”Ku tuntee rakkaan sormet iholla kuin pieniä sähköiskuja antavina”

”Toivo siitä, että oikeassa käsissä sinun ei tarvitse pelätä. Oikeassa kosketuksessa sinä voit sekä olla vapaa, että rakastaa.

Kaatua taaksepäin niin, että sinuun ei satu.”

”Voin hyvin uskoa ja ymmärtää näitä tunteita.
Oman eron jäläkeen hetkittäin oli fiilis, että mahtaakohan kukkaan ennää ikinä minua rakastaa. 17v tuntu menneen vessanpöntöstä alas siinä hetkessä, ku ex sano, että hän haluaa avioeron. Maailma pysähty. Tuo minun vierellä kulukenu ihiminen oli 6kk pohtinu tätä asiaa iliman, että sano mittään. Vikoja lateli minusta. Kaikki oli vaan minun syytä, ku olin sanonu näin ja teheny näin ja kaikesta sanomisesta huolimatta en uskonu vaan tein jottain. Tuntu, että minun minnuutta hakattiin isolla vasaralla pienemmäksi ja pienemmäksi. Pienihän se jo oli, olin lähes 17v yrittäny muuttaa itteeni niin, että kelepaisin. En kelevannu, häpes minnuu ja minun tappaani olla ja puhua. Murrekki hävis. Hävis myös sellanen ilonen ja sosiaalinen minä. Mihin lie naftaliinin perukoille menny piiloon. En soppeutunu uuteen kotikaupunkiin, ystävät oli edelleen siellä, missä olin kasvanu nuoreksi naiseksi. Ikävä vaivas, mutta en antanu sille tunteelle tillaa sitte yhtään.

Ja se ero. Vieläki tuon hetken muistaminen sattuu, tikaria sydämeen. Tekkee mieli huutaa ja raivota, rikkoa paikkoja, heitellä astioita.

Ja sitte kuuntelen, kuinka ihanasti mun rakas tuhisee sängyssä meijän chihupojan kanssa. Hymy pakottaa suupielet ylöspäin. Kipu helepottaa, se oliki vaan muisto.

Oon aina hypänny etiäpäin sokkona. Muutin Oulusta Turkuun 3kk etäsuhteen jäläkeen. Halusin olla tuon ihimisen kanssa niin palijon, että erossa ollessa tuntu, että en kestä. Jännästi ku näin jäläkeenpäin miettii niitä kuumia ja kosteita tekstareita ja puheluita, niin huomaa, että rakkaus tuntu erilaiselta, ku mitä tunnen nyt.
Oon siis hypänny tuntemattomaan jo monta kertaa tietämättä olleskaan, että ottaako minua kukkaan kiinni. Rakastaako minua kukkaan muu ku lapset ja vanahemmat. Maailmankaikkeuvella oliki aikamoinen jyssäys minua oottamassa. Ihiminen, jonka käsissä uskallan antautua täysin, sannoo, että tässä on hyvä olla. Ihiminen, jonka kanssa olla rakastunu, yhessä ja silti vappaa olemaan MINÄ. Ehkä se sosiaalinen ja vilikas minäki joskus uskaltaa tulla naftaliinista essiin.

Tosiasia on se, että eletty elämä on jättäny arpia, haavoja, kroonista hyväksytyksi haluamisen tunnetta. Psykoterapia olisi oikia osote, mutta sinne pääsy ei ookkaan ihan niin heleppoa (…raha….).
Mutta tää fiilis. Ku tuntee rakkaan sormet iholla kuin pieniä sähköiskuja antavina, jolle voin sannoo aina ja uudestaan, että ”rakastan” ja tietää, että tuhinan takana hän rakastaa myös.”