin. Pari päivää ennen tapahtumaa tajusin, etten olisi valmis, että minua ahdisti liikaa. Ottaessani yhteyttä järjestäjään pelkäsin, mitä hän sanoisi. Yllätyksekseni vastaus olikin empaattinen: ”Ei se mitään, voimia sulle!”

Passu sanoo nauttivansa paitsi töiden tekemisestä myös siitä, että työpäivän jälkeen voi olla vain vapaalla ilman kalenteria. Voi mennä elokuviin tai syömään. Usein ilta kuluu lukien tai äänikirjaa kuunnellen. Viime aikoina Passu on ahminut Harry Pottereita. Samat kirjat opettivat hänelle aikoinaan suomen kielen.

– Suurin oivallukseni sairastumisen jälkeen on ollut se, että voimaa kannattaa hakea itsestään. Ei tarvitse odottaa, että ympäristöltä tulee arvostusta, vaan omia juttujaan kannattaa arvostaa ja antaa niistä itselleen tunnustusta.

Passu on alkanut nähdä kunnallisvaaliehdokkuutensa uusin silmin.

– Oli rohkeaa 18-vuotiaalta mennä paljaana ihmisten eteen. Olen ylpeä, että olen pystynyt käyttämään omaa ääntäni.

Henkiset resurssit eivät aina riitä muiden auttamiseen

Myös uiguuriaktivistina Passu on harjoitellut hiljaaoloa. Viimeisin aktivistiteko on vuodelta 2018.

– Tapasin kansanedustajia vanhempieni pyynnöstä. Se ei tehnyt hyvää kunnolleni. Äiti ei ehkä ymmärtänyt, mitä hän minulta pyysi. Oli liian raskasta repiä haavat auki ja kertoa taas uusille ihmisille, miltä tuntuu nähdä kuvia silvotuista ruumiista, kun ei tiedä, ovatko he sukulaisia tai tuttuja.

”Olen hyväksynyt sen, etten tällä hetkellä yritä saada sukulaisiani pois Kiinasta. Päätös on antanut minulle tilaa olla rauhassa omassa elämässäni.”

Silloin Passu tajusi, että hänen pitää päättää, mihin hintaan hän on valmis jatkamaan aktivismia. Hän päätti, ettei halua uhrata omaa mielenterveyttään.

– Olen hyväksynyt sen, etten tällä hetkellä yritä saada sukulaisiani pois Kiinasta. Päätös on antanut minulle tilaa olla rauhassa omassa elämässäni. Mutta ei tämä ideaali tilanne ole. Olisi upeaa, jos minulla olisi henkisiä resursseja auttamistyöhön, mutta olosuhteet pakottavat minut nyt tähän.

Passu sanoo, että hän toivoo joka päivä, että Kiinasta kuuluisi uutisia tai edes tiedonmurusia. Perhe ei ole saanut yhteyttä sukulaisiinsa enää kolmeen vuoteen. Samaan aikaan he ovat kuulleet muista lähteistä, että Kiina on siirtänyt uiguureja keskitysleirejä muistuttaviin paikkoihin.

Oma kansallisuus teki pitkään surulliseksi

Viime syksynä Passu perheineen osallistui uiguurihäihin Helsingissä. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun Passu oli edellisen kerran ehtinyt mukaan yhteisön menoihin – osaan ihmisistä hän oli törmännyt viimeksi lapsena. Passuun teki vaikutuksen se, miten kaikki 60 perhettä olivat laittautuneet kauniiksi ja pukeneet päälle parhaimpansa.

Kesken juhlien Passu ryntäsi vessaan itkemään. Liikutus tuli voimakkaana aaltona.

– Kun näin tanssivat ihmiset, tajusin, miten pitkään oma kansallisuuteni oli tehnyt minut vain surulliseksi. Oli järisyttävää nähdä jotain muuta. Vaikka tilastollisesti jokaisella tanssijalla oli joku lähi-ihminen keskitysleirillä, häävieraat onnistuivat tanssimaan, nauramaan ja pitämään hauskaa. Tajusin, että tanssijat antoivat myös minulle oikeutuksen siihen, että saan olla onnellinen uiguuritaustastani.

Häiden jälkeen Passu on alkanut miettiä, että oman kansallisuuden pitäisi olla voimavara, asia, josta ihminen ammentaa. Kotonakin on herätty samaan asiaan. Vanhemmat ovat alkaneet esimerkiksi opettaa ensimmäistä kertaa Passulle ja nuoremmille sisaruksille perinteisiä tansseja. Kaikki ovat nauttineet tekemisestä.

– Kansallisuuteni pitää antaa enemmän energiaa kuin ottaa. Silloin tilanne on hyvä. Olenkin alkanut arvostaa iloisia ja onnellisia muistoja elämästäni.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 27/2020

X