Työ ja raha

Pinkit rikšat ovat Pakistanin naisille menopeli itsenäisyyteen: ”Köyhät naiset muuttuvat teiden sotureiksi”

Miesten suut loksahtavat auki Pakistanin Lahoressa, kun Ansa Noreen ja Rabia Waheed kiihdyttävät ohi autorikšoillaan. Useimmat naiset eivät ole täällä ajaneet koskaan edes polkupyörällä, mutta näille leskille pinkin rikšan ajaminen antaa toimeentulon ja on ylpeyden aihe.
16.9.2018 Teksti: Maija Liuhto Kuvat: Saad Sarfraz Sheikh

Monsuunisateet ovat saaneet Pakistanin toiseksi suurimman kaupungin Lahoren kadut tulvimaan, mutta edes pieni vedenpaisumus ei saa kaoottisia katuja hiljenemään. Päinvastoin: autojen tyyttäily, myyjien huudot ja liikenteen melu saavat aikaan huumaavan mekkalan, jossa heikompia alkaa hirvittää. Rautatiesillan alla parturi on pystyttänyt keskelle liikennettä tuolin ja sutii partavaahtoa miesten kuontaloihin niin kuin ympärillä ei tapahtuisi mitään. Mutta pian eriskummallinen näky saa kaikki jähmettymään hetkeksi.

Ansa Noreen, 40, viilettää tottuneesti huivi päässään hämmästyneiden miesten ohi vaaleanpunaisessa autorikšassa nuori naismatkustaja kyydissä. Miehet eivät ilmeisesti ole koskaan ennen nähneet naista rikšan puikoissa.

Värikkäät kolmipyöräiset rikšat, jotka Kaakkois-Aasiassa tunnetaan nimellä tuktuk, ovat tuttu näky yli kuuden miljoonan asukkaan kaupungin kaduilla, mutta niitä ovat viime vuosiin asti kuljettaneet ainoastaan miehet.

Naisten on usein hankala käyttää kulkuvälineitä vielä suurilta osin vanhoillisessa Pakistanissa. Häirinnän pelko vaikeuttaa heidän töissä käyntiään: busseissa on miehiä ja pysäkeiltä joutuu kävelemään yksin kotiin. Taksit ovat liian kalliita päivittäiseen käyttöön köyhemmälle luokalle – ja niissäkin on melkein aina mieskuskeja.

Tästä Zar Aslam, Pinkin Rikšan perustaja, sai idean.

– Halusimme auttaa naisia saamaan oman elämän hallintaansa ja muuttumaan tehokkaiksi yhteisön jäseniksi, hän kertoo Lontoosta.

Kaikki sai alkunsa vuonna 2015. Pinkki Rikša on pakistanilaisen kansalaisjärjestön The Environment Projectin projekti, joka pyörii suurimmaksi osaksi yksityisten lahjoitusten varassa. Nyt naiskuskeja on jo 18.

Ahmad Ali

Mekaanikko Ahmad Alin mielestä rikšakuskin ammatti ei sovi naisille.

Pinkki Rikša on myös turvallisuustekijä

Mutaa roiskuu välillä Sanian hienoille kengille, kun rikša pomppii kuoppaisella tiellä eteenpäin. Kolmekymppinen nainen on hypännyt Ansan kyytiin käydäkseen työhaastatteluissa ympäri kaupunkia.

– Näin Ansan ensimmäisen kerran sattumalta liikenteessä. Kävin pyytämässä hänen numeroaan, Sania sanoo astuttuaan ulos rikšasta kotitiellään.

– Soitan hänelle aina, kun minun täytyy käydä jossain.

Sanialla on ollut ongelmia mieskuljettajien kanssa.

– Täällä on paljon rikšakuskeja, ja he alkavat tappelemaan asiakkaista keskenään ja yrittävät repiä minua rikšaansa, hän kertoo.

Rikšaan tai taksiin astuessa ei koskaan voi tietää, millaisen miehen kyytiin päätyy, ja pakistanilaiset perheet eivät mielellään päästä tyttäriään liikkumaan yksin.

– Jos minun täytyy mennä myöhään yöllä johonkin, se on ongelma, Sania sanoo.

Mutta Pinkin Rikšan käyttäminen on tuonut hänelle turvan tunnetta kaduilla, eikä hänen tarvitse enää pelätä edes yömyöhään.

mieskuskit

Mieskuskit häiritsevät välillä Ansan työntekoa, mutta hän tappelee rohkeasti vastaan.

Sara Naseem, Pinkin Rikšan projektipäällikkö, oli mukana ideoimassa aloitetta kolme vuotta sitten.

– Olen itsekin kohdannut häirintää mennessäni kotiin töistä, hän sanoo.

Varojen puutteessa taksien hankkiminen ei tullut kysymykseen, joten he päätyivät rikšoihin. Pakistanissa on aloitettu monia projekteja helpottamaan naisten liikkumista, mutta ne tuntuvat lopahtavan usein ennen kuin kunnolla edes alkavat. On ollut pinkkejä takseja, busseja ja skoottereita, mutta rikšan rattiin ei naisia ollut vielä laitettu.

– Meidän piti murtaa jää, jotta naiset voisivat ajaa rikšaa, Sara sanoo.

Sara ja Zar päättivät ensin itse opetella ajamaan rikšaa varmistaakseen, että konsepti toimisi. He aloittivat Lahoren hienommista osista.

– Olimme sokissa, sillä olimme ajatelleet, että saisimme hyvin negatiivisen reaktion miehiltä. Mutta se olikin täysin päinvastaista, Sara sanoo.

– Miehet nostivat peukut pystyyn, kun näkivät meidän ajavan ohi!

Kun Sara ja Zar vielä testailivat rikšoja, eräs miespuolinen rikšakuski tuli sanomaan, että hänestä olisi ihanaa, jos hänen vaimonsa voisi alkaa ajamaan. Heti toiminnan alettua miehen vaimo Raihana tuli innoissaan toimistolle nähtyään ilmoituksen lehdessä.

– Tämä oli meistä hienoa. Hän halusi oikeasti ajaa rikšaa ja pääsee nyt tekemään sitä, Sara sanoo.

Pinkin Rikšan erikoisuus on se, että naiset päätyvät lopulta omistamaan rikšat. Näin projektista on saatu kestävä, toisin kuin monista muista vastaavista.

Kaikki naiskuskit tulevat köyhistä ja hankalista oloista – monet heistä ovat leskiä, ja heidän on täytynyt löytää jokin keino elättää perhettään.

”Olen itse oma pomoni”

Lahoren länsilaidalla Ansa Noreen väistelee moottoripyöriä ja aasikärryjä ja tyyttää vastaantulevalle pyörälle. Hän ei ole moksiskaan, kun hänen täytyy vekslata rikša hankalaan väliin parkkiin.

Ansa on ajanut rikšaa kaksi vuotta. Hänen miehensä kuoli kolme vuotta sitten, tytär on jo naimisissa. Ansa asuu pienessä yksiössä, joka on hänen mukaansa huonossa kunnossa. Kaasu- ja ruokalaskuista on välillä vaikea selvitä .

– Pidän tästä työstä. Kun ei ole rahaa, lähden kotoa ja työskentelen kovasti. Joskus menee myöhään, jopa yhteen tai kahteen yöllä.

Ammatti ei kuitenkaan ole aina se helpoin.

– Jotkut matkustajat eivät anna rahaa. He istuvat kyytiin ja lähtevät maksamatta. Joskus saan päivässä 500 rupiaa (3,50 euroa), joskus 800 (5,60 euroa) ja joskus kulutan vain bensaa.

Ansa ajelee joka puolella Lahorea; hän ottaa matkustajia kyytiin kiireisen bussiterminaalin edessä, vie heitä hienostoalueille ja odottelee kaupungin parhaan yliopiston edessä, jotta voisi viedä naisopiskelijoita kotiin.

– Voin tehdä töitä silloin kun itse haluan. Ei ole toimistoa tai pomoa. Olen itse oma pomoni, hän sanoo hymyillen.

– Aluksi tämä tuntui hankalalta. Mutta kun opin kunnolla ajamaan, kun käteni tottuivat tähän, aloin pitää tästä. Nyt minä lennän rikšalla, hän nauraa.

– Ajan kovaa! Niin lujaa kuin pystyn vain hallitsemaan.

lahoren kadut

Monsuunin aikaan Lahoren kadut tulvivat ja muuttuvat vielä vaarallisemmiksi. Pinkin Rikšan naisia tämä ei kuitenkaan säikäytä.

Rikša ratkaisi kaksi ongelmaa yhdellä kertaa

Toisella puolella kaupunkia Rabia Waheed, 30, on juuri lähtenyt Pinkin Rikšan toimistolta kohti paikallista toria löytääkseen asiakkaita. Täällä kukaan ei tuijota häntä, ja liikennepoliisit hymyilevät hänen viilettäessään ohi huivi ilmassa liehuen.

Rabia on Ansan tavoin leski. Hänen miehensä kuoli yllättäen noin puoli vuotta sitten.

– Hän sai kolme sydänkohtausta yhden kuukauden aikana, Rabia kertoo.

Rabian mies oli räätäli, mutta ajoi myös rikšaa silloin tällöin. Miehen kuoltua vastuu talouden pyörittämisestä jäi täysin Rabian hartioille.

– Minun lapseni ovat vielä pieniä. Tyttäreni on kymmenen ja poikani seitsemän, hän sanoo.

Ennen miehen kuolemaa Rabia työskenteli kokkina hienostoalueella asuvan perheen luona. Työmatkat olivat hänellekin ongelmallisia. Rabian pieni talo on vuokrattu, joten hänen on ansaittava riittävästi joka kuukausi.

– Minun oli todella hankala selvitä lasteni koulumaksuista ja kodin kuluista. Naapurini ajaa rikšaa. Kun näin hänet, ajattelin yrittää sitä itsekin.

Rikšaa ajamalla Rabia sai kaksi ongelmaa ratkaistua – hän ansaitsee nyt ylimääräistä rahaa, eikä hänen tarvitse enää huolehtia siitä, miten hän pääsisi joka päivä töihin.

Rabia Waheed

Rabia Waheed, 30, on kahden lapsen äiti. Hän aloitti rikšan ajamisen heti miehensä kuoleman jälkeen.

– Tämä on auttanut minua ja lapsiani paljon, Rabia sanoo.ta

Hän tekee töitä vain silloin, kun hänen lapsensa ovat koulussa.

– Mieheni vei heitä aina sunnuntaisin ulos. Heillä ei ole setää tai enoa, joka voisi tehdä samaa, joten isän kuolema kosketti heitä paljon. Mutta nyt voin itse tehdä samaa rikšani kanssa.

Rabia ansaitsee rikšan ajamisella nyt noin 70 euroa kuussa.

– Minulla ei ole vakituisia asiakkaita juuri nyt, hän kertoo.

Mutta heti kesälomien jälkeen hän alkaa kuljettaa naapurustonsa lapsia kouluun ja takaisin.

– Joskus ajan koko päivän, hän sanoo. Olen mennyt jopa Intian rajalle saakka!

Rabia on ajanut rikšaa vasta neljä kuukautta, mutta silti hän vaihtaa kaistaa sujuvasti ja kiihdyttää pikkuruisen ajoneuvon maksimivauhtiin yhdellä kaupungin pääteistä. Lahoren upeat siirtomaa-aikaiset talot vilisevät ohi, kun Rabia kiitää tietä pitkin.

– Alussa olin hämmentynyt ja pelkäsin ajaa. Nyt olen saanut itseluottamusta ja hieman rohkeuttakin, hän sanoo hymyillen.

Kadut eivät ole helppo paikka naisille

Rabia, kuten muutkin kuskit, on käynyt läpi kahden ja puolen kuukauden koulutuksen. Lahoren kaduilla kokemattomuus voi käydä äkkiä kohtaloksi – pieni, heppoinen rikša jää helposti rekkojen, autojen ja bussien alle.

– Suurimmalla osalla naisista ei ole yhtään liikennevaistoa. He eivät ole koskaan ajaneet millään, edes polkupyörällä, Sara kertoo.

– On ollut sanoinkuvaamaton kokemus nähdä, miten köyhät naiset muuttuvat teiden sotureiksi – rohkeiksi ja räväköiksi, taloudellisesti itsenäisiksi ja ennen kaikkea onnellisiksi, Pinkin Rikšan perustaja Zar Aslam sanoo.

– Vain taivas on rajana, kun he ovat saaneet siivet!

Lahoren kadut eivät kuitenkaan ole aina helppo paikka naisille. Vaikka kaupungin paremmissa osissa he saavat ajaa rauhassa, huonommilla alueilla asenteissa on vielä parantamisen varaa.

– Me sanomme naisille aina, että heillä on oltava maalaisjärkeä, kun he valitsevat matkustajia, Sara sanoo.

Suurin osa kuskeista ei ota miehiä kyytiin tästä syystä. Tähän saakka neuvot ovat toimineet, eikä mitään ole tapahtunut.

turvallisuus

Rikšakuskin ammatti on miesvaltainen, eivätkä naiset aina tunne oloaan turvalliseksi mieskuskin kyydissä.

”Kyllä minua joskus pelottaa, varsinkin myöhään yöllä”

Ansa on matkalla ilmaamaan rikšansa renkaita. Tasoristeyksen lähellä liikenne muuttuu vielä kaoottisemmaksi; puomit ovat kohta laskeutumassa, ja mies huutaa nähdessään Ansan ajavan liian pitkälle. Hän joutuu peruuttamaan autojen, rikšojen ja moottoripyörien tyytätessä vihaisesti.

– Hehän tappavat minut, Ansa huudahtaa.

Päästyään motista Ansa huokaisee.

– Kyllä minua joskus pelottaa, varsinkin myöhään yöllä. Mutta rukoilen vain Allahia ja ajan kotini lähellä. Olen nyt jo niin kokenut, että näen ihmisistä, ovatko he hyviä vai pahoja. Otan vain hyvät kyytiin, hän sanoo

Myös miespuolisten rikšakuskien käytös häiritsee häntä usein.

– Miehet ovat kateellisia eivätkä käyttäydy hyvin kanssani. He sanovat, että miksi naiset ovat tulleet ulos kodeistaan ajamaan rikšoja. He eivät anna matkustajien istua rikšaani ja sanovat kaikenlaista, mikä suututtaa minua, Ansa kertoo.

– Minä tappelen heidän kanssaan. Jos en tappele, he eivät jätä minua rauhaan. Täytyy olla vahva, Ansa sanoo jämptisti.

– Kysyn heiltä, että onko tämä isäsi katu?

Ansa saapuu vihdoin mekaanikko Ahmad Alin työpajan eteen. Ahmad on tuntenut Ansan jo kaksi vuotta ja korjaa aina rikšan, jos siihen tulee jotain vikaa.

– Joskus menen jopa hänen luokseen käynnistämään rikšan. En tee niin muille, mutta hän on kuin äiti minulle, Ahmad sanoo.

Ali ei kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että rikšan ajaminen olisi hyvä asia Ansalle tai muille hänen kaltaisilleen naisille.

– Köyhyyden vuoksi heidän on pakko tehdä sitä. Ei se ole naisten ammatti, hän sanoo tarkistaessaan renkaita.

Ansa tuhahtaa ja kääntää rikšansa takaisin tielle. Aasit, hevoset ja muut rikšat jäävät taakse, kun hän kiihdyttää menemään monsuunisateen alkaessa taas ropista. Häntä eivät ainakaan miehet pysäytä.

Kommentit (1)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *