Anja Snellman Annassa
– Kummallisuuteni oli ujoutta.
Itsetuntemus

Erityisherkkä Anja Snellman elää simppeliä elämää: ”Olen ­ottanut lapsuuden itsesuojelu­keinot ­käyttöön”

Anja Snellman on kirjoittanut äidistään ja siskostaan jo ajat sitten. Vasta nyt hän oli valmis kirjoittamaan isästään.
Teksti: Minna Juti Kuvat: OM-Arkisto

Miksi tässä huoneessa paistaa aurinko, vaikka ulkona on harmaa myöhäissyksyn päivä, mietin ja lakkaan hetkeksi kuuntelemasta edessäni istuvaa Anja Snellmania, 67, jota olen tullut haastattelemaan. Ajatukseni katkeaa ja katselen vuorotellen seinällä olevaa taulua ja sen alla istuvaa Anjaa. Taulussa on kirkkaan keltaisella pohjalla kultainen lintuhäkki ja punaisia kukkia yltympäri. Anjalla on taulun keltaista toistava jakku, punainen huivi ja punaista kynsilakkaa. Keltaiset ja punaiset pisteet alkavat pyöriä silmissäni. Tuntuu lämpimältä, melkein kuin olisin jossain aivan muualla kuin keskellä Helsinkiä vastaanottohuoneessa, jossa Anja terapeuttina tapaa asiakkaitaan.

– Lempivärejäni, mutta värikoordinaatio on sattuma, Anja naurahtaa tarjoamalleen väriterapialle.

”Luokseni tulevien asiakkaiden takia en halua enää olla yhtä paljon esillä kuin ennen”

Aloittelemme keskustelua hitaasti, kuin tunnustellen. Anja Snellman on jollakin tapaa kovin tuttu. Hän on ollut julkkis 40 vuotta aina siitä lähtien, kun hän 27-vuotiaana, silloin vielä Anja Kaurasena julkaisi esikoiskirjansa Sonja O. kävi täällä. Hän on kirjoittanut 29 kirjaa, hänestä on kirjoitettu satoja lehtijuttuja, hän on ollut mukana tv-ohjelmissa ja kirjoittanut kolumneja. Hänelle on myönnetty Pro Finlandia -mitali ja hänet on valittu Stadin Friiduksi.

Silti tuntuu, etten tiedä hänestä oikein mitään. Kirjoissaan Anja on käyttänyt materiaalina usein omia kokemuksiaan, kirjoittanut lapsuudenperheestään, äidistään, siskostaan ja nyt viimeksi isästään. Kun fakta ja fiktio ovat sekoittuneet, on ollut entistä vaikeampaa luoda todellista kuvaa hänestä itsestään. Se mitä luulee fiktioksi, onkin ehkä faktaa ja toisinpäin.

Anja itse sanoo, että aloitettuaan kymmenen vuotta sitten työnsä ratkaisukeskeisenä terapeuttina sekä seksuaaliterapeuttina hän on vähentänyt julkisia esiintymisiään.

– Luokseni tulevien asiakkaiden takia en halua enää olla yhtä paljon esillä kuin ennen. Ajattelen, että heidän on helpompi avautua minulle, kun he eivät kuule minun avautuvan muualla.

Anja on naimisissa kitaristi-säveltäjä Jukka Orman kanssa. Ensimmäisestä avioliitostaan Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikosken kanssa hänellä on kaksi aikuista tytärtä.

Anja ja Jukka rakastuivat Anjan 50-vuotisbileissä. Annan haastattelussa vuonna 2016 Jukka kertoi, että hän on vaimolleen elämänsä velkaa. Anja pani heidän yhteisen elämänsä ehdoksi, että Jukka pääsee irti huumeista, joita oli käyttänyt tuolloin jo useamman vuosikymmenen.

Anjan kuvaan molemmat miehet ovat tuoneet oman vivahteensa. Saska Saarikosken isä oli legendaarinen kirjailija Pentti Saarikoski. Avioituessaan pari otti yhteisen sukunimen Snellman, joka oli Pentti Saarikosken äidin tyttönimi. Saska Saarikoski on sittemmin vaihtanut nimensä takaisin.

Anja Snellman sanoo, että iso ikäero oli syynä vaikeuksiin oman äidin kanssa

Mutta aloitetaan keskustelu äitiydestä. Anjan kirjoittamat kuvaukset lapsuudestaan ja vanhemmistaan ovat usein olleet armottomia. Eikö häntä pelottanut ryhtyä itse äidiksi?

– Äitini sai minut 42-vuotiaana. Hän olisi voinut olla isoäitini. Meillä oli liian paljon ikäeroa. Se oli suuri syy vaikeuksiimme.

Anja ei pelännyt äitiyttä, sillä oman äitinsä rinnalla hänellä oli toisia mainioita äitiesikuvia. Niitä hän löysi ympäristönsä naisista, naapureista ja ystävien äideistä.

– Kuten uudessa isäkirjassani kirjoitan, meillä voi olla korvaavia ihmissuhteita.

Jo nuorena Anja ajatteli, että jos luoja suo, hän haluaa lapsia. Kun hänen tyttärensä syntyivät vuosina 1989 ja 1991, Anja oli lenkki hoivaketjussa: hän hoiti myös jo heikentynyttä omaa äitiään.

– Siinä vaiheessa tunsin äidin elämänkaaren ja olin oppinut ymmärtämään häntä. Hän oli hellä ja rakastava ihminen.

Aikaa pienten lastensa kanssa Anja muistaa hyvällä. Elämä oli hyvässä järjestyksessä ja Anjan kirjailijan ura vaiheessa, jossa hän saattoi olla kotona, kirjoittaa ja hoitaa lapsia.

– Olen ollut hyvin huolehtiva äiti, mutta olen yrittänyt toteuttaa hyväksyvää äitiyt­tä. Olen halunnut osoittaa tyttärilleni, ettei ole mitään, mistä he eivät voisi tulla puhumaan minulle. Rakkauteni on ehdotonta.

”Koin lapsena voimakasta ulkopuolisuutta ja erilaisuutta”

Kirjoittajana ja tarinankertojana Anja on aina ollut kiihkeä. Hänen kielensä on värikästä, ja se ryydittää usein vimmaista tarinaa. Kaikki minun isäni -teos ruoskii oikealla nimellään kirjaan tuotua Ensio Kaurasta, mutta siitä myöhemmin. Palataan vielä hetkeksi Anjan lapsuuteen.

Eipä uskoisi, mutta aikuisena normeja rikkonut esikoiskirjailija, naisen seksuaa­lisuutta puolustanut feministi, epäkohtiin nopeasti tarttuva Anja oli vetäytyvä ja lähes mykkä lapsi. Neuvolassa hänen epäiltiin kärsivän selektiivisestä mutismista eli valikoivasta puhumattomuudesta.

– Koin lapsena voimakasta ulkopuolisuutta ja erilaisuutta. Opin katsomaan kaikkea sivusta.

Anja ei tunne, että toiset lapset olisivat kiusanneet häntä, mutta hänet jätettiin yhteisten leikkien ulkopuolelle, koska hän oli kummallinen.

– Kummallisuuteni oli ujoutta. Ennen kouluun menoa en juuri puhunut vieraille ihmisille.

Ihmisarkuus vaivasi Anjaa koko kouluajan. Se jatkui yliopisto-opintoihin asti.

– Minulla ei ollut avauslauseita. Kun ihmisiä seisoi ryhmässä, en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä tai sanoa mennäkseni mukaan. Jäin ulkopuolelle.

Muutos tuli yliopistossa pikkuhiljaa. Anja huomasi, että hän alkoi puhua.

– Löysin kirjoittajaporukoista toisia kaltaisiani. Jos sanoin jotakin jossakin seminaarissa, joku saattoi kiinnostua ajatuksistani ja kommentoida niitä. Sain kannustusta. Sitä en ollut kokenut koskaan aiemmin.

Vuosia Anja ajatteli, että nuoruuden vaikeudet olivat johtuneet yksinomaan hänen taustastaan, vaikeista kotioloista, häpeästä ja kodin vaietuista salaisuuksista. Vasta runsaat kymmenen vuotta sitten, istuessaan terapeutin opintoihinsa kuuluvalla luennolla, hän kuuli ensimmäisen kerran erityisherkkyydestä.

– Se on joillakin ihmisillä esiintyvä synnynnäinen neurologinen ominaisuus. Tunnistin sen itsessäni. Erityisherkkyys tuottaa muun muassa toiseuden tunteita. En ole koskaan kokenut kaipuuta laumaan. En viihdy ryhmissä, joissa korostuu yhdenmukaisuus. Koen ne painostavina.

Erityisherkkyydestä taitaa johtua myös se, että kirjailijana Anja on aina ollut etukenossa. Hän on tarttunut aiheisiin, jotka ovat tuntuneet ajassa vasta signaaleina, kuten ihmiskauppa tai maahanmuutto. Niistä hän kirjoitti jo yli kymmenen vuotta sitten.

”Lapsuuteni pienestä perheestä ei ollut jäljellä enää muita kuin minä”

– Terapeuttina toteutan nyt B-vaihto­ehtoani, Anja Snellman sanoo.

Pyrkiessään 1970-luvun alussa Helsingin yliopistoon Anja hyväksyttiin opiskelemaan kolmea pääainetta, kotimaista kirjallisuutta, englantilaista filologiaa ja soveltavaa psykologiaa. Hän aloitti ne kaikki.

– Ajattelin, että minusta tulee kirjailija, mutta uskoin kaikesta olevan hyötyä.

Psykologia oli myös takaportti. Aloittaessaan opinnot Anja oli jo kirjoittanut ensimmäisiä versioita esikoisteoksestaan. Jos kirja ei olisi valmistunut, hän olisi jatkanut psykologian opiskelua.

– En koskaan halunnut esimerkiksi äidinkielen opettajaksi. Olisin valmistunut psykologiksi ja ryhtynyt pitämään vastaanottoa.

Kun kirjoittaminen jatkui, Anja keskittyi opinnoissaan kirjallisuuteen. Muut pääaineet jäivät. Niin kiinnostunut hän kuitenkin oli ihmismielestä, että istui lääkiksen kesäyliopistossa kuuntelemassa luentoja psykopatologiasta ja aivotutkimuksesta.

Vuosituhannen vaihteessa Anjan isosisko kuoli.

– Se oli elämässäni iso murros. Lapsuuteni pienestä perheestä ei ollut jäljellä enää muita kuin minä. Olin orpo. Siinä kohtaa elämässäni halusin jotakin uutta. Tuli ajatus, että voisinko tehdä jotakin muuta kuin kaivella omaa napaani, kaivella jotakin muuta.

Päätös uudesta oli Anjan mukaan loppujen lopuksi hyvin intuitiivinen hetki. Hän näki ilmoituksen terapeutin koulutuksesta.

– Niin se loksahti, sattuman sirkuttaja, Anja sanoo.

Jatko vaati sitoutumista, lähestyihän Anja jo kuuttakymppiä aloittaessaan neljän vuoden koulutuksen Lyhytterapiainstituutissa. Seksuaaliterapeutiksi kouluttautuminen toi opintoja vielä kaksi vuotta lisää.

Anja Snellman on menettänyt uskonsa somessa käytävään keskusteluun

67-vuotiaana Anja Snellman ei mieti vanhenemista. Ikä ei ole päässyt pelottelemaan häntä, sillä hän on pysynyt terveenä.

– Olen aina liikkunut paljon. Olen joogannut ja ollut vegetaristi 70-luvulta lähtien.

Terapeutin työssään hän tuntee ikänsä edut.

– Asiakkaat luottavat minuun. He tuntevat, että olen kypsä ja kokenut.

Vuodet eivät saa häntä myöskään epäilemään, että hänen ajatuksensa ja mielipiteensä olisivat aikansa eläneitä. Sen sijaan historiattomuus harmittaa lähes joka päivä.

Jörn Donnerin ja Claes Anderssonin kuoleman jälkeen meillä ei ole enää ketään, joita kuunneltaisiin vielä vanhoinakin. Yleistä keskustelua käydään kuin maailma olisi alkanut eilen tai tänään. Puhutaan kuin feminismikin olisi keksitty vasta hiljattain.

Jokin aika sitten Anja joutui sosiaalisessa mediassa maalitetuksi, kun hän osallistui keskusteluun feminismistä. Hänen kimppuunsa masinoitiin kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä, jotka kysyivät, mitä hän tietää feminismistä tai naisen seksuaali­suudesta tai onko hän ehkä kirjoittanut aiheesta jotakin.

– Minkäs teet? Näin me katoamme, Anja sanoo, muttei anna periksi. Hän aikoo palata tapahtuneeseen vielä kirjoittamalla. Ehkä hän tekee siitä kirjan. Somessa käytävään keskusteluun hän ei enää usko.

Vihdoin Anja Snellman osasi kirjoittaa myös isästään, joka oli monella tapaa vaikea

40 vuotta esikoisteoksensa ilmestymisestä Anja oli valmis kirjoittamaan isästään – vuosia äidistä ja sisaresta kirjoittamisen jälkeen. Miksi vasta nyt?

– En ole osannut kirjoittaa isästä tämän aikaisemmin.

Ensio Kaurasesta Anja kirjoittaa kiihkeästi säästämättä krapulaisia ripulipaskoja, oksennusta, hikeä, verta, sylkeä, tekohampaita, ihokarvoja, sotavammaa. Anja ei sääli: Ensio oli perheelleen häpeää tuova alkoholisti, epäluotettava petturi, jonkin sortin narsisti, itsensä pönkittäjä ja filunkimies, vaikka olikin palovakuutustarkastaja.

– Koskaan en kirjoita sataprosenttisesti oikeasta elämästä, Anja muistuttaa.

Kirjan jälkeen hän tuntee kuitenkin saaneensa taas jonkin palasen kohdalleen. Ensio Kauranen oli pakolainen. Kaksi kertaa hän pakeni sotaa Karjalasta eikä koskaan kotiutunut rajan tälle puolen, missä ihmiset olivat hänen mielestään hitaita ja muutenkin oudoksuttavia.

– Luin juuri isän vanhan kirjeen, jossa hän kirjoittaa, miten huonosti hän viihtyi Helsingissä.

Ensio Kaurasen elämäntarinaan jääneisiin aukkoihin Anja toivoo saavansa vielä vastauksia DNA-testien avulla. Häneen on juuri otettu yhteyttä Ruotsista, jossa mahdolliset pikkuserkut olivat lukeneet Anjasta Hufvudstads­bladetissa julkaistun jutun.

”Elän simppeliä elämää”

Puhuessaan Anja katsoo rauhallisesti kohti.

– Kohti katsominen tarkoittaa, että no bullshit, hän sanoo. Hänellä ei ole turhuuksiin aikaa.

Jaksamisestaan hän huolehtii miettimällä, mihin hänen ei kannata tuhlata energiaansa.

– Elän simppeliä elämää. Minulla on terapeutin työni ja kirjoitan. On paljon asioita, mitä en tee.

Joskus tekemättä jättäminen on tarkoituksellista. Aina hän ei jaksa mennä sinne, missä muisti on lyhyt.

– Olen ottanut lapsuuden itsesuojelukeinot käyttöön. Vedän luukut kiinni, uppoudun lukemiseen ja liikun metsässä.

Samalla kypsyy 30. kirja.

X