Saaga-Angelia Raudasoja, 20, lienee ainoa pesäpallolla elävä nainen – lajia koulussa inhonnut Anna kävi ottelussa, jossa kaikkea hurrattiin

Annan toimittaja ujuttautui pesäpallojoukkue Manse PP:n peliin selvittääkseen, mikä on kansallislajimme suosion salaisuus. Katsomossa vastaus jo tiedettiin: tärkeintä on tunnelma.

Seison hiekkakentällä ja katselen taivaalle. Kops ja viuh, sieltä se tulee, pallo vauhdilla päin. Syöksähdän alta pois, aivan unohdan, että kädessäni on räpylä ja minun kuuluisi ottaa pallosta koppi.

Palloon osumiseen lyömällä tarvitsisin leipälapion. Joukkuekavereita kyrsii. Taas tuo kämmäilee pesiskentällä.

Kansallislajimme pesäpallon kehittäjä Lauri ”Tahko” Pihkala on ollut aivan oikeassa sanoessaan, että koululajina pesäpallossa on heikkoutena se, että siitä on aivan liian helppo pinnata. Minäkin hutkin vuosikausia koulun pesistunneilla haluttomasti mailalla ja välttelin palloa, minkä ehdin – silloin kun en lintsannut kokonaan.

Muistot vuosikymmenten takaa välähtävät mieleeni, kun seison Tampereella Kaupin pesäpallostadionin laidalla seuraamassa naisten Superpesis-joukkueen, sarjajohtaja Manse PP:n lämmittelyharjoituksia ja kuulen pallojen jälleen kopsahtelevan mailoihin. Nyt niissä on aivan toinen sointi kuin kouluaikoinani.

Aivan tuota pikaa on alkamassa kotiottelu sarjanousija Haminan Palloilijoita vastaan.

Yleisöä valuu aurinkoisessa kesäsäässä tasaisesti paikalle. Ämyreistä soi musiikki, katsomo täyttyy. Ilmassa alkaa olla suuren urheilujuhlan tuntua. Olen katsomassa elämäni ensimmäistä pesäpallo-ottelua. En muista säännöistä mitään, mutta siitä huolimatta imeydyn mukaan odottavaan, kutkuttavaan tunnelmaan, joka kentän ja katsomon yllä väreilee.

Ennen kuin peli alkaa, joukkueet vetäytyvät vielä pukukoppeihin. Mansen kopissa se tarkoittaa, että on viimeisen tsempin aika. Edellisenä päivänä ja vielä pari tuntia sitten on palaveerattu, käyty läpi pelin taktiikat ja vastustajan valtit, hiottu valmistautuminen äärimmilleen.

Niin Manse PP:n naiset tekevät ennen jokaista peliä. Asenne ei saa löystyä edes etukäteen altavastaajaksi määriteltyä joukkuetta vastaan – etenkään silloin.

Kopissa kaikuu Annika Eklundin Shanghain valot, sitten Ege Zulun Nyt tai ei koskaan, ja seinät pysyvät vain vaivoin kasassa latauksesta, johon musiikki neljäätoista pelaajaa psyykkaa. Lopulta porukka purkautuu ulos Käärijän Cha Cha Chan saattelemana. Piikkarit vain kopisevat betonilla, kun päättäväiset askeleet vievät kohti kenttää.

Ei tarvitse seurata joukkuetta kuin hetki, kun sen jo ymmärtää: tässä mennään tosissaan ja lujaa, täydellä ammattilaismeiningillä. Viimeisetkin mahdolliset ennakkoluulot pesiksestä harrastelulajina karisevat no­peammin kuin pallo viuhuu räpylään.

– Me pelaamme ammattilaistasolla ja teemme kaiken ammattimaisesti, vaikka useimmat meistä eivät tällä edes elä. Jos se ei kerro, miten suurella intohimolla tätä tehdään, niin mikä sitten, tiivistää lukkari Venla Tanhua joukkueen aatoksia.

Pesäpallolla ei todellakaan elä: tilastojen mukaan naispelaajista 90 prosenttia pelaa kulukorvauksilla, ja loppujen vuosiansiot liikkuvat muutamissa tuhansissa.

Itse asiassa Manse PP:ssä pelaava 20-vuotias Saaga-Angelia Raudasoja on tiettävästi ainoa naispesäpallonpelaaja, joka pelaa ammatikseen eli ei tee pesäpallon ohella muuta työtä tai opiskele.

Mutta miksi juuri pesäpallo? Kun katsoo pelaajien fysiikkaa ja tekemistä, heidän voisi kuvitella menestyvän erinomaisesti myös vaikkapa jalkapallossa, jossa hyvälle pelaajalle aukeavat kansainväliset uramahdollisuudet Suomen ulkopuolella.

– Lajin monipuolisuus, yhteisöllisyys, peliälykkyys ja mahdollisuus oppia aina uutta, luettelee joukkueen kolmoskoppari Virpi Hukka syitä. Kansainvälisten kenttien mahdollisuutta hän ei kaipaa.

– Superpesis on pienestä asti ollut riittävän hohdokas tavoite.

