Toimittaja Eeva Lennon valitsi tiensä varhain: ”Äidin kohtalo oli niin ahdistava, että päätin, ettei minusta koskaan tule kotirouvaa”

Toimittaja Eeva Lennon päätti nuorena, ettei koskaan rupeaisi kotirouvaksi. Hän halusi välttää äitinsä surullisen kohtalon.

Nykynuorten on vaikea ymmärtää, miten maskuliininen yhteiskunta on ollut.

Tätä mieltä on toimittaja Eeva Lennon, 81, tuoreissa muistelmissaan Eeva Lennon, Lontoo.

– Nuoruudessani miehet hallitsivat liike-, kulttuuri- ja tiede-elämää. Silloin ei voinut edes uneksia siitä, että nainen voisi olla presidentti tai pääministeri, hän sanoo.

Eeva on toimittaja ja feministi, joka päätti nuorena, että hänestä tulisi uranainen. 1950-luvulla hän oli yksi niistä harvoista naisista, jotka opiskelivat lainopillisessa tiedekunnassa. Opiskelujen jälkeen hän lähti ulkomaille. Eeva asui ensin Ranskassa ja muutti sitten Isoon-Britanniaan. Näistä maista hän on raportoinut ulkomaankirjeenvaihtajana muun muassa Yleisradiolle ja Uudelle Suomelle.

Nuorena tehtyyn päätökseen vaikutti myös Eevan äidin kohtalo. Äiti oli älykäs mutta kouluttamaton nainen, joka joutui luopumaan urahaaveistaan. Naimisiin mentyään hän jäi lasten kanssa kotiin ja alkoi vanhemmiten kärsiä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista.

– Äidin kohtalo oli niin ahdistava, että päätin, ettei minusta koskaan tule kotirouvaa, Eeva sanoo.

Äidin elämä oli kyllästyttävää elämää

Eevan äiti Astrid Jäppinen oli virkanainen, joka lähti 1920-luvulla Pariisiin Suomen-suurlähetystöön kanslia-apulaiseksi. Hän matkusti, kävi jazzkonserteissa ja hurmasi muun muassa Mika Waltarin, joka kirjoitti hänestä runoja. Astrid oli kihloissakin kaksi kertaa, kunnes tapasi suurlähetystöön töihin tulleen, Eevan tulevan isän, Väinö Karikosken ja meni naimisiin.

Esikoisensa Riitan syntymän jälkeen äiti yritti palata suurlähetystöön mutta ei saanut sieltä enää töitä. Pian pariskunta palasi Helsinkiin ja sai toisen lapsensa, Eevan. Alkoi sota. Äiti jäi kahden tyttärensä kanssa kotiin.

Kirjassaan Eeva kirjoittaa, että sodan aikana moni nainen antoi voimakkaan panoksensa kotirintamalla, mutta sodan jälkeen keskiluokan vaimot patistettiin takaisin kotiin. Syntyi kotirouvaideologia.

Konservatiivinen aikakausi koitui äidin kohtaloksi, Eeva uskoo.

– Sodan jälkeen meillä ei enää ollut kotiapulaistakaan, ja äiti hoiti kotitalouden yksin. Se oli kyllästyttävää elämää.

Vuosi vuodelta äiti eristäytyi yhä enemmän.

– Kun me lapset olimme pieniä, sentään meistä oli seuraa äidille. Mutta kun vartuimme ja meillä alkoi olla oma elämä, äiti jäi siitäkin.

Väinö Karikoski oli palvellut talvi- ja jatkosodan aikana Päämajassa. Sodan jälkeen hänestä tuli Työnantajaliiton toimitusjohtaja.

– Upseeriperheet seurustelivat paljon keskenään, ja ennen sotaa äiti oli vielä mukana seuraelämässä. Kun isä sodan jälkeen meni Työnantajaliittoon, hänen koko seuraelämänsä oli miesten kesken juopottelua. Äidillä ei ollut enää osaa eikä arpaa isän elämässä. Siitä syntyi aika paljon riitaa meillä kotona.

”Älä sitten ihmettele, jos äiti on vähän outo”

Ensimmäisen kerran äiti romahti, kun Eeva oli lukioikäinen ja käymässä Englannissa. ”Älä sitten ihmettele, jos äiti on vähän outo”, isosisko Riitta kirjoitti kotoa.

Äiti oli alkanut nähdä harhoja. Hän kuvitteli, että sängyn alla piileskeli venäläisiä ja että nämä olivat piilottaneet asuntoon mikrofoneja. Hänet oli viety yksityiseen sairaalaan, jossa hänelle oli annettu insuliinisokkihoitoa.

Eeva kertoo, että äidillä diagnosoitiin skitsofrenia, mutta keskusteltuaan myöhemmin erään lääkärin kanssa Eeva alkoi epäillä diagnoosin paikkansapitävyyttä. Hän arvelee, että kyse oli pikemmin vakavasta masennuksesta, johon liittyi harhoja.

Äiti eli ensimmäisen romahduksensa jälkeen muuten normaalisti, mutta kerran kahdessa vuodessa hän jostakin syystä lopetti lääkkeidensä ottamisen. Sen jälkeen hän ei nukkunut eikä syönyt ja harhat alkoivat. Silloin hänet vietiin sairaalaan pariksi viikoksi.

–Isä oli näissä tilanteissa tuki ja turva, Eeva sanoo.

Mutta isä menehtyi sydänkohtaukseen, kun Eeva oli 22. Sen jälkeen kotitilanne kaatui Eevan päälle, koska hän asui vielä lapsuudenkodissaan. Isosisko Riitta oli jo muuttanut pois kotoa. Eevan vastuulla olivat äiti ja 13-vuotias pikkusisko Kaisa.

– Äiti ei koskaan halunnut mennä sairaalaan. Serkun mies oli apuna, sillä en minä, opiskelijatyttö, olisi yksin saanut äitiä sinne. Muistan, miten nöyryytetyltä äiti sairaalan potilasasussa näytti.

Äidin vaikeudet jättivät jälkensä Eevaan.

– Nuorena pelkäsin periväni äidin sairauden. Niin ei käynyt, mutta jotenkin kokemukset aiheuttivat sen, että aloin kärsiä fobioista. Korkeat ja ahtaat paikat ovat edelleen minulle vaikeita.

Äidin kohtalo myös kasvatti luonnetta.

– Siihen asti olin ollut teini-ikäinen raakile. Opin kantamaan vastuuta ja ymmärtämään ihmisiä paremmin. Tuollainen kokemus vaikuttaa ihmiseen niin, että sitä inhimillistyy.

Sovinismia ja seurapiirejä

Isä ehti nähdä, että Eevasta tuli suvun ensimmäinen korkeakouluopiskelija. Hän oli ylpeä tyttärestään ja uskoi, että jos hänelle tapahtuu jotakin, Eeva pitää perheestä huolta.

Eeva oli isän tyttö. Heillä oli ollut tapana keskustella paljon, ja aina asiaa, politiikkaa.

– Pidin isästä paljon. Olimme samanlaisia, aika diplomaattisia.

Eeva oli aloittanut opinnot Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa heti lukion jälkeen, 18-vuotiaana. Silloin siellä oli naisopiskelijoita vain 10 prosenttia. Tuohon aikaan liikkui huhuja, että miesopettajat eivät päästäisi naisia läpi tenteistä.

– Muistan, että käteni puristuivat nyrkkiin. Olin päättänyt, että tenttisin vaikka kymmenen kertaa, kunnes pääsisin läpi, Eeva sanoo.

Tentit menivät läpi, mutta opettajat saattoivat päästää suustaan sovinistisia kommentteja. Kerran Eeva kuuli erään opettajan sanoneen, etteivät naiset voi ymmärtää lakia, ja jos ymmärtävät, he eivät ole naisia.

Eeva pilkkasi sitä kaikkialla esimerkkinä siitä, miten taantumuksellinen paikka lainopillinen tiedekunta oli. Pian hän alkoi opiskella toista tutkintoa valtiotieteellisessä tiedekunnassa, jonka opetus tuntui edistyksellisemmältä.

Iltapäivisin Eeva ”heittäytyi seuraelämään” yliopiston kuppilassa. Siellä istui Ylioppilaslehden toimittajia ja kriitikoita sekä muita älykköjä.

Eeva pääsi piireihin, mutta hän ymmärsi, että se ei riitä. Hänen oli astuttava esiin kirjoittajana. Hän kirjoitti ensimmäisen lehtijuttunsa Ylioppilaslehteen D.H. Lawrencesta. Eeva luki kaiken, mitä sai kirjailijasta käsiinsä.

– Sen jälkeen olin Suomen johtava Lawrence-asiantuntija, hän naurahtaa.

Vilkkaasta seuraelämästä huolimatta poikaystävää oli vaikea löytää. Nuoret älyköt kiinnostivat, mutta kaikki olivat varattuja, kuten Arvo Salo, Juhana Blomstedt ja Pekka Tarkka.

– Moni oli löytänyt kumppaninsa jo lukiossa ja mennyt naimisiin ensimmäisinä yliopistovuosina. Yhdessä asuminen ennen avioliittoa oli tuohon aikaan epätavallista, ja varsinkin naisilta odotettiin siveää käytöstä. 1950-luku oli puritaanista aikaa, vasta seuraavalla vuosikymmenellä alettiin avioitua vanhempina.

”Tuo on minun!”

20-vuotiaana Eeva lähti parhaan ystävänsä, tulevan näyttelijän Elina Salon kanssa Pariisiin. He istuivat usein Monaco-nimisessä kahvilassa, jossa viihtyivät beat-sukupolven anglosaksiset boheemit, kuten Allen Ginsberg.

Eräänä päivänä kahvilaan käveli pitkä, tummatukkainen mies, jolla oli siniset silmät.

”Erittäin lahjakas mies”, kommentoi kanadalainen tuttava.

Eeva kiinnostui heti, varsinkin, kun mies oli vielä niin hauskannäköinen.

”Pysy poissa, tuo on minun!” Eeva supatti Elinalle, jolla oli blondina vientiä Pariisissa.

Irlantilainen Peter Lennon työskenteli kirjeenvaihtajana, opetti lapsille englantia paikallisessa koulussa ja kirjoitti novelleja. Eeva ja Peter rakastuivat toisiinsa, ja lomaromanssista tuli elämänmittainen parisuhde.

Peter oli sivistynyt ja hauska.

– Olen aina arvostanut huumoria, joten Peter oli juuri oikea mies minulle.

Peter jaksoi odottaa Pariisissa Eevaa, joka ei ollut heti valmis jättämään Helsinkiä. Eeva halusi odottaa, että pikkusisko Kaisa kasvaisi täysi-ikäiseksi. Hän ei voinut jättää siskoa kaksin äidin kanssa.

26-vuotiaana Eeva muutti Pariisiin ja vuotta myöhemmin meni naimisiin. Kirjailija Pentti Holappa ja tämän kumppani Olli-Matti Ronimus toimivat häissä todistajina.

Sosiaalinen elämä oli vilkasta. Pariisissa asui muitakin suomalaisia, kuten Kalevi ja Irene Sorsa sekä Juhana ja Anja Blomstedt. Peterin kautta Eeva tutustui irlantilaiseen kirjailijaan Samuel Beckettiin. Tätä Eeva luonnehtii hyväsydämiseksi ihmiseksi, joka aina halusi auttaa muita.

– Samuel Beckett oli irlantilainen protestantti, ahdistunut ja masentunut. Protestantit pitävät aina kaiken sisällään päinvastoin kuin katolilaiset, jotka käyvät tunnustamassa syntinsä papille ja jatkavat sitten taas iloisina synnin tekemistä.

Peter oli katolilaisesta perheestä, mutta hän oli hylännyt kirkon, koska piti sitä ahdasmielisenä. Katolilaisuus näkyi kuitenkin Peterin ajattelussa.

– Hän ei koskaan tiedostanut ongelmiaan, minun piti aina tiedostaa hänen puolestaan. Hän unohti kaiken nopeasti eikä koskaan muistanut pahoja tekojaan mutta ei myöskään toisten pahoja tekoja. Hän antoi helposti anteeksi.

– Kun myöhemmin asuimme Englannissa, minun täytyi sanoa, että kuule, englantilaiset ja me suomalaiset emme ole niin kuin irlantilaiset. Englantilaiset eivät unohda. Heillä on kyky muistaa ja kyky kantaa kaunaa niin kuin meillä suomalaisillakin. Jouduin tulkitsemaan englantilaista mentaliteettia hänelle.

”Kuin aivoni olisivat muuttuneet pumpuliksi”

Pian häiden jälkeen syntyi Suzanne. Eeva oli ennen lapsen syntymää alkanut kirjoittaa kulttuurijuttuja Suomeen. Nyt hän oli kolme kuukautta tekemättä töitä.

– Tuntui kuin aivoni olisivat muuttuneet pumpuliksi. Tuli kotirouvan voimattomuus. Ajattelin, että en kestä, jos jatkan tätä menoa.

Eeva värvättiin Yleisradion freelancer-kirjeenvaihtajaksi. Vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsi, Sammy.

Ranskassa lapset sai laittaa ilmaiseen esikouluun jo kaksivuotiaina, joten Eeva oli paremmassa tilanteessa kuin naiset tuohon aikaan Suomessa. Suomessa kuntia ei ollut vielä 1960-luvulla velvoitettu järjestämään päivähoitoa lapsille.

Peter teki kotitöistä melkein oman osuutensa. Eeva kokee olleensa onnekas, koska puoliso oli oppinut poikamiesvuosinaan hoitamaan kotia ja rutiköyhänä tarvitsi Eevan tuloja. ”Hän nielaisi mukisematta feminismini”, Eeva kirjoittaa kirjassaan.

Välillä työn ja perheen yhdistäminen oli rankkaa. Eihän heillä ollut tukiverkkojakaan Pariisissa.

– Koin olevani kreikkalaisen tragedian sankaritar, Eeva naurahtaa.

– Hyväksyin kuitenkin kaksoisroolini. Äidin kohtalo oli ollut minulle niin traumaattinen kokemus, että olin päättänyt antaa mennä vaan. Hinnalla millä hyvänsä.

”Työ on antanut minulle oman elämän”

Vuonna 1970 Lennonit muuttivat Lontooseen. Molempien työsopimukset oli säästötoimenpiteiden takia sanottu irti. Peter sai töitä The Sunday Timesista ja Eeva, joka oli välissä työskennellyt Uudelle Suomelle, aloitti taas työt Yleisradiolle. Lapset menivät sikäläiseen kouluun.

Elämä keski-ikäistyi ja -luokkaistui, seurasi työntäyteisiä vuosia. Eeva raportoi muun muassa kaivostyöläisten lakoista, IRAn iskuista, Margaret Thatcheristä ja Tony Blairin valtakaudesta. Hän haastatteli presidenttejä ja kävi slummeissa. Ja teki töitä aina, kun tarvittiin. Suomesta saatettiin soittaa kolmelta aamuyöllä ja pyytää juttua radion aamuohjelmaan.

– Työ on nivoutunut täydellisesti elämääni, koska minulla ei ole koskaan ollut työaikoja. Mutta näinhän minä nuorena päätin ja halusin. Työ on antanut minulle oman elämän, johon olen voinut paneutua.

Lapset aikuistuivat, menivät yliopistoon ja löysivät omat alansa. Suzanne työskentee BBC:llä studio-ohjaajana, ja Sammy on paikallislehden toimittaja Kentissä.

Peter kuoli seitsemän vuotta sitten. Siitä lähtien Eeva on asunut yksin, ensimmäistä kertaa elämässään.

– Olen oppinut viihtymään, taidan olla luontainen yksineläjä. Mutta huumorin kohdalla on hirveä aukko. Peter oli äärimmäisen hyvää seuraa, nokkela ja hauska. Vihaisena hän oli satiirinen ja niin loistelias, ettei kukaan pärjännyt hänelle. Olin kiitollinen nauraja.

Eeva haluaa edelleen tehdä töitä. Nykyisin hän kirjoittaa kolumneja Demokraattiin ja tekee välillä juttuja muihinkin lehtiin ja Yleisradiolle. Pian hän tulee Helsinkiin muistelmiensa tiimoilta. Niitä kirjoittaessaan hän on miettinyt kiitollisuudenvelkaa vanhempiensa sukupolvelle.

– Kaksi sotaa pilasi tuon sukupolven elämän, mutta he pelastivat uhrauksillaan itsenäisyytemme. Tätä en osannut nuorena arvostaa.

Erästä ihmistä hän kuitenkin ehti kiittää ennen tämän kuolemaa.

”Minua kosketti, että äiti oli niin nöyrä”

Äiti menehtyi syöpään 1980-luvun alussa. Mielenterveysongelmista huolimatta Eeva muistaa hänet lempeänä ja lapsistaan huolta pitäneenä naisena.

Kun he esimerkiksi sotavuosina juoksivat pommisuojaan, äiti pysyi aina rauhallisena. Eeva uskoo, että äidin ansiosta hänelle ei jäänyt traumoja sodasta.

– Ennen äidin kuolemaa sain kiitettyä häntä siitä, että hän oli antanut meille lapsille kaikkensa. Hän sanoi, että sellaista se vanhemmuus on. Minua kosketti se, että hän oli niin nöyrä. Myöhemmin ajattelin, että äitien on ehdottomasti pidettävä pintansa, se on kaikille parasta. Minä en koskaan suostunut nöyryyteen, johon nämä onnettomat kotirouvat joutuivat.

Lähteenä on käytetty haastattelun lisäksi muistelmateosta Eeva Lennon, Lontoo.