Yksinhuoltajasta tuli nuukailun mestari

Kirjailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja Laura Honkasalo, 44, opetteli eron jälkeen uuden elämäntavan, nuukailun. Säästäminen sujuu rutiinilla, mutta yhteiskunnassa jää monien asioiden ulkopuolelle, jos ei ole rahaa. Se on pelottavaa, sanoo Honkasalo.

Aamuinen näky Helsingin Lauttasaaressa: kirjailija Laura Honkasalo viilettää potkulaudalla jalkakäytäviä. Mikä saa kirjailijan ajamaan potkulautaa aamuisin? Raha. Jos on yksin vastuussa kahdesta lapsesta ja kirjoittaa työkseen, aika on rahaa ja rahaa ei ole varaa hukata. Laura on saattanut poikansa kouluun, ja nyt hän potkuttelee nuoremman pojan laudalla kotiin aloittamaan työpäivänsä.

Kirjailija koki yllätyseron kaksi vuotta sitten ja joutui miettimään raha-asiansa uusiksi. Jo vanhassa elämässä, kahden kirjailijan taloudessa, Laura oli tottunut elämään epäsäännöllisillä tuloilla. Ne muodostuvat satunnaisista apurahoista, lehtijutuista, kaunokirjallisuuden käännöksistä, kirjastokorvauksista ja satunnaisista keikkahommista. Myös säästäminen oli tuttua touhua, mutta nyt piti ottaa kaikki loputkin löysät pois.

– Taloudellisesti ero oli erityisen epäreilu. Jouduin yhtäkkiä vastuuseen yksin kahdesta pojastamme.

Sittemmin Laura on kuullut monta samanlaista erotarinaa.

– Mikä miehiä oikein vaivaa? Miten ne kuvittelevat, että naiset pärjäävät taloudellisesti valmistautumattomina äkkieroissa?

Ainoa hyvä puoli oli se, että oli kesäaika. Laura muutti poikiensa kanssa suvun mökille, jossa ruoan maksoi joku muu.

– Sain vanhemmiltani pientä taloudellista tukea, lähinnä ruokarahaa, ensimmäiset kuusi kuukautta, kun olin sairauslomalla eron jälkeen. Sairastuin masennukseen.

Ostaminen pönkittää identiteettiä

Kun puoli vuotta oli kulunut, Laura pystyi taas aloittamaan työt. Hän päätti myös laittaa raha-asiansa kuntoon. Tee-se-itse-ihmisenä hän ei kuitenkaan hakeutunut pankin talousneuvojan vastaanotolle, vaan alkoi ottaa asioista selvää. Talousoppaissa kehotettiin pitämään kirjaa rahavirroista, siispä kirjailija päätti kokeilla sitä.

Laura päätti jatkaa omistusasumista, koska perheasunnon vuokraaminen Helsingissä olisi tullut omaa asuntoa kalliimmaksi. Hän lyhentää asuntovelkaansa kuukausittain.

– Eniten minua motivoi talousprojektissani lasten hyvinvointi. Halusin, ettei poikien elämä muuttuisi liikaa.

Lauran kolmihenkinen perhe aloitti tiukan kulukuurin ja pennin venytyksen. Pojat saivat jatkaa vanhoja harrastuksiaan, mutta muuten säästettiin kaikessa. Laura on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Nuukaillen.

–  Minua ei auttanut se, että yritin säästää. Vasta, kun aloin miettiä syitä ostelulle, aloin saada tuloksia aikaan.

Laura on ollut aina heikkona sisustamiseen. Äiti löysi kuukausimenoista esimerkiksi seinälle kiinnitettävän maljakon ja kysyi, miksi tytär oli sen ostanut. Sisustamisen jälkeen Laura kävi vaatesuhteensa kimppuun. Hänellä oli intohimoinen suhde muotiblogeihin.

– Korvasin lukemisella sitä, etten voinut ostaa kalliita tavaroita. Halusin sijaiskokijan, jolla on ihania vaatteita ja kenkiä. Olen aina rakastanut muotia.

Nyt, uudessa rahatilanteessa, Laura alkoi kuitenkin katsoa eri silmällä blogeja. Mistä nuoret naiset saivat rahan ostoksiinsa? Miksi he ostelivat niin hulluna? Samalla Laura meni itseensä. Hän tajusi, että oli itsekin rakentanut identiteettiään ostamalla. Tiedostamatta hän oli ajatellut, että olisi poikkeuksellisen upea juuri tiettyjen brändien kautta.

– Kehitys on huolestuttava. Ihmiset pyrkivät kaikin tavoin olemaan yksilöllisiä, että ollaan valmiita hulluihin ratkaisuihin. Nykytilanteessa olen onnellinen, että minulla ei ole vielä kulutusvelkaa kaiken muun päälle.

Rahattomuus tekee ulkopuoliseksi

Kaksi vuotta eron jälkeen rahahuolet eivät enää valvottaneet Honkasaloa. Nykyään hän kokee toisinaan jopa onnistumisen tunnetta.

– Tunnen ylpeyttä siitä, saan ruokittua kaksi poikaani. Laitan heille ruokaa, jonka olen itse ostanut.

Nuukaileva elämäntapa ei silti synny itsestään. Se vaatii ennen kaikkea asennetta. Unohda teatterit, konsertit ja ravintolat, mutta näe vaivaa, ainakin jonkin verran. Onneksi kotona töitä tekevän freelancerin on mahdollista haudutella edullisia lihapatoja työpäivän aikana tai esimerkiksi värjätä nuhraantuneita vaatteita pesukoneessa uusiksi.

Ennen eroakin Laura kävi kaupassa vain listan kanssa, mutta nykyään linja on vielä tiukempi. Kun pojat ovat isällään joka toinen viikonloppu, Laura pitää kaapinpohjapäiviä, eli luo syötävää niistä aineista, joita kotoa löytyy.

Vaikka säästäväinen elämä pyörii jo rutiinilla, yhteen asiaan Laura ei ole löytänyt ratkaisua: ulkopuolisuuden tunteeseen. Se on se, mitä pienirahaisuus synnyttää.

– Yhteiskunnassa jää monien asioiden ulkopuolelle, jos ei ole rahaa. Se on pelottavaa.

Arvoa mitataan sillä, mitä meillä on. Ei vain teinien, vaan myös aikuisten kesken ihmisen arvoa mitataan esimerkiksi vaatteilla. Välillä Laura huomaa murehtivansa sitä, välittyykö ulkopuolisuuden tunne lapsillekin. Sitä hän ei halua. Laura tekee kaikkensa, ettei perhe jäisi neljän seinän sisälle.

– Vaikka itse olen tyytyväinen kotihiiri, haluan, että pojat pääsevät ihmisten ilmoille.

Yhteinen aika on rahaa arvokkaampaa

Pojat kutsuvat äitiänsä pihiksi, ja Laura on siitä salaa ylpeä. Vaikka hän haluaa tarjota pojilleen silloin tällöin elämyksiä, lapsiin kuluttamista hän ei ymmärrä.

– Jotkut sanovat, että pitäisi ottaa pikavippiä, että lapset saisivat saman pelikoneen kuin muilla. En ymmärrä asennetta.

Lapsilleen Laura opettaa rahan arvoa. Viikkorahan sijaan rahaa saa vain, jos tekee hanttihommia, esimerkiksi auttaa siivouksessa. Jos pojat haluavat ostaa jotain, he säästävät puolet. Hän opettaa lapsilleen, että maailmassa on monia ihania asioita, joita voi tehdä ilmaiseksi. Laura vie pojat usein metsään ja luontoon.

– Sanon pojille, että toisissa perheissä lapset saavat kaikki tavarat, mutta vanhemmilla on niin tärkeä työ, että he joutuvat olemaan aina töissä eivätkä ehdi pelata lautapelejä. Meillä taas on arvokasta se, että meillä on paljon aikaa tehdä asioita yhdessä.

Teksti: Kaisa Pastila
Kuvat: Sampo Korhonen