Milana Misic: ”Sukulaiseni väittivät, että olen mielisairas”
Kun Milana Misic menetti kolmikymppisenä äitinsä Laila Kinnusen ja pian sen jälkeen mumminsa, hän halusi kertoa sukulaisilleen vaikeasta lapsuudestaan väkivaltaisten enojensa kanssa. Vastaanotto oli jäätävä. Sukulaiset väittivät Milanan olevan mielisairas, ja silloin hän päätti katkaista välit. – Päätös tekee edelleen kipeää, hän sanoo.
Kun Milana Misic menetti kolmikymppisenä äitinsä Laila Kinnusen ja pian sen jälkeen mumminsa, hän halusi kertoa sukulaisilleen vaikeasta lapsuudestaan väkivaltaisten enojensa kanssa. Vastaanotto oli jäätävä. Sukulaiset väittivät Milanan olevan mielisairas, ja silloin hän päätti katkaista välit. – Päätös tekee edelleen kipeää, hän sanoo.
Perheemme kirous oli kateus
Istuudumme keittiönpöydän ääreen Helsingin Punavuoressa ja Milana aloittaa tarinan, josta hän kertoo Elina Järven, Tiina Hotin ja Olga Poppiuksen tekemässä, helmikuussa ilmestyvässä kirjassa Error – Mielen häiriöitä.
– Asuin Kerttu-mummin ja Artturi-vaarin kanssa Hietalahdenkadulla. Mummi ja vaari olivat ihania ihmisiä, mutta samassa asunnossa asui myös kaksi enoani. Vanhempi eno, Raimo, oli alkoholin suurkuluttaja, mutta kiltti ja töissä käyvä mies. Nuori eno Martti oli kitaransoiton opettaja, jolla ei ollut vakituista työtä. Hän oli alkoholisoitunut jo hyvin nuorena.
Enoilla oli tapana vetää läheisessä merimieskapakka Salvessa päänsä täyteen ja tulla sen jälkeen remuavan joukon kanssa jatkoille Milanan kotiin.
Pahinta olivat kuitenkin enojen väliset, usein väkivaltaisesti päättyvät riidat, joita käytiin jatkuvasti myös selvin päin.
– Kun jälkeenpäin olen ajatellut noita tappeluja, olen tajunnut että meidän perheemme kirous oli kateus, Milana sanoo.
Isovanhemmilla oli viisi lasta, joista kolme keskimmäistä – myös Laila, tuolloin vielä Laura – vietti vuosia sotalapsina Ruotsissa. Vanhin, Raimo, jäi Suomeen auttamaan vanhempiaan. Martti syntyi vasta sodan jälkeen.
– Perhe oli siis hyvin, hyvin rikkonainen. Kun äiti alkoi menestyä laulajana, se loi eripuraa ja kateutta sisarusten kesken. Muutkin olisivat halunneet julkisuutta ja sen tuomaa hyvää osakseen.
Asetelmaksi muodostui jatkuva riitely siitä, kuka sisaruksista on musiikillisesti lahjakkain ja paras. Riitaa haastoi aina Martti, perheen ainoa ylioppilas.
Hiusten nyppiminen oli tapa kontrolloida pahaa oloa
Sosiaaliviranomaiset tekivät tarkastuskäyntejä Milanan kotiin, koska hän oli isovanhempiensa huollettavana. Heiltä perheen epävakaus ja ongelmat jäivät huomaamatta. Käynneistä ilmoitettiin etukäteen, ja niitä ennen mummi siivosi asunnon, piilotti pullot ja lähetti Martti-enon ulos. Vasta täysi-ikäisenä Milana sai tietää, että hänen isänsä Milan Mišić oli taistellut huoltajuudesta viiden vuoden ajan, siihen asti kunnes Milana täytti seitsemän vuotta.
Milanasta varttui pikkutyttö, joka ei pitänyt meteliä itsestään. Kun Milana oli 11-vuotias, hän alkoi nyppiä hiuksia päästään.
Mummi vei lapsen lääkäriin.
– Lääkärin neuvo oli, että hankkikaa tytölle superpallo.
Se oli ainoa kerta, kun Milana kävi lääkärissä asian vuoksi.
Vasta aikuisena hän sai tietää, että oireilulla on nimikin: trikotillomania eli karvojen nyppimishäiriö. Sen tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta ahdistuneisuus, stressi ja negatiiviset tunteet vaikuttavat sen syntyyn.
– Myöhemmin ajattelin sen liittyvän myös kontrollointiin – omille hiuksilleni pystyin tekemään mitä halusin, Milana kertoo.
Superpallo ei nyppimiseen tepsinyt. Se loppui vasta, kun ystävät kiinnittivät asiaan huomiota Milanan ollessa 12-vuotias.
– Teimme tyttöjen kanssa toisillemme ranskalaisia lettejä, kun muut huomasivat pääni kaljun kohdan. Ajattelin, että jos minä tässäkin asiassa olen muita huonompi, niin ehkä minä sitten sen nyppimisen lopetan.
Milana päätti katkaista välit sukulaisiin
Milana oli kolmenkymmenen, kun häntä koetteli uusi suuri kriisi. Seitsemän kuukauden sisällä kuoli ensin äiti ja sen jälkeen Kerttu-mummi 92-vuotiaana.
– Kävin kolme kertaa psykologilla. Muuta ammattiapua en ole koskaan saanut, Milana kertoo.
Tuskansa keskellä Milana antoi lehdille rehellisiä haastatteluja äidistään. Hän halusi puhua myös harvojen jäljellä olevien sukulaistensa kanssa lapsuudenkokemuksistaan, enojen juomisesta ja Martti-enon pahuudesta. Vastaanotto oli jäätävä.
– Äidin puolen sukulaiseni väittivät, että valehtelen, liioittelen ja olen mielisairas. Ehkä kertomani oli heille niin suuri järkytys, että heidän ainoa keinonsa selvitä siitä oli väittää, että minä olen sekaisin.
Milana koki sukunsa väitteet ja syytökset valehtelusta niin musertavina ja epäoikeudenmukaisina, että hän päätti katkaista välit heihin kokonaan.
– Se oli raskas ja vaikea päätös, joka tekee edelleen kipeää.
– Jotenkin minusta tuntui lapsena aina, etten kuulu oikeasti tähän perheeseen ja sukuun. Vaistosin, etteivät he ole minun tukenani. Ja kun äiti kuoli, he myös kohtelivat minua niin.
– He eivät tietenkään tienneet kaikkea, mitä meillä oli tapahtunut. Aikuisen silmissä juominen ei varmaankaan näyttänyt niin pahalta, mutta minä tiesin, mitä olin kokenut, ja että pelkäsin pienenä enoani ihan älyttömästi.
Katkelma Annan kansijutusta 4/2016
Lue lisää: Leena Harkimo: ”En tiennyt, että poikaani kiusattiin niin rankasti”
Kommentit
Ei varmasti ole Milana Misicillä ollut se helpoin ja auvoisin lapsuus, mutta ei se kamalinkaan. Ihan sokeana ja kuurona ei kannata uskoa kaikkea hänen sanomaansa. Asioilla on aina monta eri puolta ja olisi joskus mukava huomata, että toimittajat (-kin) edes yrittäisivät. Toivon Milana Misicille kaikkea hyvää, mutta joskus kannattaa miettiä onko julkisuus ja/tai konserttien/levyjen myynti valehtelun arvoista.
Kommentit
Tärkeintä on pitää itsestään huolta.
Jos itse tietää, että seura/kaverit/yhteisö, jossa on mukana ei ole itselle hyväksi – se kannattaa jättää taakseen ja mennä eteenpäin. Varsinkin, jos on yrittänyt selvittää asioita, eikä se ole tuottanut tulosta.
Tsemppiä Milanalle!
Milanasta on varmasti kasvanut aito, vahva ja hieno ihminen kokemustensa kautta. Itkin, kun luin, miten lapsuutensa on ollut enojen vuoksi karmeata.Hävetköön enot.
Kaikkea hyvää ja siunausta Milanalle elämäänsä.Ei yhdelle anneta enempää kuin jaksaa kantaa.
Tsemppiä Milana.
Tuttua, karu tarina, itse kerroin omille sukulaisilleni jatkuvista remmi-selkäsaunoista ja miten kävi, juttu oli sairaan mielikuvitukseni tuotetta ja kertoivatpa isällekin, niin sain taas selkääni valehtelusta! Siihen loppui luotto sukulaisiin. Kouluterpparia kielsin ilmoittamasta ruhjeistani, sillä se olisi tiennyt lisää remmiä…
Perhe- ja sisarustenvälinen väkivalta, on edelleen vaiettu aihe. Siitä avautuminenhan paljastaa, mitä julkisivun takana tapahtuu. Monen ns. menestyjän takana, on kovia kokeneita, hyljeksittyjä ja syrjittyjä sukulaisia, joiden suut on tukittu eristämällä heidät muusta suvusta, eli vaientamalla. Keinovalikoimaan kuuluu myös hylkääminen – se sattuu, mutta sen yli päästyäsi, olet viisaampi ihmisten suhteen.
Nykyisin on melkein yhtä tärkeää, kuin hampaidenhoito, käydä terapeutilla, psykologilla, tai psykiatrilla, tutkituttamassa oma mielenterveytensä, jos mahdollista. Itseä on huomattavasti helpompi hoitaa, kun tietää mikä vaivaa, onko sittenkin terve, vain vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta kokenut.
Eräskin henkilö sai kotonaan kylmää kyytiä, psykiatri totesi keskimääräistä älykkäämmäksi, mielenterveeksi, mutta pahaa perheväkivaltaa kohdanneeksi. Se tieto vapauttaa itseä, vaikkei sukuaan voinut valita.
Lisään vielä, että sisaruksilla voi olla, aivan erilaisia kokemuksia vanhemmistaan. Samat vanhemmat saattavat kohdella yhtä sisaruksista, kuin kuninkaallista ja toisia epäoikeudenmukaisesti, halveksivasti, ilkeästi ja piikikkäästi – meitä on moniin juniin. Tässä kohtaa tulee esiin se, kuinka tärkeää on sisarusten välinen solidaarisuus. Narsisteille tätä on vaikeampi selittää.
Ensimmäiseksi Milanalle: hyvää elämää ja siunausta Sinulle.
Omassa elämästäni: meitä oli neljä tytärtä, tosin jälkeenpäin on kerrottu, että äidin toiveen mukaisesti vanhempani yrittivät vielä kerran perheeseen poikalasta – no, olin äidille pettymys ja sen sain monella tapaa elämäni varrella tuta. Isä oli synnyttyäni todennut, että ”Luojan kiitos, tyttö tuli!” eli hän halusi lapsen, sukupuolella ei ollut väliä.
Sisariani ajatellen, olen kiitollinen, etten ollut poika, sillä todennäköisesti oli tapahtunut, kuten puolisoni äidin perheessä – puolisoni äidin äidillä oli 3 tytärtä, hännänhuippuna syntyi poika; tätä poikaa näiden tytärten äiti helli ja lelli. Lastensa kasvettua aikuisiksi, perustettuaan omat perheensä, oli äidille tärkeä vain tuon pojan perhe ja hänen lapsensa, muihin ei pitänyt yhteyttä – he olivat mummolleen ”toisen luokan kansalaisia”.
Enkä vähättele pahoja kokemuksia, ne ovat totta kokijalle, tuli kirjoitusvirhe, kuin kirjoitin ”vain”, kun piti kirjoittaa ”vai” tuohon ekaan kommenttiin – voisiko toimitus korjata virheen ja poistaa tämän oikaisun ?
En yleensä seuraa näitä julkkisten lapsien juttuja mutta Milana on vienyt sydämeni jo aikaa sitten. Elämän tarina on pitkälti samankaltainen. Hän uskaltaa ottaa esiin asioita joista ei haluta puhua ja tehnyt hyvän päätöksen antaa sukulaisten olla keskenään omissa mielipiteissään jotka heitä lohduttavat eivätkä halua tietää todellisuutta
Milanasta olen aina tykännyt ja pidän häntä rohkeana,myös herkkänä elämänsä kokemuksista.Milanan ensimmäistä levyä kuuntelin paljon ja tietysti rakastan Milanan laulua nytkin,vuosien jälkeen.Monessa konsertissa olen käynyt,Milanan puheäänikin niin kaunis ja sointuva.Kaikkea hyvää Sinulle Milana.Olet varmasti monelle idoli ja esimerkki.
Ei varmasti ole Milana Misicillä ollut se helpoin ja auvoisin lapsuus, mutta ei se kamalinkaan. Ihan sokeana ja kuurona ei kannata uskoa kaikkea hänen sanomaansa. Asioilla on aina monta eri puolta ja olisi joskus mukava huomata, että toimittajat (-kin) edes yrittäisivät. Toivon Milana Misicille kaikkea hyvää, mutta joskus kannattaa miettiä onko julkisuus ja/tai konserttien/levyjen myynti valehtelun arvoista.
Niinpä, totuus lähisuvusta on monesti käsittämätön asia. Lapsi ei valehtele, ja on varmasti kokenut asiat niinkuin niistä kertoo. Ihme , kateus , julkisuus , ja että tarina ei olisi totta. Meitä kateellisia näyttää riittävän.
No hyvä ihme, jos lapsi on kokenut kovia siinä perheyhteydessä missä on pakko ollut olla. Totuuden kieltäminen väittämällä valehtelijaksi on tosi törkeetä.
Asioilla on tietysti erilaisia näkökantoja, kuten ettei uskota mitä lapsi kertoo. Mitä syytä hänellä olisi valehdella? Lähisuku osoittautuikin toisenlaiseksi, vaikea ”nähdä metsää puilta” .
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous