Terveys

Erityisherkkä Eeva-Kaisa oli ylivirittynyt ja ärtyisä – ”Kesti kauan hyväksyä, että tarvitsen enemmän lepoa kuin muut”

Eeva-Kaisa Röngällä, 45, otti aikansa olla sinut sen kanssa, että hän on erityisherkkä. Kun keho alkoi reistailla, hänen oli pakko hidastaa tahtia ja opetella kunnioittamaan jaksamisensa rajoja.

Teksti:
Tiina Suomalainen 
Kuvat:
Sampo Korhonen

Erityisherkkyys on opettanut Eeva-Kaisa Röngälle itsensä kuuntelemista ja omien rajojen kunnioittamista.

Eeva-Kaisa Röngällä, 45, otti aikansa olla sinut sen kanssa, että hän on erityisherkkä. Kun keho alkoi reistailla, hänen oli pakko hidastaa tahtia ja opetella kunnioittamaan jaksamisensa rajoja.

Miksi kuormitun niin helposti? Tätä oli helsinkiläinen Eeva-Kaisa Rönkä miettinyt usein. Hän ei tiennyt olevansa erityisherkkä.

Työ orkesterimuusikkona Lahdessa oli unelmien täyttymys, mutta aina kun Eeva-Kaisa katsoi kalenteriaan, hänen kurkkuaan kuristi. Hän oli usein ylivirittynyt, ärtyisä ja kärsi univaikeuksista.

Hän puski itseään voimavarojen äärirajoille kuvitellen, että oli jaksettava saman verran kuin muut. Ja kun hän ei jaksanut, hän tunsi siitä huonommuutta.

Testin tulos oli selvä: Eeva-Kaisa on erityisherkkä

”Kymmenisen vuotta sitten käsiini sattui naistenlehti, jossa oli juttu erityisherkkyydestä. Teksti kuulosti hyvin tutulta, kuin se olisi ollut minusta kirjoitettu.

Yhdysvaltalaisen psykologin Elaine Aronin kirja erityisherkkyydestä oli tuolloin juuri suomennettu ja aiheesta kirjoitettiin paljon. Luin aiheesta lisää ja tein netissä myös erityisherkkyystestin. Tulos oli selvä.

Oli helpotus saada nimi kaikelle sille, mikä minua oli pohdituttanut. On iso asia tiedostaa olevansa erityisherkkä ja alkaa rajata arkeaan tasapainon löytämiseksi.

Vielä isompi asia on kuitenkin tuon piirteen syvällinen sisäistäminen. Minulla kesti kauan hyväksyä se, että tarvitsen enemmän aikaa palautumiseen ja lepoon kuin ihmiset keskimäärin.

Tee Annan erityisherkkyys-testi

Erityisherkkä ei seuraa uutisia tai jumppaa iltaisin

Ryhdyin heti tekemään pieniä asioita saavuttaakseni paremman tasapainon. Rauhoitin iltani niin, etten avannut enää tietokonetta. En käynyt enää illalla sykettä nostattavassa jumpassa. Rajoitin uutisten seuraamista, sillä kohuotsikot veivät yöunet.

Erityisherkkyys ilmenee yksilöllisesti. Minä olen erityisherkkä monella saralla – sosiaalisesti, henkisesti, emotionaalisesti ja aistien tasolla. Kuormitun ja väsyn helposti ja ajaudun ylivirittyneeseen tilaan, mikä vaikeuttaa nukkumista.

Väsyneenä tunteet alkavat käydä kierroksilla: kiukustun, ärryn, alan ylianalysoida, huolestun, näen uhkakuvia kaikkialla.

Käytännön esimerkki siitä, miten erityisherkkyys vaikuttaa, on kahvilareissu. Minun on vaikea löytää kahvilassa sopivaa pöytää ja saatan joutua kiertelemään pöydästä toiseen. Jotta en kuormitu ja pystyn keskittymään ystävän kanssa keskusteluun, pöytä ei saa olla liian vetoisassa paikassa, musiikki ei saa kuulua liian kovaa eikä vieressä voi olla pöytää täynnä ihmisiä.

Toisaalta, erityisherkkyys on myös voimavara. Koen, että minulla on kyky nähdä elämän pienet arkiset asiat hyvin merkityksellisinä. Intuition kuunteleminen ja omiin tunteisiin yhteydessä oleminen on minulle luontevaa.

Erityisherkkä tarvitsee joskus lepohetken kesken päivää.
Joskus Eeva-Kaisaa ärsyttää se, että hän tarvitsee lepohetken myös keskellä päivää. Mutta jos hän ei pidä sitä, se kostautuu yli­virittyneisyytenä.

Luopuminen muusikon urasta

Elin hyvin kiireistä ja stressaavaa elämää vielä pitkään sen jälkeen, kun olin tiedostanut olevani erityisherkkä. Työskentelin orkesterimuusikkona Sinfonia Lahdessa, ajoin päivittäin töihin Helsingistä ja tasapainoilin työn ja lapsiperhe­arjen välillä.

Orkesterimuusikon työ ja oboen soittaminen oli unelmani. Rakastin työtäni.

Olin potenut selkävaivoja jo pitkään. Oboen suuaukko on hyvin pieni, ja siihen puhaltaminen aiheuttaa keskivartalossa yhtä suuren paineen kuin mikä on auton renkaassa. Hiljalleen kivut äityivät niin pahoiksi, ettei soittamisesta tullut oikein enää mitään. Kotonakin alkoivat olla rajat vastassa. Esikoiseni oli tuolloin viisivuotias ja kuopus vuoden ikäinen. En pystynyt kipujeni takia nostamaan vauvaa edes syliini.

Välilevyn pullistuma leikattiin viitisen vuotta sitten. Hermokivut jäivät leikkauspöydälle, mutta soittaminen ei silti muuttunut kivuttomaksi. Yritin – ja lopulta luovutin. Ymmärsin, että kehoni ei enää taivu soittamiseen. Olin tullut ammatillisen tieni päähän.

Muusikon urasta luopuminen oli valtava kriisi. Identiteettini oli perustunut siihen, että olen muusikko. Samalla tunsin kuitenkin myös helpotusta, kuin taakka olisi tippunut hartioilta. Ajattelen, että jos selkäni ei olisi romahtanut, jokin toinen asia olisi pakottanut minut pysähtymään.

Tunnen edelleen surua siitä, että jouduin luopumaan muusikon urastani. En kuitenkaan kaipaa takaisin entiseen elämääni. Näin on hyvä.

Lue myös Kaksplussan juttu: Millaista on olla erityisherkkä vanhempi? 

Erityisherkkyys poiki uuden uran

Kun säännöllinen päivätyö jäi pois, henkinen ja fyysinen kuormitus kevenivät. Kalenteriin tuli väljyyttä. Tuntui hyvältä, kun saatoin olla enemmän läsnä lasten elämässä.

”Soittamisesta luopuessani olin päättänyt, että eläisin vain omannäköistäni elämää.”

Minulle ei myönnetty määräaikaista kuntoutustukea vaan minut ohjattiin uudelleenkoulutukseen. Jotain kokeilinkin. Soittamisesta luopuessani olin kuitenkin päättänyt, että eläisin vain omannäköistäni elämää. Tekisin sellaista, mikä tuntuisi sisimmässäni oikealta.

Onneksi minulle oli taloudellisesti mahdollista hidastaa. Esimerkiksi yksinhuoltajalla ei välttämättä sellaista mahdollisuutta ole. Sain ansiosidonnaista ja miehelläni oli vakituinen työ muusikkona Helsingin kaupunginorkesterissa. Kun minä pystyin olemaan lasten kanssa kotona, mies saattoi ottaa vastaan myös ylimääräisiä soittokeikkoja.

Ensin kävin kesäyliopistossa rentoutusohjaajan koulutuksen ja sitten lähdin vapaaehtoistöihin Erityisherkkien yhdistykseen. Se poiki lisää kaikkea kiinnostavaa: kouluttauduin kokemusasian­tuntijaksi ja aloin käydä puhumassa erityisherkkyydestä eri tilaisuuksissa. Olen saanut tosi hyvää palautetta luennoistani.

On ihanaa, että saan ja osaan puhua.

Taannoin aloitin osa-aikatyöt Kukunorissa, hyvinvointia edistävässä kulttuuritoimijoiden yhdistyksessä. Työskentelen päivän viikossa Mielenturvaa-verkostossa.

Erityisherkkä Eeva-Kaisa: ”On saatava olla myös vähemmän tehokas”

Tarvitsen väljyyttä ja aikaa palautumiselle voidakseni paremmin. Nykyään mietin tarkkaan oman ajankäyttöni ja sen, mihin lupaudun mukaan. Ein sanomisessa on ollut opettelemista, koska me erityisherkät olemme usein myös hyvin kilttejä ja tunnollisia.

Meillä on kotona jokaisella perheenjäsenellä oma huone. Vetäydyn huoneeseeni päivälevolle ja myös iltaisin rauhoittumaan. Lapset ymmärtävät, kun sanon, että äiti tarvitsee nyt lepohetken. Haluamme opettaa myös lapsille, että elämää ei tarvitse pakata täyteen tekemistä.

Jos kaipaan lyhyttä irtiottoa, lähden vaikkapa yöksi Nuuksion kansallispuistoon lataamaan akkuja. Nykyään kuuntelen myös kehoani herkällä korvalla. Jos väsyttää, jätän uintilenkin väliin. Osaan kunnioittaa jaksamiseni rajoja.

Uskon, että kuormitus ja stressi lisäävät erityisherkkyyttä, ja kun ne vähenevät, alkaa hyvä kierre ja myös erityisherkkyys ikään kuin kevenee. Koen edelleen ylivirittyneisyyttä ja univaikeuksia, mutta vähemmän kuin aiemmin.

Ympäröivä maailma tuntuu vaativan enemmän ja nopeammin, ja tunnen ajoittain häpeää. Mikä on merkitykseni yhteiskunnalle? Riittääkö se, mitä teen?

Kun luen stressin ja uupumuksen yleisyydestä, ymmärrän, etten ole ainoa, jonka jaksaminen on koetuksella. On saatava olla myös vähemmän tehokas. Muuten hintana on, ettei lopulta jaksa enää minkään vertaa.

Koen, että annan omalla rauhallisella elämälläni esimerkkiä myös muille. Teen yhteiskunnalle hyvää hidastamalla.

Elämä olisi helpompaa, jos ei reagoisi kaikkeen niin voimakkaasti. Silti koen, että jään erityisherkkyyteni kanssa plussan puolelle. Elämä tuntuu hyvin rikkaalta.”

Artikkeli on julkaistu alun perin Kotilääkäri-lehdessä 10/2022.

X