Ahdistus vei Katjalta, 44, lopulta toimintakyvyn: ”Lapsuudenperheestäni puuttuivat tunnetaidot”
Ahdistus on vaivannut Katjaa, 44, läpi elämän. Diagnoosin saaminen auttoi ymmärtämään, että huonon olon taustalla on tekijöitä ja tunteita, joiden käsittelemiseksi tarvitaan ammattiapua.
Katja Samsten tunnistaa jo lapsuudestaan hermostuneen olon. Apua ahdistukseen hän haki ensimmäisen kerran parikymppisenä.
Ahdistus on vaivannut Katjaa, 44, läpi elämän. Diagnoosin saaminen auttoi ymmärtämään, että huonon olon taustalla on tekijöitä ja tunteita, joiden käsittelemiseksi tarvitaan ammattiapua.
Ahdistus vaivaa Katja Samstenia säännöllisesti.
Silloin rintaan tulee kummallinen paine, sydän tykyttää, päähän sattuu ja keho on niin voimaton, että jalat tuntuvat lähtevän alta. Toisaalta olo muuttuu levottomaksi, ja paikallaan oleminen on vaikeaa.
– Ahdistuksen laukaisee yleensä jokin negatiivinen menneisyyden muisto, joka alkaa pyöriä päässäni. Silloin järkipuhe itselle on vaikeaa, vaikka periaatteessa tiedostan, että huoli ja ahdistus ovat tilanteeseen nähden liioiteltuja, hän sanoo.
”Perheestämme puuttuivat tunnetaidot”
Psyykkinen huonovointisuus on varjostanut Katjan elämää lapsesta saakka.
Jo alakouluikäisenä olo oli usein hermostunut ja ylivireä. Katja tunsi herkästi syyllisyyttä, jos ei puuhannut jatkuvasti jotain.
– Pakenin pahaa oloa kaikenlaiseen tekemiseen, kuten pakonomaiseen huoneeni siivoamiseen, kivien keräilyyn tai kirjojen lukemiseen. Tekemisen laadun piti vaihdella koko ajan, enkä pystynyt keskittymään kauaa mihinkään.
Lapsuudenkoti tarjosi turvaa ja huolenpitoa, mutta itku, nauru tai leikin äänet eivät olleet toivottuja. Katja kasvatettiin hillityksi ja kuuliaiseksi.
Tunteiden tukahduttamisella on ollut perheessä pitkät perinteet, eikä heikkoutta olla haluttu näyttää. Siksi Katja ei kertonut vanhemmilleen edes lapsena kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta.
– Vanhempieni sukupolvessa vahvoina on pidetty lähinnä niitä, jotka kätkevät tunteensa ja paahtavat eteenpäin. Perheestämme puuttuivat tunnetaidot, ja koin kelpaavani vain hiljaisena ja näkymättömänä.
Kouluaikana Katja uskaltautui tuomaan persoonaansa enemmän näkyviin, ja uusien kavereiden kanssa oleminen oli vaivatonta.
– Opin olevani oikeasti ulospäinsuuntautunut ja räiskyvä, ihan erilainen kuin millainen minun oli pitänyt kotona olla. Kun yläasteella kuitenkin jouduin pitkäkestoisen koulukiusaamisen uhriksi, yritin selviytyä arjesta tekemällä itsestäni taas huomaamattoman.
”Lapsena koin kelpaavani vain hiljaisena ja näkymättömänä.”
Ahdistus helpottui psykoterapialla ja lääkityksellä
Ensimmäisen kerran Katja haki apua ahdistukseensa suorittaessaan parikymppisenä kasvatustieteiden maisterin opintojaan. Kivikkoinen parisuhde oli päättynyt pian sen jälkeen, kun pariskunnalle oli syntynyt vauva.
Ahdistus ilmeni silloin liioiteltuna huolena siitä, että lapselle tapahtuisi jotain pahaa.
– Pelkäsin vuorotellen, että lapsi tipahtaa jostakin tai jäämme suojatiellä auton alle. Mietin kaikki kulkureitit aina etukäteen, sillä maailma tuntui turvattomalta ja pelottavalta.
Kun oma toimintakyky murehtimisen seurauksena romahti, Katja hakeutui psykologin puheille.
– Vaikka keskustelu ammattilaisen kanssa oli hyödyllinen, en ollut valmis myöntämään, kuinka huonolla tolalla mielenterveyteni oli. Ajattelin, että kyllä tämä tästä, en tarvitse muiden apua, hän kertoo.
Toisen ja kolmannen lapsen syntymisen jälkeen ahdistusta lietsoivat kehon hormonitoiminnan muutokset ja unenpuute, mutta myös runsas kotona vietetty aika.
– Kotona olin yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Lasten kasvattaminen nosti pintaan vaikeita muistoja liittyen omaan lapsuuteen ja siihen, miten en koskaan tuntunut kelpaavan omana itsenäni, Katja sanoo.
Seinä tuli vastaan vuonna 2021, kun ahdistus yltyi niin voimakkaaksi, ettei Katja tahtonut päästä aamuisin ylös sängystä. Silloin terveyskeskuslääkäri diagnosoi hänellä yleistyneen ahdistuneisuushäiriön.
– Jouduin jäämään pitkälle sairauslomalle työstäni varhaiskasvatuksen parissa, sillä ahdistuksen kanssa kamppailu yhdistettynä yksinhuoltaja-arkeen vei kaikki voimavarani. Pienenkin kotiaskareen tekeminen vaati parin tunnin palautumisen makuuasennossa, ja koti oli usein todella sotkuinen.
Vuosi sitten Katja hakeutui Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan, jonka tarkoituksena on työkyvyn parantaminen.
Psykoterapian tuella Katja opettelee tunnistamaan menneisyyden takaumia ja niistä johtuvia tunteita. Keskusteluapu on saanut ymmärtämään, että epämääräisen ahdistuksen taustalla on joukko käsittelemättömiä tunteita: surua, vihaa, häpeää ja pelkoa.
– Ahdistus on kuin mytty kalvamaan jääneitä menneisyyden asioita, jotka haluavat tulla selvitetyiksi. Keho kertoo sen, mitä mieli ei pysty sanoittamaan.
Psykoterapian lisäksi hän sai käyttöönsä pregabaliinia sisältävän lääkkeen, joka vaikuttaa keskushermostossa ahdistusoireita lievittäen.
Lääke laski ahdistuksen siedettävälle tasolle muutamassa päivässä. Se on antanut Katjalle mahdollisuuden tarkastella kipeitä asioita tukahtumatta pahan olon alle.
– Ennen ajattelin, että ahdistus ohjaa minut kipeiden asioiden äärelle, joiden työstämistä tunteiden vaimentaminen haittaisi. Olin väärässä, sillä turhassa kärsimyksessä vellominen vain pahensi oireilua.
Ahdistus lievenee läsnäoloharjoituksilla
Tällä hetkellä Katja on työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta kokee voimavarojensa lisääntyvän pikkuhiljaa. Toiveena olisi, että työelämään olisi mahdollista palata lähiaikoina ainakin osittain.
– Mitä enemmän ymmärrän ahdistukseni syitä, sitä levollisempi oloni on. Mutta vaikka menneisyyden kipeät kokemukset tuntuvat jatkuvasti lievemmiltä, niiden käsittely vie yhä paljon energiaa.
Arki rullaa aiempaa sujuvammin, kun ahdistus ei enää tunnu lamaannuttavalta.
– Jo ahdistuksen tunteen tunnistaminen ja sen taakse kätkeytyvien tunteiden nimeäminen riittävät usein taltuttamaan huonon olon pahimman terän.
Jos voimat riittävät kävelyyn, tekee lähimetsissä ja kaupunkipuistoissa vaeltelu hyvää.
Myös hengityksen rauhoittamisesta ja erilaisista läsnäoloharjoituksista on apua.
– Usein ahdistuksen lähestyessä pyrin keskittämään ajatukseni kotini seinällä olevaan tauluun ja sen värikkäisiin kuvioihin. Olo usein helpottuu, kun kiinnitän huomion oireiden sijasta johonkin ympäristön yksityiskohtaan.
Toipuminen on silti hidasta, eikä Katja ahdistuksensa vuoksi pysty vielä poistumaan joka päivä kotoa.
– Vähitellen harjoittelen kuitenkin toivottamaan tervetulleeksi myös vaikeat tunteet, kuten vihan ja pettymyksen. Parhaimmillaan niiden hyväksyminen voi auttaa omien rajojen ja tarpeiden tunnistamisessa.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 43/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous