Tarja, 70, päätti, että vanhojen asioiden katuminen on turhaa: ”Sovin itseni kanssa, että tein, mitä pystyin”

Tarja Koffert, 70, on elämässään inventaariovaiheessa: hän kerää yhteen kokemuksiaan. Vaikeassa kriisissä auttoi aikoinaan se, että hän antoi aikaa surulle.

Minusta tuli ehkä siksi psykoterapeutti, että olen kuin kotonani ristiriidoissa. En ahdistu konflikteista tai riidoista. Yhdistän sen siihen, että ristiriita on minussa ikään kuin jo sisällä: vanhempieni suhde rikkoi aikoinaan rajoja. Äiti valitsi itselleen miehen eri so­siaaliluokasta.

Äidin perheessä oli kolme palvelijatarta, isä tuli hirveän köyhistä oloista. Äidinäitini ei koskaan hyväksynyt vanhempieni liittoa. Isän piti läpi elämänsä ansaita oma paikkansa tekemällä hirveästi töitä. Jää­tyään nuorena eläkkeelle Valmetin koelentäjän työstä hän luki itsensä vielä diplomi-insinööriksi ja aloitti toisen uran.

Synnyin iltatähtenä vanhemmilleni – minulla on seitsemän ja kahdeksan vuotta vanhemmat veljet. Koska olin vähän kuin pariton lapsuudenperheessäni, minusta kasvoi utelias tyyppi, jonka piti selviytyä monesta tilanteesta itsekseen. Opin ottamaan rohkeasti kontaktia uusiin ihmisiin.

Lukioikäisenä minua alkoivat vetää puoleensa taidepiirit. Hain Ylioppilasteatteriin ja pääsin. Siellä näytteli myös tuleva mieheni, lasteni isä. Rakastuimme. Kun kaikki muut teatteriporukasta hakivat Teatterikouluun, minä hain sairaanhoito-opistoon. Oli mahdoton ajatus, että meidän perheestä kaksi olisi valinnut taidealan ja epävarman toimeentulon.

Muutimme Turkuun, koska mieheni sai kiinnityksen Turun kaupunginteatteriin

Olin 23, kun aloin odottaa esikoistamme. Samana vuonna aloitin myös psykiatrian erikoistumiseni. Menimme naimisiin.

Äidiksi tulo on ollut minulle ehkä tärkein muutos elämässäni. Oli ihmeellistä huomata, mihin kehoni pystyi: sisältäni syntyi toinen ihminen, minusta tuli maitoa… Ajattelen, että nainen oppii tuntemaan itsensä syvällisesti vasta synnytyksen ja lasten saamisen jälkeen. Minuun tuli myös synnytyskokemuksen myötä uusi jatkuvuuden tunne, joka antoi uudenlaista toivoa ja vahvisti tulevaisuudenuskoani.

Muutimme Turkuun, koska mieheni sai kiinnityksen Turun kaupunginteatteriin. Minä sain töitä sairaalan psykiatrian klinikan suljetulta osastolta.

Kotiuduimme nopeasti uuteen paikkaan, koska löysimme ystäviksemme samanhenkisiä pariskuntia ja taiteilijaperheitä. Elämäntapamme oli tosi yhteisöllinen. Kesällä meillä oli esimerkiksi tapana seilata Saaristomerta vanhalla Islannista tuodulla sillitroolarilla. Seurana meillä oli kolme ystäväperhettä. Myös kaupunginteatteri oli tiivis porukka. Perheet kannattelivat toisiaan. Kun mieheni oli koko viikonlopun kiinni näytöksissään, vein lapset aina teatterille tapaamaan häntä.

”Surua ei pääse pakoon”

1992 oli vedenjakajavuosi: minulle tuli avioero. Kuohunta oli alkanut jo vuotta aikaisemmin, kun mieheni veli oli kuollut tapaturmaisesti. Menetys aloitti kriisin, joka johti eroomme. Samassa sumassa myös äitini kuoli ja jouduin työttömäksi – elettiin lamaa ja ylihoitajan virkani lakkautettiin.

Minua auttoi omassa kriisissäni se, että yritin antaa aikaa surulle. Surua ei pääse pakoon. Se on kohdattava, koska se on yksi elämämme tärkeimmistä opettajista. Uusien ovien avaamiseen elämässä tulee käyttää viisautta, jota opimme käydessämme läpi suruamme ja siihen liittyvää tuskaa. Kun surua jaksaa tutkia, löytää jotakin, joka muuttaa elämää toivottuun suuntaan. Jonkin ajan päästä pystyin luomaan uuden elämän kahden lapsen yksinhuoltajana.

Helppo paikka se ei ollut. Minulle jäi erossa niin isot velat, että minun oli pakko löytää itselleni pikaisesti uusi työ. Sainkin töitä Stakesin mielenterveysyksiköstä. Uusi työpaikka oli kuitenkin Helsingissä, ja jouduin alkaa sukkuloida Turun ja Helsingin väliä. Onneksi tukenani oli tiivis verkosto lähiperheitä. Pystyimme auttamaan toinen toisiamme ja vaihtamaan lapsia sen mukaan, miten kukakin oli työreissuissa.

Kerään yhteen kokemuksiani ja valmistaudun niiden kautta kuolemaan

Vaikka olin kovilla uudessa elämäntilanteessani, ammatillisesti elin kukoistuksen aikaa. Opiskelin koulutuspsykoterapeutiksi. Toin Suomeen hyvän ystäväni Katriina Kuusen kanssa uuden ryhmämuotoisen hoidon depressioon. Toisen hyvän ystäväni Ulla Halkolan kanssa kehitin uuden apuvälineen psykoterapiaan, valokuvaterapian.

Menin uudestaan naimisiin 50-vuo­tiaana. Valitettavasti liitto päättyi 11 vuoden jälkeen. Se oli vaikea kohta. Erolle ei ollut selkeää syytä. Selviydyin tilanteesta ehkä sen voimalla, että olen aina pystynyt säilyttämään hyvän ja rakastavan suhteen itseni kanssa. Ajattelen myös, että sai elämässä sitten mitä eväitä hyvänsä, niillä pitää kasvaa. Jos sen sijaan ajattelee, että vain hyvät asiat kuuluvat omalle polulle, voi käydä huonosti: tulee katkeruuden myrkyttämäksi.

Nykyään toimin tutkijana Turun yliopistossa. Kirjoitan mielenterveyden ennaltaehkäisyn hoitomalleja. Minulla on ollut myös parikymmentä vuotta oma terapia­vastaanotto, mutta nyt olen jäähdyttelemässä sitä. Kesät asun aina saaressa Turun edustalla. Vietän aikaa myös Virossa kesäkommuunissa lasten ja lastenlasteni kanssa – hankimme Viron-paikan ystävieni kanssa jo 1990-luvulla.

Ajattelen, että olen elämässä inventaariovaiheessa. Kerään yhteen kokemuksiani ja valmistaudun niiden kautta kuolemaan. Olen alkanut nähdä, että elämä antaa ja ottaa. Välillä pettyy ja välillä nauttii.

Haluan olla sovinnossa kaikkien asioiden kanssa elämässäni ja kuolla niin, ettei minulla ole mitään omallatunnollani. Oli kausi, jolloin pohdin paljon ensimmäistä eroani ja sitä, miten jouduin olemaan paljon poissa kotoa lasten luota enkä pystynyt antamaan heille sitä, mitä olisin halunnut. Mutta sitten sovin vain itseni kanssa, että tein sen, minkä pystyin. Vapautin itseni kahleista, koska siitä ei ole apua kenellekään, jos vain koko ajan pohtii: ”Olisi pitänyt…”

Välillä mietin, saanko vielä kumppanin rinnalleni. Olisi kiva, että olisi joku, jonka kanssa voisi heijastella sitä, miten on tullut elettyä ja mitä on tullut tehtyä. Voisi pohtia omia kokemuksiaan ja saada palautetta toiselta. Se olisi tärkeää tässä vaiheessa.

---

---