Sen, minkä pesäpallo kansainvälisyydessä häviää, se kiihkeydessä kompensoi. Hiljaisista ja hillityistä suomalaisista näyttää kuoriutuvan aivan toinen puoli, kun he istahtavat pesäpallokatsomoon.

Se on havaintoni, kun joukkueet ovat saaneet arvottua sisä- ja ulkovuorot – sitä kutsutaan hutunkeitoksi – ja peli lopulta alkaa. Katsojat eläytyvät, huutavat, kannustavat ja taputtavat. Heitä ei hävetä pitää ääntä, vaikka vieressä on muita ihmisiä eikä olla edes anniskelualueella.

Tämä ei totisesti ole perisuomalaista jurottamista eikä ”junttimaisuuttakaan”, josta pesiskulttuuria joskus syytetään.

Koulupesiksestä saa usein alkunsa viha- tai rakkaussuhde lajiin.

Ja silti: olemme suomalaisuuden ytimessä. Onhan pesäpallo pääasiassa vain Suomessa harrastettu ja pelattu laji. Syntyvuosinaan 1930-luvulla pesäpallo oli kiinteästi yhteydessä isänmaallisuuteen ja sotaponnisteluihin. Sitä pidettiin erinomaisena ruumiinkunnon ja älyn harjoittamisena ja sopivana ajanvietteenä isänmaan puolustukseen varautuvassa maassa.

Ei ole montaakaan suomalaista, joilla ei olisi jotakin kosketusta pesäpalloon; sen pelaamiselta ei välty kukaan liikuntatunneille osallistuva. Niistä kokemuksista – koulupesiksestä – saa usein alkunsa viha- tai rakkaussuhde lajiin.

Jälkimmäinen kehittyi esimerkiksi Saaga-Angelialle­, Mansen nopeuskuningattarelle, jonka parhaillaan näen koppaavan ja heittävän palloa pelikentällä. Heiton tarkkuus ja voima kertovat, ettei juoksunopeus ole hänen ainoa valttinsa.

– Kotipaikkakunnallani Oulaisissa varsinkin naisten pesis on aina ollut se juttu, ja kun pääsin sitä kokeilemaan, jäin heti koukkuun, jo esikouluikäisenä lajin harrastamisen aloittanut Saaga-Angelia kertoo.

Mitenkään itsestään selvää ei ole, että päätasolla pelaavat olisivat olleet koulussa himopesiksenpelaajia. Yllättävän moni manselainen painottaa, ettei koulussa erityisemmin pitänyt koko lajista.

Enemmän on vaikuttanut perheen ja paikkakunnan pesisinnostus. Joskus pesäpallon valikoituminen harrastukseksi on johtunut ihan vain siitä, ettei kotipaikkakunnalla ollut tarjolla mitään muutakaan.

Naispesis on kiistatta nosteessa: pesiksen asema katsotuimpana naisten palloilulajina on vankistunut entisestään. Sen on havainnut myös pelinjohtaja Antti Vihtkari, joka vastaa Manse PP:n pelitaktiikasta.

Syyksi hän tarjoaa lajin taktisuutta ja vauhdikkuutta. Myös maakuntauskollisuus on lajissa kovaa, ja oman paikkakunnan joukkuetta fanitetaan isolla sydämellä.

Niin, ja sitten on se maaginen sana: tunnelma. Sen kuulen päivän aikana lukemattomia kertoja. Mitä se oikein on, miten siihen pääsee kiinni? Istun penkilläni ja yritän ymmärtää sekä pelistä että huumasta jotakin. Kovin hyvin en onnistu ensiksi mainitussa mutta huomaan silti nauttivani pelin seuraamisesta.

Jo nopeiden heittojen, koppien, lyöntien ja juoksujen seuraaminen viihdyttää, vaikka ei edestakaisen vimmaisen syöttelyn tai taktisen kikkailun päälle ymmärtäisikään.

Huumaankin on helppo päästä kiinni. Kannustamisen ohella katsojat kommentoivat peliä tarkkuudella, joka kertoo heidän olevan perillä pienimmistäkin kiemuroista. Juuri niistä kaikista haavoista, pussinpohjalyönneistä ja polttolinjoista, jotka minulle, ensikertalaiselle, eivät aukea.

Vaikka ottelu sarjanousijaa vastaan ei ollut etukäteiskiinnostavuudeltaan niitä suurimpia, katsojien lukumääräksi ilmoitetaan 767 eli lähes kolmannes stadionin kapasiteetista on täynnä.

Tunnelma stadionilla ei laimene, vaikka kotijouk­kueen ylivoima jatkuu ja juoksu toisensa jälkeen tuodaan kotiin. Päinvastoin, jokaiselle onnistuneelle etenemiselle ja läpilyönnille hurrataan, samoin nappikopeille ja vastapuolen pelaajien haavoittamisille. Kunniajuoksukin – kunnari – nähdään, kun linjapelaaja Maija Vastamäki onnistuu kiertämään pesät yhdellä lyönnillä.

Ennen oli vieläkin paremmin, paljastaa parhaimmilla katselupaikoilla, aivan kotipesän yläpuolella istuva oriveteläinen aviopari Tuula ja Einari Ruusunen. He tunnustautuvat Mansen kannattajiksi jo vaatteillaan: Einarilla on joukkueen logolla varustettu paita, Tuula on tyytynyt valitsemaan ylleen punaista.

Paremmalla he viittaavat vanhaan, nyt purettuun kenttään, jossa ei ollut loistoa ja katettuja istumapaikkoja, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän.

– Ennen istuimet oli sijoitettu tiiviimmin ja huuma täällä oli ihan toisenlaista. Nykyisin paras tunnelma on Lapualla ja Seinäjoella, Tuula kertoo.

Peli on totista mutta ei hampaat irvessä mailan puristamista.

Kokemusta parilla on. Mansen naisten otteluita he ovat kiertäneet ympäri Suomen jo kymmenen vuoden ajan. Usein ottelut yhdistetään lomamatkoihin tai sukulaisvierailuihin.

– Kempele, Joensuu, Alajärvi, Sotkamo… Tuula luettelee.

He fanittavat nimenomaan naisten pesistä, miesten sarja ei niinkään kiinnosta. Naisilla meininki on Tuulan mukaan iloisempaa, vauhdikkaampaa ja hyvällä tavalla rennompaa. Totista mutta ei kuitenkaan hampaat irvessä mailan puristamista.

Einari näkee pesiksen kiinnostavimpana puolena sen taktisuuden. Katsomossa tulee harvoin tylsiä hetkiä, sillä tilanteet vaihtuvat jatkuvasti.

Tunnelman lisäksi juuri taktisuus on toinen sana, jonka kuulen, kun kyselen katsomossa pesäpallon viehätyksen salaisuutta. Se on itse asiassa ensimmäinen asia, jonka jokainen vastaaja mainitsee.

Taktisuus ja peliäly viehättävät myös aurinkoisessa yläkatsomossa istuvia Siiri Nykästä, Emmi Tiukkasta ja Cibilla Katajamäkeä. Tampereelta ja Jyväskylästä kotoisin olevat 24-vuotiaat nuoret eivät ole ensimmäistä kertaa pelissä: Siirillä on kausikortti toista kautta ja Emmillä ensimmäistä. Cibillalla on takanaan lukemattomia kertoja Superpesiksessäkin pelanneen veljensä otteluiden katsomossa.

Naiset mainitsevat pesiksen vahvuudeksi myös helppouden, jolla siihen pääsee sisään. Peli voi aluksi vaikuttaa monimutkaiselta, mutta hahmottuu nopeasti, kun lajia alkaa seurata. Toisaalta pesiksen hienouteen kuuluu se, että vaikka siitä tietäisi kuinka paljon, aina voi oppia jotakin uutta. Variaatiot ja vivahteet eivät peleistä lopu.

– En usko olevani ainoa, jonka mielestä pesis on viihdyttävämpää kuin moni muu urheilulaji. Koko ajan on vauhtia, tapahtumia ja tilanteita, Emmi Tiukkanen kuvaa.

Voin täysin allekirjoittaa hänen sanansa, kun peli lopulta päättyy Manse PP:n selkeään­ 2–0-voittoon. Pelin jälkeen tunnelma leppoistuu, kun perheenjäsenet ja ystävät valuvat kentälle onnittelemaan pelaajia.

Heitä tapaamaan ja nimmareita pyytämään on saapunut myös lajin innokkaita junioriharrastajia. 11-vuotias Iida Tamminen ja 10-vuotias Meimi Hankonen kertovat pelanneensa pesistä ”melkein koko ikänsä” eli esikoulusta saakka.

Tavoite molemmilla on selvä: pelata jonakin päivänä Superpesiksessä idoliensa Mansen pelaajien tapaan.

Jos olisin kouluaikoina eksynyt katsomaan ammattilaisten pesäpalloa, olisiko suhteeni siihen erilainen? Sitä kysyn nyt, kun takana on ensimmäinen pesäpallo-ottelu katsomossa. En olisi ehkä päätynyt kaihtamaan peliä, jota en edes tuntenut.

Olisiko huuma tarttunut myös minuun? Tai voisiko se vieläkin tarttua? Ajattelen tapaamaani Tuulaa, joka on aikuisiällä pelannut höntsäjoukkuees­sa, ja Siiriä, joka on katsomossa aikansa istuttuaan innostunut aloittamaan pelaamisen itsekin.

Seuraavana päivänä huomaan ajautuneeni etsimään netistä tietoa paikkakuntani harrastepesäpallojoukkueista. Olisiko siellä 42-vuotiaalle sopivaa?

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Julkkikset

   Piispa Irja Askola, 70, vihkii, siunaa ja luennoi – miksi hän muutti jo palvelutaloon?

2. Terveys

   Maijun, 28, traumaperäinen stressihäiriö helpotti heti silmänliike­terapiassa: "Yhtäkkiä en päässyt enää kiinni minua piinanneisiin muistoihin"

3. Kauneus

   Hiuksiin jätettävä hoitoaine – 7 huipun vertailussa selvisi paras tuote: "Nyt on helppoa"