Lotta taisteli vuosia saadakseen 90-vuotiaan äitinsä hoivakotiin – miksi tarpeellisen hoidon saaminen kestää niin kauan?
Hoivakotiin ei enää nyky-Suomessa jouduta, sinne päästään. Lotta Ehrnroothin yhdeksänkymppinen äiti kävi läpi monta palvelutarpeen arviointia ja sairaalareissua, ennen kuin hän sai tarvitsemansa hoidon.
Miksei ikäihminen saa tarvitsemaansa apua ja hoivaa, pohtii Lotta Ehrnrooth.
Hoivakotiin ei enää nyky-Suomessa jouduta, sinne päästään. Lotta Ehrnroothin yhdeksänkymppinen äiti kävi läpi monta palvelutarpeen arviointia ja sairaalareissua, ennen kuin hän sai tarvitsemansa hoidon.
Avain kääntyy lukossa. Viime vuodet olen kantanut laukussani Tintti-avaimenperää ja siinä äidin kodin avainta.
Niin säännöllistä äidin luona käyminen on ollut, että olen välillä sovitellut hänen avaintaan omaankin oveeni. Nyt on toisin. Avain on uusi, vaikka avaimenperä entinen. Oven takana on hoivakodin yksiö.
Tiedän, että äiti on turvassa. Hänestä pidetään huolta ympäri vuorokauden. Hänet autetaan pukeisiin ja suihkuun, hänet saatetaan syömään, hänen untaan valvotaan öisin.
En voi vieläkään uskoa, että tämä on totta.
Kipu, jota ei voi hoitaa, vähentää itsenäisyyttä
Kun palasin Suomeen elokuussa 2020 asuttuani vuosia ulkomailla, tiesin, että äitini tarvitsisi paljon apua arjessa. 90 vuotta täyttävän äidin ajattelu oli ennallaan, mutta fyysinen kunto heikko.
Se suretti äitiä kovasti. Kenestäkään ei ole hauskaa joutua riippuvaiseksi muista. Sisarukseni ja muut perheenjäsenet olivat kantaneet paljon vastuuta. Halusin tehdä osani.
Pääroisto tilanteessa oli äidin oikea olkapää, tai oikeastaan olkapäästä yliotteen saanut pitkälle edennyt nivelrikko. Kipu rajoitti oikean käden käyttöä selvästi. Omat vanhuuden vaivansa oli sormissa, jaloissa ja selässäkin vanhojen tapaturmien jäljiltä.
Kipulääkkeistä ei ollut apua. Niistä äiti sai haittavaikutuksia, ja vahvempien lääkkeiden kokeilu vei hänet ambulanssilla sairaalaan. Minulle tuli yllätyksenä, miten rajoitettua ikäihmisten kivunhoito voi olla. Jos lääke tai hoito on turvallinen, se voi olla myös melkoisen tehoton.
Kipu, jota ei voi hoitaa pois, vähentää itsenäisyyttä ja lisää avun tarvetta. Jokainen voi miettiä, miltä tuntuu, jos kivun takia ei pysty enää pukeutumaan, peseytymään ja laittamaan itselleen ruokaa. Pienistäkin asioista tulee mahdottomia, kuten päällystakin pukemisesta ja takin sulkemisesta. Niinpä esimerkiksi ulos lähtö yksin ei enää onnistu.
Miksi kuntoutus on ensisijainen vaihtoehto yli 90-vuotiaallekin?
Syksyllä 2022 äiti oli menossa lonkkaleikkaukseen. Vaikka lonkkaan oli kehittynyt suurikokoinen kysta, ikä ei auttanut leikkausjonossa. Äiti halusi käyttää säästöjään leikkaukseen ja kuntoutukseen, koska elämä särkyjen kanssa oli ankeaa.
Kuntoutusviikkojen jälkeen haimme kotihoitoa avuksi. Turvarannekkeen olimme järjestäneet äidille jo aiemmin.
Hoitaja tuli katsomaan sivusta, miten äiti keitti itselleen kananmunan. Ilmeisesti äiti suoriutui kattilan ja kiehuvan veden kanssa riittävän hyvin, sillä avunsaantipisteitä ei kertynyt tarpeeksi. Kirurginkaan lausunto liikerajoitteista ei kiinnostanut ketään.
Huomasimme, että palvelun tarvetta arvioidaan niukkojen resurssien aikana kuntoutus ensisijaisena tavoitteena – silloinkin, kun ikää on yli 90 vuotta. Kuitenkin tulee vaihe, jossa ihminen ei enää kuntoudu ja vaivalloinen tekeminen vain lisää kipua. Voi taivas, miten turhauttavaa!
Kananmunien keittely jäi siihen kertaan. Jääkaappi jatkoi valmisruokavarastona. Usein söimme ”kokkikartanoita” yhdessä, sillä äiti arvosti ruokaseuraa.
Vaihtuvat arvioijat stressasivat äitiä
Selkeää oli se, että halusimme auttaa. Äiti on neljän lapsen äiti, kymmenen isoäiti ja viiden lapsenlapsenlapsen isoisoäiti, joka on todellakin pitkän elämänsä aikana palvellut muita.
Yhteistä tekemistä riitti, mutta se myös lähensi meitä sisaruksia, seuraavaa sukupolvea ja kaikkia muita osallistujia. Ilman sitä emme olisi tavanneet toisiamme niin usein. Monet merkkipäivät vietettiin äidin pöydän ympärillä. Kun äidin oli vaikea päästä juhliin, me veimme juhlat hänen luokseen.
Tämä ei kuitenkaan voinut olla pysyvä ratkaisu. Äiti tarvitsi parempaa hoivaa kuin mitä me pystyimme töidemme ohessa tai niiden kustannuksella tarjoamaan.
Keskittymiskykyni oli ajoittain lujilla: hain osa-aikaista työpaikkaa ja huomasin vasta haastattelutilanteessa, että siihen olisi kuulunut ennakkotehtäviä. Kerroin rehellisesti elämäntilanteestani enkä kuullut haastattelijoista sen koommin mitään.
Eräänä päivänä, kun yksi meistä vei äidin kävelylle hänen asuintalonsa alakertaan, automaattiovi tuuppasi hänet rollaattoreineen kumoon. Hän ei vain ehtinyt sulkeutuvan oven alta pois.
Sitten äiti kaatui suihkussa, jälleen, ja vaikka hänellä oli yksityinen fysioterapeutti suihkuapuna, nostamiseen tarvittiin lisäkäsiä. Arki alkoi olla niin huteraa, että otimme taas yhteyttä kotihoitoon. Alkoi uusi arviointijakso.
Se myönnetään, että päiväkotien jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ovat rasite lapsille. Näin tapahtuu kuitenkin myös vanhusten kohdalla. Äitiäkin stressasi se, että ovesta tuli joka päivä uusi ihminen ”arvioimaan”. Valtaosa osasi asiansa, kaikki eivät yhtä hyvin.
Lue myös Kotiliesi.fi: Vanhukset on jätetty pulaan digiasioiden kanssa, eikä se kiinnosta oikein ketään – ”Tämä on törkeää ja syrjintää”
Hoivaköyhyys on todellisuutta Suomessa
Juhannusviikolla äiti mainitsi hoitajan todenneen, että hoito päättyisi viikonloppuna. Hoitaja tosiaan vetosi ”raakaan todellisuuteen”, ja trafiikki ovella hiljeni. Etsimme hoitopäätöstä ja löysimme sen digipalvelusta, jota äiti ei itse ole koskaan jaksanut käyttää.
Päätös kuvasi omatoimista vanhusta, joka ”kokee, että hänellä ei ole voimavaroja”, mutta ”tekee itse, kun ei tehdä puolesta”.
Tämä vanhuksen oman kokemuksen sivuuttaminen on osa hoivaköyhyyttä, josta ikääntymistä tutkinut Jyväskylän yliopiston professori Teppo Kröger on puhunut. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei saa tarvitsemaansa palvelua.
Palvelujärjestelmä voi myös käyttää hyväkseen sitä, että ihminen ei mässäile omalla surkeudellaan. Näin kävi äidinkin kohdalla. Hän vastasi asiallisesti kysymyksiin, mutta jatkokysymyksiä ei tullut, jolloin syntyi puutteelliseen tietoon perustuvia virhetulkintoja. Kukaan ei nähnyt mitään kummallista esimerkiksi siinä, että äiti vietti kaikki päivät yöpuvussa.
Me jatkoimme jälleen päivä kerrallaan. Latasimme joka ilta vedenkeittimeen sopivan määrän vettä aamun pikakahvia ja -puuroa varten. Sitten vain toivoimme, että seuraava yö menisi hyvin.
Senioritalossa käynti antoi uutta puhtia vaatia hoitoa
Tulevaisuus huoletti. Kävin tutkimassa yksityisen senioritalon tarjoamaa yhteisöllistä ryhmäasumista. Oli heti selvää, että tämä juna meni jo.
Jos ryhmäasumisesta haluaa apua hoivakriisiin, sitä pitää kehittää. Nykymuodossaan se palvelee parhaiten niitä, jotka selviytyisivät kodeissaan muutenkin edes jotenkuten. Ratkaisuhan ei ole se, että ”ihanat asukkaat auttavat toinen toisiaan”. Kehitysideoita tarvitaan: jo vuonna 2040 90 vuotta täyttäneitä on arvioiden mukaan 140 000 nykyisen 58 000:n sijaan.
En käynyt senioritalossa turhaan. Tulin uskoutuneeksi siitä, miltä tuntuu, kun äidin hoivassa horisonttimme rajautuu vain seuraavaan päivään. Senioritalon esittelijä kysyi, hakeeko äiti esimerkiksi lääkkeensä apteekista itse. Hämmästyin kysymystä: jos hakisi, en kai olisi tässä pyytämässä apua.
”Hän ei siis selviydy lääkityksestään yksin. Se on kotiavun perustehtäviä”, esittelijä sanoi ja lisäsi, että viimeisenä oljenkortena omainen voi tehdä läheisestään jopa huoli-ilmoituksen.
Sain uutta puhtia. Puhelujen ja sähköpostien tuloksena käynnistyi kolmas palvelutarpeen arviointi. Ja nyt päätös oli myönteinen.
Hyvää oli se, että äidin tuen tarve otettiin nyt selvästi aiempaa vakavammin, arviointivirheet myönnettiin ja niitä pahoiteltiin vuolaasti. Ja varsinaisen kotihoidon vihdoin käynnistyessä äiti löysi joukosta lämpimiä persoonia, joiden kanssa syntyi vuorovaikutusta, ei vain hoitotoimia.
Sairaalaosastolle kuukausiksi joutuminen muutti tilanteen
Äiti ehti saada kotihoitoa vain joitakin viikkoja, kun hän joutui jälleen kerran sairaalaan yöllisen lyyhistymisen seurauksena.
”Toimintakyky on heikko. Hän on täysin uuvahtanut, tuossa auttelimme häntä syömään”, lempeä-ääninen sairaanhoitaja kertoi puhelimessa.
Sairaalaosasto ei ollut oikea paikka äidille, mutta siellä hän oli turvassa. Kävimme kävelyttämässä äitiä käytävällä – pelkkä sängyssä makaaminen vie tunnetusti loputkin voimat – ja auttamassa ruokailuissa, sillä vaikka hoitajat olivat ystävällisiä, heitä oli vähän ja kaikilla potilailla paljon tarpeita.
Kuukaudet kuluivat, ja pysyimme sitkeästi toiveessamme, että äiti pääsisi viimein hoivakotiin. Kotiin hän ei olisi voinut enää palata, ja nyt järjestelmäkin ymmärsi sen. Viimein sain täyttää hoivakotihakemuksen.
Palautusosoitteena oli yllättäen geriatrinen poliklinikka, jonka olemassaolosta kukaan ei tuntunut kuulleen. Kukahan sinne pääsee?
Lopulta paikka hoivakodissa aukeni
Lokakuun lopussa 2023 puhelin soi.
”Hei, täällä sairaanhoitaja XX palvelutalosta. Juuri vapautunut yksiö odottaa täällä äitiänne. Onnistuisiko muutto tiistaina?”
Kun olin sisäistänyt, etten näe unta tai vastaa pilapuheluun – kuluneet vuodet olivat sisältäneet niin paljon kieltäviä vastauksia –, aloimme tyhjentää äidin kotia. Sillä välin hän sulatteli tulevaa. Eihän hän sairaalaan lähtiessään tiennyt, ettei palaisi enää omaan sänkyynsä.
Veimme hoivakodin yksiöön valmiiksi tuttuja huonekaluja, tauluja ja maton ikkunan eteen vähentämään laitostunnelmaa.
”Vanhuus ei ole vaiva, joka pitäisi hoitaa pois”
“Mikä pitää ihmisen kunnossa on se, että hän liikkuu, syö hyvin ja tapaa muita ihmisiä”, sanoo emeritusprofessori Jaakko Valvanne (HS 13.11.2023). Jos osataan etsiä, heikentyneen kunnon taustalta voi Valvanteen mukaan löytyä vajaaravitsemusta ja masennusta. Mutta laajoja geriatrisia selvityksiä tehdään turhan harvoin.
Ajattelen Valvanteen sanoja nyt, kun huomaan, että hoivakodissa äiti alkaa voida paremmin. Kivut eivät hallitse elämää, kun perusasioihin saa apua. Unikin on parempaa, kun tietää, että hoitaja käy yön tunteina kynnyksellä.
Hoitajat pysyvät ja tulevat tutuiksi. Suuri osa asukkaista potee muistisairauksia, mutta on joukossa muutama äidinkin kaltainen, joilla ongelmana on liikkuminen. Heidät saatetaan yhteiseen ruokalaan, ja heistä muodostuu porukka, ruokaseuraa. Pieniä aktiviteettejakin tarjotaan niille, jotka vielä pystyvät osallistumaan.
Äiti itse sanoo, että hoivakodissa toteutuu se, mitä ikääntymistä tutkinut Jari Pirhonen on sanonut hoivasta: kun se on hyvää, se auttaa ihmistä kukoistamaan siinä elämäntilanteessa, jossa hän on. Vanhuus ei ole vaiva, joka pitäisi hoitaa pois, vaan elämänvaihe.
”Kun hoitaja tulee avuksi, samalla jutellaan muusta, vaikkapa kirjoista, ja hoiva tapahtuu siinä sivussa”, äiti sanoo.
Opettajana äiti on iloinen siitä, että hän saa olla hyödyksi. Kun hän juttelee ulkomaalaistaustaisten hoitajien kanssa, hän auttaa samalla heitä oppimaan suomea. Siitä hoitajatkin kiittelevät.
Näin hyvin vanhus voi, kun hän saa sen avun, jota tarvitsee. Kun pelko ja yksinäisyys väistyvät, ihminen voi olla oma itsensä. Hän odottaa seuraavaa kesää.
Ja me lapset saamme olla jälleen äidin lapsia.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 13-14/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous