Poliisina toiminut Annukka Cederlöf muutti maalle ja irtisanoutui: ”Haluan toteuttaa haaveitani nyt, koska huomenna voi olla myöhäistä”

Annukka Cederlöfin unelma maalaiselämästä ja omasta eläintilasta toteutui vihdoin, ja Annukka muutti perheineen maalle. Tarvittiin kuitenkin vielä yksi irtiotto. Nyt poliisiunivormu on vaihtunut pysyvästi farkkuihin ja kumisaappaisiin.

Pentti-lammas on pahuksen sosiaalinen tapaus. Se työntää turvan syliin ja kerjää rapsutusta. Jos ihminen ei muuten ymmärrä, se tehostaa pyyntöään tökkimällä kevyesti sorkalla. Pentin perässä seuraa koko liuta lampaita. Uteliaina ne kopsuttelevat navetan taukotupaan ja parveilevat kananruokasäkkien ympärillä. Tilan emäntä Annukka Cederlöf, 39, kipaisee siirtämään kananruoat turvaan.

Vihtiläisellä maatilalla eletään eläinten tahdissa. Hevoset, ponit ja aasit rouskuttavat heinää ulkoaitauksessa. Ankat ojentelevat kaulojaan kuin olisivat jatkuvasti tarkastamassa jotakin. Possut röhkivät tyytyväisenä ja tunkevat kärsäänsä vesilätäkköön. Kissa kiipeää navetan ylisille hiiriä metsästämään.

Jokaisella eläimellä on nimi. On Pirkko Liinamaa -kana, Elvis-kissa, Lispet-aasi, Severi-heppa, Taison-vuohi. Annukalle kaikki eläimet ovat omia persooniaan ja perheenjäseniä. Siksi hän käyttää niistä myös pronominia hän.

Annukka Cederlöf oli kaupunkilaislapsi, joka rakastui hevosiin

Niin kauan kuin Annukka muistaa, hän on viihtynyt eläinten parissa ja haaveillut maalla asumisesta.

– Harmi vain, että olin umpikaupunkilaislapsi Helsingin Käpylästä. Minulla ei ollut edes mummolaa, jossa olisin päässyt ihastelemaan lehmiä.

Niinpä Annukka kiikutti salaa kotiin kissanpentuja ja kaneja ja piti keppihevostallia asuin­alueen lapsille.

Kun hän oli kuusivuotias, isä vei hänet ratsastustunneille. Annukasta tuli heppatyttö kertaheitolla.

Annukka valmistui poliisiksi 2010-luvun alussa ja aloitti helsinkiläisellä poliisiasemalla nuorempana konstaapelina. Hevostelu jatkui töissäkin, sillä Annukka toimi myös ratsupoliisina.

Vuonna 2012 Annukka tapasi nykyisen miehensä. Nelilapsinen uusperhe asettui rintamamiestaloon Helsingin Pakilaan. Perheeseen kuului myös koiria, kanoja ja kukko.

– Naapureiden riemuksi, Annukka virnistää.

– Vaikka Pakilassa oli kaikki kunnossa, haikailin maalle. Minua alkoi tuskastuttaa jahkailuni ja vanha loru siitä, että joskus myöhemmin hetki olisi parempi. Mietin myös, että itse teen päätökseni eikä kukaan muu kuin minä ajattele minun parastani.

Kun miestäkin kutkutti maalaiselämä, he päättivät ryhtyä toimeen. Ensin piti saada rintamamiestalolle ostaja.

– Meille tuli kiinteistönvälittäjä nappaskengissä, sellainen sliipattu kansiomies. Hän esitteli käppyröitään ja ilmoitti, että ”ei nää liiku”. Ajattelin, että tähänkö tämä tyssäsi.

Annukka pani kodin myyntiin itse. Hän otti kuvat ja kirjoitti tarinan Oikotiehen. Viikon kuluttua talo oli myyty.

Lue myös: Maallemuutto sai Kati Pilli-Sihvolan löytämään onnen: ”Olen päässyt irti oravanpyörästä”

Lähes täydellistä

Alkoi maatilan etsintä Uudeltamaalta. Kerran he poikkesivat tilalla, jota myi seitsemänkymppinen pariskunta. Kuvien perusteella Annukka ei oikein ollut innostunut, mutta paikan päällä kaikki näytti lähes täydelliseltä. Oli tilava talo, navetta ja iso talli traktorille ja työkaluille. Ympärillä levittäytyivät pellot. Peltojen takana alkoi metsä.

– Omistajat ilmoittivat meille heti kättelyssä, että he eivät tarvitse mitään turhanpäiväisiä katselijoita. He myisivät tilan sellaiselle ostajalle, jolle haluavat. Puolen tunnin kuluttua mieheni ajoi isännän kanssa traktoria pellolla ja minä selasin emännän kanssa valokuva-albumia tuvassa.

Vappuna 2016 Annukka, hänen miehensä, tuolloin 8-, 9-, 10- ja 16-vuotiaat lapset sekä koirat, kanat ja kukko muuttivat keskelle vihtiläistä maaseutua.

”Kaupungissa olin ollut erillään luonnosta ja mennyt luontoon varta vasten. Kaupungissa sadekin lähinnä ketutti, maalla se ihastutti.”

Maalla myös sade ihastuttaa

Hirvet, kauriit ja peurat kulkivat pellonlaitaa. Etelästä palaavat kurjet huusivat, iltaisin pääskyset tekivät huimia temppujaan pihamaan yllä. Annukka huumaantui luonnosta ympärillään.

– Koin olevani osa isompaa kokonaisuutta, johon kuuluivat luonto ja eläimet. Kaupungissa olin ollut erillään luonnosta ja mennyt luontoon varta vasten. Kaupungissa sadekin lähinnä ketutti, maalla se ihastutti. Melkein näin, miten ruoho puski maasta sateen jälkeen.

Annukan ystävät varoittelivat, että kyllähän se kesä sujuu. Mutta kun tulee syksy ja pimeä, kuherruskuukausi päättyy.

– Mietin itsekin, olenko vain romanttisen mielikuvani vanki. Meneekö tämä pieleen ja pahasti? Tulin siihen tulokseen, että vaikka niin kävisi, ei minua kaduttaisi.

Syksy ja talvikaan eivät taltuttaneet Annukan iloa.

– En ole varmaan koskaan nähnyt niin upeaa tähtitaivasta kuin sinä syksynä kotini yllä. Pimeys, sateet ja myrskyt eivät haitanneet, vaan niistä tuli osa elämäni sisältöä. Opin nöyrtymään ja ottamaan ne vastaan sellaisenaan. Se oli vapauttavaa ja loi turvallisuudentunnetta.

Annukka oli pelännyt, että riippuvuus autosta ja vajaan tunnin ajomatka töihin Helsinkiin ärsyttäisivät häntä. Toisin kävi: poliisissa hän teki 12 tunnin työvuoroja, joten lähtöjä ei kertynyt paljon. Työmatkalla ehti juuri sopivasti nollata pään.

Annukka oli pohtinut paljon myös sitä, tekikö hän itsekkään ratkaisun. Oli rauhoittavaa nähdä lasten sopeutuvan hyvin maalaiselämään.

Haave ponista toteutui

Pikkutyttönä Annukalla oli haavekuva: hän syö keittiössä aamupalaa, kun hänen oma poninsa tulee avoimen ikkunan alle, ja hän ojentaa ponille omenan rouskuteltavaksi.

– Kaikissa muutoissa mukanani oli kulkenut poniriimu. Olin ostanut sen aikoinaan viikkorahoilla ponille, jota en kaupunkioloissa koskaan saanut. Meille oli selvää, että kun maalle muutetaan, tilalle tulee myös eläimiä. Ensimmäisenä lähdimme poniostoksille. Niin meille muutti Jerry.

Hiljalleen eläimiä alkoi kertyä lisää. Eräältä eläintilalta haettiin kilejä, sitten Annukalle tarjottiin kahta lammasta, ja puskaradion kautta hän kuuli lisää eläimistä, jotka kaipasivat kotia. Useimmat tulivat lahjoituksina. Vain aasit hän myöhemmin osti.

Viime keväänä tilalle muutti eläkepäiviä viettämään myös poliisiratsu Derkun, joka oli ollut Annukan partiokaveri kentällä. Derkunin taluttaminen talliin oli tunteikas hetki.

Tilan toiminta rahoitettiin Annukan ja hänen miehensä palkalla. Lisäksi Annukka aloitti tilalla pientä liiketoimintaa, kuten vierailukäyntejä ja iltatee­tapahtumia.

– Ensimmäisen kesän jälkeen ryhdyin kertomaan sosiaalisessa mediassa tarinoita maalaiselämästä, koska kaikki oli minusta niin ihmeellistä. Halusin luoda Facebook-päivityksilläni ja blogillani hyvää mieltä.

Annukan pienet tarinat ja eläinvideot, joilla ei näennäisesti tapahdu mitään, mutta jotka ovat silti täynnä huimia käänteitä, sulattivat sydämiä. Kolmessa vuodessa Tiluksilla-Facebook-sivun seuraajamäärät ovat kasvaneet yli sadantuhannen.

”Jättäisinkö valtion vakituisen viran ja varman palkkapussin?”

Unelma oli saavutettu, ja kaiken piti olla hyvin. Annukka huomasi kuitenkin pian, että eläin­tilan hoitaminen, perhearjen pyöritys, pitkät työvuorot poliisissa ja somen päivittäminen olivat tuhti paketti, jonka kasassa pitäminen söi voimia. Mutta oli muutakin:

– Sitä poliisiorganisaatiota, johon olin mennyt töihin, ei enää ollut. Yksiköitä oli yhdistetty, ja kollegoiden yhteenkuuluvuus oli hapertunut. Minua painoivat negatiivisuus ja kiire. Jouduin töissä luistamaan arvoistani ja tekemään kompromisseja. Mietin, sainko työstä palkkani lisäksi enää mitään muuta.

Annukan päässä kävi voimia vievä taistelu: Missä roolissa minusta olisi eniten hyötyä? Jättäisinkö valtion vakituisen viran ja varman palkkapussin? Olisiko mahdollista elättää itseni eläintilalla? Olenko täysin vastuuton, jos irtisanoudun? Millä maksan lasten tanssitunnit?

– Taistelu tunteen ja järjen välillä tuntui joskus jopa väkivaltaiselta. Mieheni seurasi kipuiluani ja kannusti minua kuuntelemaan sydäntäni.

Jamez-vuohen äkillinen sairastuminen ja kuolema viime talvena sysäsivät päätöksentekoa eteenpäin.

– Jamez oli kovapäisin ja villein kaikista – ja todella rakas. Hän rikkoi paikkoja, aiheutti vesivahingon, oppi avaamaan ovia ja kopsutteli sisään nukkumaan lasten sänkyihin. Sen jukuripään kuolema pysäytti ja näytti taas kerran, että emme me hallitse tätä elämää, vaikka niin kuvittelemme. Mitä vain voi tapahtua milloin vain.

– Siksi haluan toteuttaa haaveitani nyt. Huomenna voi olla myöhäistä.

Annukka Cederlöf irtisanoutui koronaepidemian kynnyksellä

– Ny mä tein sen.

– Onneksi olkoon.

”Irtisanoutuminen korona­epidemian kynnyksellä oli typerintä ja hulluinta, mitä kukaan tolkun ihminen voi tehdä. Mutta minä tein sen.”

Oli pitkäperjantai 2020, ja Annukka oli jättänyt irtisanomis­ilmoituksen. Ensimmäisenä hän soitti miehelleen.

– Tunsin valtavaa helpotusta. Taakka ja tuskailu olivat poissa. Irtisanoutuminen koronaepidemian kynnyksellä oli typerintä ja hulluinta, mitä kukaan tolkun ihminen voi tehdä. Mutta minä tein sen.

Viikonlopun Annukka oli vapailla. Ne päivät kuluivat ihanassa leijuvassa olotilassa. ”Onni virtaa läpi sydämen. Se tuntuu isoimmissa valtimoissa ja purkautuu sormenpäistä pihamaalle pieninä näkymättöminä tähtinä”, Annukka kirjoitti blogiinsa.

Annukan viimeisen työpäivän piti olla 31. toukokuuta.

– Minulle kuitenkin ilmoitettiin, että olisin lopun ajan työsuhteestani vuosilomalla.

Annukan mukaan hän ei koskaan saanut pätevää selitystä sille, miksi näin toimittiin.

– Se oli tosi surullista. Minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä rauhassa ja hyvästellä työkavereitani kunnolla. Olin etukäteen odottanut ja jopa vähän pelännyt sitä lopullista hetkeä, kun luovutan virkamerkkini ja aseeni, mutta nyt sitä hetkeä ei tullutkaan.

Järkytyksestä selvittyään Annukka on nähnyt tapahtuneessa myös valoisan puolen: ehkä lähtö oli henkisesti helpompi näin, kun kaikki päättyikin seinään.

”Nyt olen tienhaarassa”

Annukka tarttuu lapioon ja alkaa siivota lantaa pihalta. Päivät tilalla ovat täynnä työn touhua: eläinten ruokkimista ja juottamista, tallien ja pihan siivoamista, remontointia ja korjaamista.

Eläintenpito ei ole Annukasta vaikeaa, sillä hän on pyörinyt hevosten kanssa ikänsä ja opiskellut paljon itse. Ja onneksi eläimet ovat Jamezia lukuun ottamatta pysyneet terveinä eikä eläinlääkäriä ole juurikaan tarvittu.

– Nyt olen tienhaarassa. Takanani on yksi suljettu ovi ja edessäni lukemattomia avaamattomia ovia. Haluan kuunnella itseäni tarkkaan ja viipyä tässä eteisessä, kunnes tiedän varmasti, mikä on oikea siirto.

Annukka hymähtää, että hän olisi mieluummin ajattelematta rahaa, mutta sitä on pakko ajatella. Blogin kautta tulee hieman tuloja. Iltateetapahtumat tilalla jatkuvat, mutta vierailukäynnit hän on toistaiseksi lopettanut.

– Ne eivät vain tuntuneet hyvältä. Suhtaudun eläimiin kunnioittavasti ja tasavertaisesti. Eläimellä on vapaus päättää, haluaako hän seurustella vai ei. Ratsastuskoulussa opin, että eläimet palvelevat ihmistä. Omalla tilallani en halua sellaista alisteista suhdetta.

Somenäkyvyys on tuonut Annukalle tarjouksia kaupallisesta yhteistyöstä, mutta hän miettii tarkkaan, millaiseen tuotemarkkinointiin lähtee mukaan.

– Suunnitelmissani on avata verkkokauppa, jossa myydään eettisiä tuotteita ja tilan eläinten tähdittämiä tuotteita. Olen myös virittämässä yhteistyötä paikallisten toimijoiden kanssa liittyen työhyvinvointipalveluihin.

Rohkeat ratkaisut kasvattavat luottamusta

Eläinvideoita voisi katsoa loputtomiin. Tilan arki taltioituu luudan harjaksiin tai aidantolppaan viritettyyn kännykkään.

Kun Annukka kutsuu, eläimiin tulee vauhtia. Ponit, aasit, hevoset, lampaat, vuohet ja ankat kopsuttelevat, kipittävät ja vaappuvat talliin. Oma pilttuu löytyy pienen haeskelun jälkeen. Pietu-koira pörrää ympärillä kuin paraskin apumies.

Kesän tullen iltahärdelli- vi­deot ovat tauolla, sillä eläimet voivat viettää laitumella päivät ja yöt. Voi sitä suven riemua! Kaisteri-hevonen oikaisee itsensä vihreälle niitylle voikukkien sekaan, Elvis-kissa pyydystää ilmasta kärpäsen, aasit Napero ja Pernilla rapsuttelevat hellästi toisiaan.

Vaikka Annukan takaraivossa kummittelevat epävarmuus ja pelko tyhjän päälle jäämisestä, ovat rohkeat ratkaisut kasvattaneet myös luottamusta. Kaikki on hänestä itsestään kiinni, hän itse käsikirjoittaa elämäänsä.

– Iltaisin koen valtavaa onnen- ja kiitollisuudentunnetta, kun laskeva aurinko valaisee laakson, maasta nousevat muhkeat tuoksut, päivän työt on tehty ja tiedän, että eläimillä on kaikki hyvin.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 25-26/2020

Lue myös:

• Ihmiset

  Hanna Marttinen rakennutti Gambiaan oman talon, perusti rakennusalan yrityksen ja löysi rakkauden: "Taloprojekti yhdisti meidät"

• Ihmiset

  Transmies Dakota Demirbas, 28, löysi sukupuoli-identiteettinsä vuosien kipuilun jälkeen: "Läheisilleni sanoin, että te olette aina eläneet tämän tyypin kanssa"

• Ihmiset

  Sissi Korhonen, 36, pyöräili yksin Latinalaisen Amerikan halki – ja löysi rakkauden: "Luotan nykyisin aiempaa enemmän intuitiooni"