Rakasta lastasi julkisesti muulloinkin kuin hänen saatuaan stipendin tai voitettuaan kilpailun

On oikein tuntea ylpeyttä silloin kun oma lapsi menestyy. Siinä ei ole mitään pahaa tuntea siitä julkista ylpeyttä. Kahden viikon kuluttua somefeedi täytyy postauksista joissa kerrotaan lapsen saamasta stipendistä. Siinä ei ole mitään pahaa tai väärää.

Paitsi.

Joskus sitä tuntee hämmennystä lukiessaan sosiaalisesta mediasta jonkun lapsesta. Hän tulee esille voittajana. Jokainen postaus lapseen liittyy hänen suoritukseensa. Kuusi maalia yhdessä pelissä. Stipendi lukuvuoden päätyttyä. Suorituksia suoritusten perään. Ikään kuin lapsi olisi mukana koko lapsuuden kestävässä kilpailussa. Koskaan ei postausta siitä, että lapsi saa olla ihan vain lapsi. Ilman että pitää huomio ja rakkaus ansaita suoritteella. Ihan vain postaus rakkaudesta lapseen, jossa kukaan ei suorita yhtään mitään.

Sillä jos niiden voittajapostausten lisäksi lapsesta kerrottaisiin ihan normaaliin arkeen liittyviä postauksia niin ei tarvitsisi olla huolissaan. Huolissaan siitä, että pitääkö lapsen ansaita rakkaus ja huomio pärjäämisen kautta. Saahan hän pyyteettömän rakkauden ja huomion myös silloin, kun hän ei voita tai tee kuutta maalia.

Lapsi nimittäin saattaa ajatella, että vanhemman rakkaus pitää ansaita olemalla koko ajan jotain enemmän. Koko ajan enemmän. Muu ei riitä sille, että vanhempi olisi ylpeä.

Kun se kaikki muu on juuri sitä, mistä vanhemman pitää olla ylpeä. Esimerkiksi siitä, että lapsi uskaltaa kiukutella ja uhmata lähtiessään päiväkotiin tai kouluun. Hänellä on silloin turva. Hän tietää, että vanhempi rakastaa häntä niissäkin hetkissä pyyteettä ja suurella liekillä. Turvattomuuden keskellä kasvava lapsi ei uskalla kiukutella. Hän pelkää.

Niistä hetkistä minä haluan postata. Arjen pienistä samaistuttavista tilanteista, joissa ei stipendejä jaella ja joissa ei ole tehty yhtään maalia.