Viihde

Naisvoimaa televisioruudulla: Silta-sarjan Saga ja Game of Thronesin Brienne rikkovat naisellisuuden ahtaita rajoja

He rikkovat rajoja televisiossa ennenkuulumattomalla tavalla: Silta-sarjan Saga ja Game of Thronesin Brienne ovat naishahmoja, joille ulkonäkö ei merkitse mitään. Toimittaja Asta Leppä tajusi kaivanneensa tällaisia esikuvia koko ikänsä.

Teksti:
Asta Leppä
Kuvat:
Helen Sloan/Hbo, Yle

Tarthin Brienne (Gwendoline Christie) on Game of Thrones -sarjan ritari.

He rikkovat rajoja televisiossa ennenkuulumattomalla tavalla: Silta-sarjan Saga ja Game of Thronesin Brienne ovat naishahmoja, joille ulkonäkö ei merkitse mitään. Toimittaja Asta Leppä tajusi kaivanneensa tällaisia esikuvia koko ikänsä.

Kunpa silloin, kun minä olin nuori, olisi ollut sellaisia mielikuvitushahmoja esikuvina kuin naisilla nyt.

Mitä meillä oli 70–80-luvuilla?

Oli Tiina- ja Lotta-kirjojen päähenkilöt, oli Angelika, oli Tähtien sodan Leia ja tietenkin Peppi Pitkätossu, jota jaksetaan yhä ylistää. Ja oli Madonna, lihaa ja verta oleva myyttinen voimanainen. Mutta yksikään heistä ei ollut yhtä vallankumouksellinen kuin nämä nykyiset.

Ei käytä meikkiä eikä juuri edes kampaa tukkaansa

Istun television ääressä, olen viisikymmentäkolme vuotta, kaulani on rypistynyt ja hampaideni sävy alkanut tummua. Katselen suoratoistopalvelun tv-sarjaa, ilta on pimennyt ympärilläni ja siinä minä, vanha nainen, vuoroin jännitän ja hihitän. Hävettää tämmöinen innostus.

Katson Silta-poliisisarjan viimeistä kautta, jossa keskushahmo, Saga Norén, kehittyy ja kypsyy täydellisimmilleen.

”Ska vi ha sex nu?” hän kysyy mieheltä ilman sen kummempia ritirilloja, nauttii ja alkaa seksin jälkeen lukea papereitaan.

Ei hän ole tyly, vaan kykenemätön olemaan muuta kuin oma itsensä – eikä tämä silloin tarkoita, että hän olisi tahallaan ilkeä. Joistakin voi tuntua siltä, että pitäisihän asiat toki ilmaista diskreetimmin, eikä kanssakäyminen ihmisten välillä voi olla omien tarpeiden yksipuolista toteuttamista. Silti Saga tuntuu olevan minulle äärimmäisen tärkeä, merkityksellinen ja jopa… Niin, nyt on pakko käyttää inhokkisanaani, voimaannuttava hahmo.

Saga Norén (Sofia Helin) on Silta-sarjan rikospoliisi.

Niille, jotka eivät ole sarjaa seuranneet, kerrottakoon, että Saga on malmöläinen lääninrikospoliisi, joka tekee yhteistyötä Tanskan poliisin kanssa maiden rajalla sattuneiden rikosten selvittämiseksi. Hän on työyhteisössään sekä pidetty että inhottu – johtuen juurikin hänen käytöksestään, joka on liitetty Aspergerin oireyhtymään. Saga on työssään erinomainen, tehokas, älykäs ja aikaansaava. Hän uppoutuu asioihin hiustupsuaan myöten ja ajankulun unohtaen. Välillä hän kaivaa kirjoituspöytänsä laatikosta puhtaan paidan ja vaihtaa sen muitta mutkitta ylleen työkavereiden toljottaessa suu auki.

Hän ajaa oliivinvihreää vanhaa Porsche 911 -mallia, pukeutuu nahkahousuihin ja popliinitakkiin, ei käytä meikkiä eikä juuri edes kampaa tukkaansa. Itse asiassa en muista sarjasta yhtään kuvaa, jossa hän olisi jäänyt kohentamaan kampaustaan tai siistimään ulkoasuaan. Se ei ole hänelle merkityksellistä.

Minua ällistyttää, miten hurjaa on yhä (vuonna 2019!) nähdä kuva naisesta hississä, jonka loisteputkivalo piirtää esiin hänen jokaisen kasvon uurteensa ja arpensa pienintä yksityiskohtaa myöten – jossa ei pelata tippaakaan viehättävyydellä ja itsensä tarkkailulla. Yleensä kun sankarinainen halutaan esittää ”rumana”, hänen pakkeloituihin poskiinsa läiskäistään likaviiru ja vartalonmyötäinen teepaita on liimautunut hikisenä kiinni rintoihin.

Saga on ”rumanakin” viehättävä. Omana itsenään hän näet säteilee sisäistä valoa.

Naisellisella ruumiilla on ahtaat rajat

Samantapainen hahmo on myös toukokuussa päättyneen, maailman suosituimman tv-sarjan Game of Thronesin Tarthin Brienne. Hänkin rikkoo juuri ruumiillisuudellaan naisellisuuden rajoja. Myös Brienne näytetään ilman meikkiä, välillä taistelusta verisenä ja kolhittuna, lisäksi hän on pituudeltaan vaikuttava ja nousee haarniskoineen ylemmäs kuin useimmat miesvastustajat. Mutta kuten brittiläinen kulttuurintutkija Sara Ahmed kirjoittaa, naisen ruumiin pitäisi toistaa heikkouden merkkejä, olla pieni, kevyt, hento ja haavoittuva.

Naisen ruumiin pitäisi toistaa heikkouden merkkejä.

Naisellisella ruumiilla on ahtaat rajat.

Siksi ainakin minusta tasa-arvo ja feministiset pyrkimykset kietoutuvat ennen muuta ruumiillisuuteen. Miten ruumistaan esittää, miten sitä käyttää. Ei minusta esimerkiksi feministiseksi ikoniksi nimetty Wonder Woman paini lainkaan samalla tasolla kuin Saga ja Brienne. Yhtä vähän tietokonepeleistä tutut naisten kilpibikinit eivät edusta voimaa, vaan samaa ikikulua haavoittuvuuden sanomaa kuin aina ennenkin. Iho on väistämättä haavoittuva ja altis, joten aina kun sitä on näytillä riittämiin, annetaan alitajuntainen viesti suojelun tarpeesta.

Tiedän, että minun ja nuoremman sukupolven naisten välillä on valtava kuilu, mitä tulee oman seksuaalisuuden ilmaisemiseen – minua ei kiehdo lainkaan twerkkaus, ei tankotanssi, ei burleski eikä edes keho- ja seksipositiivisuus. Haistan niissä epämääräistä painostamisen makua. Yhtä vähän omaa ikäluokkaani edustava Madonna on innostanut minua feministisenä ikonina. Madonnan raivaamaa tietä seuraa kuitenkin nyt useampikin esiintyjä, joista kaikki vakuuttavat olevansa naisten asialla – antavansa naisille luvan ilmaista ”avoimesti” ja ”häpeämättä” seksuaalisuuttaan.

Ja millä tavalla? Minun silmissäni usein sillä kaikkein kliseisimmällä, latteimmalla ja yksiulotteisimmalla tavalla, jossa vain liioitellaan entisiä naisellisia hepeneitä – hamein, jotka ovat entistä lyhyempiä, korkokengin, jotka ovat entistä korkeampia. Jopa silikonirinnat edustavat nyt valinnanvapautta ja itsemääräämisoikeutta. Mutta miten tämä malli vapauttaa? Näkyvissä olevan ihon määrä lisääntyy ja nainen uskoo olevansa sillä tavoin vapaampi. Vaikka ei hän ole. Hän on vain alttiimpi. Alttiimpi myös arvostelulle.

Tarthin Brienne pukeutuu haarniskaan. Juhlissakin hän on usein ainut nainen, joka tulee paikalle miekka lanteillaan.

Voimakas on yhtä lailla orjuuttava leima kuin naisellinen heikkouskin

Silti hän ei ole yksinomaan voimakas, joka on yhtä lailla orjuuttava leima kuin naisellinen heikkouskin. Se on toinen ääripää, johon monet fiktion tekijät ovat sortuneet yrittäessään miellyttää naisyleisöä – luodaan läpitunkematon voimanainen, joka on vain ja ainoastaan voimakas.

Sillä – aivan kuten brittikirjailija Sophia McDougall kysyi Guardian-lehden artikkelissaan I hate Strong Female Characters – onko vaikkapa Sherlock Holmes ensisijaisesti ”voimakas”? Toki hän on älykäs ja kyvykäs ja pyörittelee tyhmempiä pikkurillinsä ympäri, mutta voimakas…

Moinen adjektiivi ei tule juuri mieleen.

Istun taas iltaa, tällä kertaa 15-vuotiaan poikani kanssa. Katselemme Handmaid’s Tale -sarjan toista kautta ja kiristelemme hampaitamme, me molemmat. Kuopuksen mielestä kaikki sarjan miehet yhtä lukuun ottamatta ovat paskiaisia. Minä puolestani olen täysin nääntynyt sarjan päähenkilön, sijaissynnyttäjäksi pakotetun Junen loputtomasta rääkkäyksestä.

Tämä on uhripornoa, sanon pojalle ja hän nyökkää. Hän päättää lopettaa sarjan katsomisen kesken.

Ajatella, että tätä kirjailija Margaret Atwoodin romaaniin perustuvaa sarjaa luonnehditaan feministiseksi dystopiaksi. Mitä erityisen feminististä tässä on? Mieleen tulevat Lars von Trierin ohjaamat naisenrääkkäyselokuvat, joita on niin ikään kutsuttu feministisiksi.

Tarkoitus on kuulemma näyttää, että tällaista voisi olla, jos äärikonservatiivit USA:ssa pääsisivät valtaan – katsokaa nyt vaikkapa Alabamaa ja sen aborttilainsäädäntöä. Tällaiseksi se kaikki menisi, katsokaa nyt ja vääntelehtikää turvallisesti siellä ruudun takana.

Uhriuttamisella on myös vaarallinen kääntöpuolensa

Totta kai on hyvä tunnistaa uhrit ja antaa heille tunnustusta ja tilaa puhua, mutta uhriuttamisella on myös vaarallinen kääntöpuolensa. Uhriuttamisella on mahdollista pitää ihminen ikuisesti uhrina. Näin tapahtuu usein esimerkiksi koulukiusaamistapauksissa. Sen sijaan että säälitään kiusattua ja tehdään hänestä muiden oppilaiden halveksima rassukka, minusta kiusattua pitäisi päinvastoin voimaannuttaa. Hänen itsetuntoaan pitäisi lääkitä.

Handmaid’s Talen June imee minusta kaiken sen voiman, jonka Saga ehti jo tuoda. Ja mikä ristiriita suhtautumisessa lapsiin! Handmaid’s Talen pohjavirtana on lasten, jopa syntymättömien lasten suojelu, kun taas Saga toimii täysin päinvastaisesti. Hän jopa abortoi rakastamansa miehen siittämän alkion, koska ei ”halua minkään tulevan meidän väliimme”. Rakkaus yhteen ihmiseen on hänelle jo tarpeeksi suuri haaste. Mies, Henrik, tietenkin suuttuu.

Lapsen ja naisen suhde tuo fiktioon aina kiinnijäävyyden, riippuvuuden ja haavoittuvuuden teemat. Sillassa kuitenkin mies, Henrik, rakastaa ja kaipaa eniten lapsiaan. Niin ikään Sillassa kaksi miestä kilpailee lapsen rakkaudesta, eivät naiset, kuten Handmaid’s Talessa.

Myös poikani mielestä Henrik on hyvä hahmo – hän ei ole ”naisellinen” millään päälle liimatulla tavalla, vaan kokonainen ihminen. Toki mies, aivan kuten Sagakin nainen, mutta paljon laajemmalla perspektiivillä. On kuin hahmo olisi miettinyt asioita ennen niiden omaksumista, toisin kuin ihmiset, jotka ahtautuvat väkisin valmiisiin rooleihin, joihin eivät mahdu ja jotka tuntuvat epäsopivilta (ennen kuin ne kasvavat erottamattomasti kiinni nahkaan).

Älkää tehkö kuten minä. Älkää ahtautuko ja tukahtuko. Älkää vain kulkeko koko elämää väärissä kengissä.

Jokainen muovaa mielipiteensä oman kokemuksensa pohjalta

Jokainen meistä muovaa mielipiteensä oman kokemuksensa pohjalta. Minun feminismini on muotoutunut rajujen psyykkisten voimien tuloksena ja on sukua jääkauden muodostelmille. Yksi tärkeimmistä sitä muovanneista voimista on ollut dysmorfiani, vääristynyt ruumiinkuvani, joka oireili yli viisitoista vuotta elämästäni erilaisina syömähäiriöinä.

Koko elämäni olen toivonut, että pystyisin olemaan Sagan kaltainen – tekemään asioita niiden itsensä tähden, ei siksi, että saisin niiden myötä ”valuuttaa” kelvatakseni muille. Että saisin kumppanin, perheen, työsaavutuksia ja ennen muuta pyhitystä naisena, ”kauneuteni”, ”viehättävyyteni” tai ”seksikkyyteni” tunnustamista. Saga ei välitä tällaisista asioista tippaakaan. Jos hänelle sanoisi, että olet kaunis, hän ottaisi kyllä lauseen vastaan – luultavasti sanomalla ”tack” – mutta jäämättä siihen kiinni, punnitsematta itseään sen enempää kehujen ja haukkujen akselilla. Me muut taas olemme usein hyvin riippuvaisia muiden mielipiteistä – paradoksaalista kyllä, tänä yksilöllisyyden ja itseohjautuvuuden aikana.

Monesti myös luemme ihmisen persoonallisuutta ennen muuta ulkokuoren kautta. Se on kuluttajaihmisen logiikkaa – mitä värikkäämpi ja erikoisempi ulkoasu, sitä varmemmin miellämme persoonan ”uniikiksi”. Ulkokuoresta on muodostunut melkeinpä itseilmaisun ydintä.

Tämä sopii tietysti mainiosti yritysmaailmalle. Ulkokuorta pystyy myymään, sisäistä persoonallisuutta ei. Ja siksikin janoan näitä naisia, jotka Sagan ja Briennen lailla säteilevät. Jotka eivät yksinomaan heijasta.

Jotka pyrkivät luomaan omannäköisensä elämän.

X