Eevan kotona asuu neljä nepsyihmistä: ”Kun kävelemme kadulla, meidät huomataan aina”
Eeva Anundi, 41, sanoo, että hänen tärkein käännekohtansa elämässä on ollut oman puolison kohtaaminen. Myös lapset ovat saaneet näkemään maailman uudella tavalla.
– Solmin läheisiä suhteita sellaisten ihmisten kanssa, jotka suhtautuvat elämään lempeästi. Haluan kasvaa heidän kanssaan ja oppia lisää yhdessä, Eeva Anundi sanoo.
Eeva Anundi, 41, sanoo, että hänen tärkein käännekohtansa elämässä on ollut oman puolison kohtaaminen. Myös lapset ovat saaneet näkemään maailman uudella tavalla.
”Kesätyö Tukholman kaupungin kotiavussa oli yllättävän kova paikka kaltaiselleni herkälle lukiolaiselle. Näin ihan läheltä sairautta ja kuolemaa, mutta minulla ei ollut mitään työkaluja käsitellä kohtaamiani asioita.
Kun istuin seuraavana syksynä uudessa opiskelija-asunnossani Hervannassa, tajusin, etten ole enää sama ihminen. Olin jättänyt kotikaupunkini Oulun ja aloittanut tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa. Nyt kuitenkin huomasin itsessäni uuden turvattomuuden. Olin nähnyt Tukholmassa niin paljon elämän nurjaa puolta, etten osannut olla enää samalla tavalla huoleton kuin ennen.
Onneksi osasin hakea nopeasti apua ahdistusoireisiini ja pääsin kolmivuotiseen terapiaan. Pystyin suorittamaan opintoni loppuun ja löysin oman alani valokuvauksesta.”
”Nyt olen löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa menen naimisiin”
”Pidän puolisoni kohtaamista elämäni tärkeimpänä käännekohtana. Olin juuri silloin keskellä vaikeaa vaihetta. Pitkä parisuhteeni oli päättynyt, ja olin muuttanut Helsinkiin ja aloittanut ensimmäisessä työpaikassani valmistumisen jälkeen. Siihen keskelle purjehti Ilmo ja ohjasi minua uuteen suuntaan.
Rakastuin hänen rauhalliseen olemukseensa. Hänellä oli mahtava henkinen elämänasenne. Hän sanoi: ”Ei ole mitään hätää, vaikeudet kuuluvat elämään.”
Isointa oli kuitenkin se, että näin, että voin itsekin valita positiivisuuden. Ilmo katsoo elämää aina valon puolelta. Oli asia mikä hyvänsä, hän ei säikähdä. Yhä edelleen, jos tulee vaikea paikka, minua auttaa, kun hän muistuttaa: ’Pimeintä on juuri ennen auringonnousua.’
Vain kaksi viikkoa ensitapaamisestamme soitin isälleni: ’Nyt olen löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa menen naimisiin ja perustan perheen.’ Isä sanoi, ettei kannata kiirehtiä, mutta minä olin täysin varma päätöksestäni.
Puolisoni tutustutti minut myös buddhalaiseen meditaatioon. Se oli tärkeä löytö. Sain apua ahdistuneisuuteeni. Aloin myös ymmärtää aivojeni tapaa toimia. Askel askeleelta sain kiinni siitä, että minulla onkin aivot, jotka toimivat erityisellä tavalla.
Päätelmäni saivat virallisen leiman muutama vuosi sitten, kun sain adhd-diagnoosin.
”Diagnoosi oli minulle helpotus.”
Diagnoosi oli minulle helpotus. Oli ihana kuulla, että minulla on geneettinen alttius elämyshakuisuuteen ja eläväisyyteen. Suhtaudun itseeni ja elämään nykyään vielä lempeämmin kuin ennen.”
”Olinkin hyvä äitiydessä”
”Tulen seitsemänlapsisesta perheestä. Olen toiseksi vanhin sisarus. Pienenä pidin aina isosiskoani hoivaavana ja äidillisenä. Ajattelin, etten itse ole äitilahjakas ihminen. Tykkäsin kyllä puuhata pikkusisarusten kanssa, mutten ollut hoivaajatyyppiä.
Kun sain esikoiseni reilu 10 vuotta sitten, tämä käsitys muuttui täysin. Tunnistin, että olinkin hyvä äitiydessä. Tiesin luonnostani, miten lapsen kanssa ollaan. Kun luin kiintymysvanhemmuudesta, huomasin sen resonoivan minussa. Nukuimme perhepedissä, ja halusin imettää pitkään.
Esikoiseni erityisyys alkoi tulla esiin jo ihan vauvana. Hän jännitti kamalasti kaikkia vieraita aikuisia ja lapsia. Osasin luonnostani olla heti hänen puolellaan.
Kun muut vauvaporukan äidit ja isät miettivät, että teidän pitää vain totuttaa vauvaa, minä tiesin sisälläni, että lapsen hätä on totta. Häntä ei voi pakottaa sosiaalisiin tilanteisiin.
Isoin tukeni oli neuvolantätimme, ihana, parantava älykkönainen. Hän salli kaikki joustot ja sanoi: ’Voit tehdä omalla tavallasi.’ Hänkin tiesi, että kaikki lapset ovat erilaisia. Esikoinen oli neljä ja puoli, kun hän sai autisminkirjon diagnoosin.
Toisen lapsemme kohdalla luulimme pitkään, ettei hän olisi erityinen, kunnes selvisi, että hänkin on nepsylapsi. Kumpikin heistä tarvitsee paljon tukea sosiaalisiin tilanteisiin.”
”Lapseni ovat kuin kruununi”
”Koulunaloitus oli iso kriisi perheessämme. Päiväkodissa esikoisella oli mennyt hyvin, mutta ekaluokalla hänen erityisyyttään ei osattu kohdata.
Oli tosi vaikea katsoa vierestä, kun lapseni sosiaalisuus alkoi taantua – koulu kuormitti häntä niin, ettei hän jaksanut tavata edes serkkujaan. Otin toistuvasti yhteyttä kouluun, mutta tunsin, ettei siitä ollut apua.
”Yhtäkkiä näin selvästi, mitä minun pitäisi tehdä.”
Kunnes yhtäkkiä näin selvästi, mitä minun pitäisi tehdä: lähteä mukaan politiikkaan. Jos olisin koululautakunnassa, voisin oikeasti vaikuttaa asioihin. Asetuinkin ehdolle kunnallisvaaleissa ja pääsin varaedustajaksi. Minut valittiin kasvatuksen ja opetuksen lautakuntaan.
Uskon siihen, että maailma muuttuu puhumisen kautta. Läpi äitiysmatkani olen halunnut kertoa avoimesti ja lempeästi kaikille perheeni asioista. Lautakunnassa puhun paljon omien lasteni kokemuksen kautta, ja se toimii. Minulla on vahva usko siihen, että koulumaailma on menossa parempaan suuntaan.
Juuri nyt huomaan olevani sellaisessa elämänkohdassa, että otan enemmän tilaa itselleni. On mennyt vuosia, jolloin olen uhrannut kaikkeni lapsilleni, mutta nyt olemme vaiheessa, että voin siirtyä vähän sivuun. Olemme kumpikin puolisoni kanssa alkaneet ottaa vuorotellen omaa aikaa, ja se tuntuu tosi hyvältä.
Kahden yrittäjän perheessä arki on usein kaaosta. Välillä haluaisin naulata ulko-oveemme kyltin: ’Varo, olet astumassa neljän nepsyihmisen kotiin. Kannattaa riisua kaikki odotukset.’ Kodissamme vallitsee pysyvä epäjärjestys, mutta vaikka sotku välillä harmittaa minua, en suostu pahoittamaan siitä mieltäni. Omat prioriteettini ovat ihan kirkkaat. Jos olen vapaalla ja kotona, haluan viettää aikaa lasten kanssa, en siivota.
Jokin aika sitten sain oivalluksen: lapseni ovat kuin kruununi. Kun kävelemme kadulla, meidät huomataan aina. Toiset ihmiset saattavat katsoa pahalla, toiset katsovat lempeästi, mutta me vain jatkamme matkantekoa. Kannan kuin kruunua näitä hassuja, pieniä tyyppejä, jotka ovat ihan omanlaisiaan.
En voisi olla heistä ylpeämpi.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous