c
Itsetuntemus

Krooninen kipu vei Annen, 50, elämänhalun: ”Onneksi en onnistunut itsemurha-aikeissani”

Hermokipu- ja unettomuuskierre veivät Anne Tarkiaisen, 50, voimat. Pahinta oli kuitenkin se, että hän ei saanut kipuunsa hoitoa. Lopulta Anne ajautui epätoivoiseen tekoon. Nyt valo on palannut elämään ja Anne on onnellinen siitä, että on hengissä.
10.9.2019 Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Mirva Kakko

Chihuahua Hanni pyrähtää ovelle vastaan. Se nuuskii tulijaa ja tiuskaisee muutaman haukun kuin osoittaakseen, että vaikka se on pieni, se on pippurinen. Perässä seuraa Hannin emäntä Anne Tarkiainen ja nostaa koiran kainaloonsa. Sieltä Hanni katselee omistajan elkein.

Koira tuli Annen elämään siinä vaiheessa, kun hän jaksoi jo suunnitella tulevaisuutta. Nyt Anne tekee Hannin kanssa kävelylenkkejä läheiselle merenrannalle ja nauttii upeasta maisemasta; rannalta aukeaa näkymä suoraan Helsingin Kauppatorille ja Suomenlinnaan. Kotipaikan luonto on Annesta ihana kaikkina vuodenaikoina.

Aina eivät asiat ole olleet näin hyvin. Oli aika, jolloin Anne oli kadottanut elämänhalunsa.

”Kipu oli armotonta ja viiltävää”

Kaikki alkoi kivusta. Annella oli jo takana pitkä sairastelujakso, kun hänen vasempaan lonkkaansa ilmestyi patti vuonna 2012. Patti leikattiin, mutta leikkaushaava tulehtui ja vaati kuukausien hoidon. Kun haava lopulta parani, jäljelle jäi lonkasta jalkaan säteilevä kipu.

Erikoissairaanhoidossa hoitajana työskennellyt Anne yritti olla aluksi töissä, mutta joutui sitten jäämään yhä pidemmille sairauslomille.

– Kipu oli armotonta ja viiltävää. Se vaivasi yötä päivää, enkä pystynyt enää nukkumaan. Väsyin, ja mielialani alkoi laskea.

Kivun olisi vielä kestänyt, jos siihen olisi saanut hoitoa ja lääkitystä. Lääkäri ei kuitenkaan määrännyt Annelle kipulääkkeitä, vaan hänen oli pärjättävä apteekin käsikaupan särkylääkkeillä. Unettomuuteen hän sai avuksi nukahtamislääkkeet.

Monet kerrat Anne joutui menemään ambulanssilla päivystykseen raastavan kivun vuoksi, mutta aina hänet passitettiin takaisin kotiin. Annelle jäi tunne, ettei hänen kipuaan otettu sairaalassa tosissaan ja että hänen uskottiin tulleen vain hakemaan kipulääkkeitä.

– Se oli täysin käsittämätöntä. Minulla ei ollut minkäänlaista lääkkeiden väärinkäyttötaustaa, mikä näkyi potilastiedoissani ja reseptitietokeskuksen tiedoissa.

Potilastiedoissa näkyi kuitenkin erään kipulääkärin lausunto Annen aiemmalta sairastelujaksolta. Lääkärin tulkinnan mukaan Anne ei ollut kipeä, vaan hänen ongelmansa olivat tunnetasolla. Ehkä tämä lausunto aiheutti sen, että Anne jätetiin täysin yksin kipunsa kanssa. Myös työterveyslääkärin tekemä lähete kipupoliklinikalle tuli bumerangina takaisin.

Anne Tarkiainen ja chihuahua Hanni

Anne haluaa kertoa tarinansa, koska itsemurha on edelleen tabu. Maailman itsemurhien ehkäisypäivää vietetään 10.9.

”En nähnyt valonpilkahdustakaan missään”

Kipu teki Annesta lopulta liki liikuntakyvyttömän. Kuukaudet kuluivat, eikä hän kyennyt enää käymään edes kaupassa, vaan joutui turvautumaan ystävien apuun. Hän menetti ruokahalunsa ja laihtui silmissä.

– Käytännössä jäin vangiksi neljän seinän sisään hissittömään taloon. Ajauduin todella pahaan jamaan, sillä tilanteesta ei ollut mitään ulospääsyä. Ainut, mitä kykenin ajattelemaan, oli se, että kunpa jalan saisi leikattua pois. Silloin kipu helpottaisi.

Apua Anne ei jaksanut enää hakea. Hänen hätäänsä ei ollut otettu tosissaan aiemminkaan – miksi nyt olisi toisin? Hän vietti päivänsä lähinnä sängyssä, koska liikkuminen oli liian tuskallista. Hänen mielialansa mustui, ja hän alkoi menettää elämänhaluaan.

– Keväällä 2013 vahvistui tunne, etten jaksa enää elää. En nähnyt valonpilkahdustakaan missään. Ajattelin, että tämä helvetti ei lopu koskaan ja että täältä on päästävä pois. Minulla ei ole lapsia, joten kukaan ei kärsisi – ystäviä lukuun ottamatta.

Useinkaan itsemurhassa ei ole kyse halusta kuolla, vaan halusta päästä pois sietämättömästä tilanteesta. Ajatus kapenee, ja henkinen tuska pyyhkii tieltään kaiken – menneisyyden ja tulevaisuuden.

Näin kävi myös Annelle. Tuli se musta piste, jolloin hän ei enää kestänyt. Nyt Anne miettii, että ehkä kaksi ensimmäistä yritystä olivat hätähuutoja. Kolmas oli kuitenkin totisinta totta.

Onneksi hänen ystävänsä aavisti, ettei kaikki ole kunnossa. Kun hän ei saanut Annea puhelimella kiinni, hän soitti hätäkeskukseen. Ensihoitajat ehtivät ajoissa paikalle, ja Anne saatiin pelastettua.

”Heiveröinen toiveikkuus virisi”

Annen muistikuvat tuosta illasta ja yöstä ovat hämäriä. Mutta sen hän muistaa, että kun hän aamulla makasi päivystysosastolla, vanhempi mieslääkäri tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän apua.

Kahden ensimmäisen itsemurhayrityksen jälkeen Annelle ei ollut tarjottu apua, mutta nyt oli toisin. Lääkäri kirjoitti Annelle lähetteen psykiatrian poliklinikalle, jonne hän pääsi jo viikon sisällä. Vihdoin myös kipuun alettiin suhtautua vakavasti ja Annelle määrättiin lääkkeitä, jotka lievittivät sitä. Niinpä unettomuuskin alkoi hellittää.

Sitten Anne pääsi työterveyshuollon kautta fysiatrille, joka määräsi hänelle pitkän sairausloman ja kyynärsauvat. Sauvojen kanssa hän pystyi taas liikkumaan.

– Vaikka hyviä asioita alkoi tapahtua, olin niin lannistettu, etten jaksanut vielä uskoa minkään muuttuvan. Mutta heiveröinen toiveikkuus virisi. Oli mahtavaa päästä asunnosta ulos pihalle ja kävelemään talon ympäri.

Pitkä sairausloma vaihtui kuntoutustueksi, ja Anne pääsi eläkeyhtiön työkykyarvioon. Kivunhoitoon erikoistunut fysiatri laittoi Annen tutkimuksiin, joissa kävi ilmi, että hänen lonkassaan oli iso hermovaurio.

Se selitti kivun.

”Opin, että ajatusten voi antaa tulla ja mennä”

– Haluan kuulla sinun tarinasi. Auta minua ymmärtämään, miksi itsemurha oli sinulle ainoa vaihtoehto.

Jotenkin näin terapeutti sanoi Annelle ja käynnisti videokameran.

Psykiatrisen poliklinikan psykologi oli ehdottanut Annelle osallistumista lyhyeen terapiaan, jota Suomen Mielenterveys ry:n (MIELI ry) itsemurhien ehkäisykeskuksessa käytetään itsemurhaa yrittäneiden apuna. LINITY-menetelmän tavoitteena on auttaa itsemurhaa yrittäneitä tunnistamaan ajoissa itsetuhoisuutta ennakoivia varoitusmerkkejä ja toimimaan tilanteessa turvallisesti.

Annea jännitti lähteä mukaan, mutta hän päätti kokeilla. Ehkä terapiasta koituisi jotakin hyvää, hän mietti. Niinpä hän kertoi tarinansa videolle, minkä jälkeen sitä käytiin terapeutin kanssa läpi pala palalta. Turvallisessa ja rauhallisessa ilmapiirissä oli hyvä käsitellä kipeitä asioita. Työskentelytapa oli sellainen, että Anne pääsi katselemaan itseään ulkopuolelta.

– Kauhistuin sitä, millaiseen negatiivisen ajattelun kierteeseen olin – toki olosuhteiden takia – parissa vuodessa ajautunut, vaikka en ole perusluonteeltani lainkaan negatiivinen. Minun oli vaikea löytää elämästäni yhtään hyvää asiaa. Kaikki tuntui julmalta ja epäoikeudenmukaiselta, ja ajatukseni velloivat suossa.

Video oli sysäys, se avasi Annen silmiä. Hiljalleen hän oppi taas näkemään valonpilkahduksia ja katkaisemaan pahojen ajatusten ketjun.

– En jäänyt niihin enää kiinni, vaan opin, että ajatusten voi antaa tulla ja mennä.

Anne Tarkiainen

Annen fyysinen ja henkinen toipuminen eteni pienin varovaisin askelin.

”Halusin alkaa toteuttaa asioita, joista olin haaveillut”

Elämänhalun palatessa ja kivun hellittäessä Anne sai ruokahalunsa takaisin, hänen kuntonsa alkoi kohentua ja kävelylenkit pidentyä. Kyynärsauvat jäivät nurkkaan.

– Tapahtui pieniä, mutta minulle isoja asioita. Oli ihmeellistä, kun pääsin itse kauppaan valitsemaan oman ruokani ja kirjastoon lainaamaan kirjoja.

Vuonna 2016 Anne jäi lonkan hermokivun takia osatyökyvyttömyyseläkkeelle ja alkoi tehdä puolikasta työaikaa. Seuraava muutos oli koiran hankkiminen.

– Minulla oli mennyt pari vuotta elämästä aivan hukkaan. Halusin alkaa toteuttaa asioita, joista olin haaveillut. Olin jo pitkään miettinyt koiran hankkimista, mutta siihen ei ollut aiemmin ollut mahdollisuutta. Vihdoin elämäntilanteeni oli sellainen, että siinä oli tilaa koiralle.

Koira on tuonut Annen elämään pelkkää hyvää. Iloa, lämpöä, toiminnallisuutta ja sosiaalisia suhteita muista koiraihmisistä, joita hän tapaa kadulla tai koirapuistossa. Ja kotiin palatessa on vastaanotto aina iloinen.

Toinen toteutunut haave oli opiskelu. Vaikka Anne on tehnyt työuransa somaattisella puolella, hän on aina ollut kiinnostunut psykiatriasta. Niinpä hän viime syksynä ryhtyi opiskelemaan mielenterveys- ja päihdetyön ammattitutkintoa. Valmistuttuaan hän pääsi töihin psykiatriseen sairaalaan.

”Hiljaisuuden ja häpeän muuri on rikottava”

Annen tarina on valitettavan tavallinen. Jos hän olisi saanut asianmukaista hoitoa ajoissa, hän tuskin olisi ajautunut itsetuhoisuuteen. Usein itsetuhoisuuden taustalla on se, että ongelmat kasaantuvat. Ei ole vain yhtä syytä vaan useita: fyysisiä oireita, unettomuutta, sitä, että ei saa apua ongelmiinsa, lannistumista, eristäytymistä kotiin, toivottomuutta.

Anne teki yhden valituksen huonosta kohtelustaan. Valitukseen reagoitiin ja myönnettiin, että päivystyksen henkilökunta oli toiminut väärin. Enempää valituksia hän ei laatinut, koska halusi jättää mustat vuodet taakseen.

MIELI ry:n teettämän kyselyn mukaan 18 prosenttia suomalaisista on joskus vakavasti hautonut itsemurhaa, ja joka toinen suomalainen tuntee jonkun, joka on tehnyt tai yrittänyt tehdä itsemurhan. Anne haluaa kertoa tarinansa, koska itsemurha on edelleen tabu.

– Avoimuutta on lisättävä ja aiheesta puhuttava. Vain näin rikotaan hiljaisuuden ja häpeän muuri ja näytetään, miten yleisestä asiasta on kyse. Myös lapsenkengissä olevaa kivunhoitoa on parannettava. Ei voi olla niin, että hoitava henkilökunta sanoo, että kipusi on korvien välissä – lähde pois.

Tällä hetkellä Annen suurin pelko on se, että hänen kipulääkkeensä evättäisiin. Kipulaastarin avulla hän pystyy elämään hyvää elämää. Kivun terävin kärki on taittunut.

Mutta nyt on aika lähteä Hannin kanssa lenkille. Rannalla Anne hengittää syvään syyslämmintä meri-ilmaa. Hän korostaa, että kärsimys ei jalosta. Mutta hän osaa nykyään nauttia elämästään aivan eri tavalla kuin aiemmin.

– Onneksi en onnistunut itsemurha-aikeissani, minulta olisi jäänyt paljon hienoja asioita kokematta. Elämä on elämisen arvoista. On ihana herätä aamulla hyvin nukutun yön jälkeen siihen tunteeseen, että tämähän on kivaa.

Juttuun on haastateltu asiantuntijana MIELI ry:n (Suomen Mielenterveys ry) itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkosta.

Lue myös

Suosittelemme