Anjan, 70, perheessä luettiin satujen sijaan ensiapuopasta: hän on pelastanut kolme ihmistä elvyttämällä

Äidit ja tyttäret kertovat, miten henkinen perintö on siirtynyt heidän perheissään, olipa kyse sitten hengellisyydestä tai vahvasta auttamisenhalusta.

Marsa Perttula ja Petriina Elola jakavat hengellisen vakaumuksen. Anja ja Teea Tunturia yhdistää vapaaehtoistyö. Naiset kertovat, miten perheen henkinen perintö periytyy.

Äiti Marsa Perttula, 60: ”Avaan kotimme oven vieraille”

Muistoni lapsuudenkotini hengellisyydestä ovat iloisia ja luonnollisia, arjessa ja juhlassa tapahtuvia asioita. Kotonamme luettiin ruokarukous ja luettiin lasten Raamattua. Kävimme pyhäkoulussa ja seurakunnan lasten- ja nuortenleireillä.

Kristinuskon viitekehys oli osa arkea. Se näkyi perusturvassa, ihmissuhteissa ja tavassa katsoa maailmaa, kohdata yllätyksiä ja miettiä omaa elämäänsä. Sain hyvän itsetunnon, olin arvostettu, rakastettu ja hyväksytty. Kaikesta saattoi puhua, mokaaminen oli sallittua ja jopa suotavaa. Ei tarvinnut olla virheetön. Minua rohkaistiin ajattelemaan omilla aivoillani.

Vanhemmillani oli tapana kutsua kotiimme ja mökillemme mitä erilaisimpia ihmisiä. Äiti nauroi, että oven takana voi olla ministeri tai kanisteri. Joulupöydässämme saattoi olla yksinäisiä ihmisiä tai vanhuksia, sen ääreen mahtui aina ihmisiä. Ajattelimme, että vieraanvaraisuudella voi ilahduttaa muita.

Olen toiminut 30 vuotta maahanmuuttajien erityisopettajana. Monen opiskelijan kanssa yhteys on säilynyt. Olen kutsunut opiskelijoita kotiimme ja mökillemme, avaan heille ovemme. Se tapa on siirtynyt vanhemmiltani.

Usko Jumalaan ja seurakuntayhteys ovat elämäni arvoperusta. Se antaa pohjan, jolta ponnistan. Se ei pidä minua kuplassa, estä minua seikkailemasta ja nauttimasta elämästä.

Seurakuntani on suuri, monimuotoinen ja -kulttuurinen porukka, minulle rakas hengellinen yhteisö. Siellä tapaan ihmisiä, joita en ehkä tapaisi normaaleissa työkuvioissani ja joiden kanssa on ollut hienoa ystävystyä.

Äitinä ja isoäitinä haluan välittää hengellisyyttä. On siunaus, että perintö siirtyy seuraaville sukupolville, meillä jo viidenteen sukupolveen. Minun puolestani on rukoiltu ja saan itse mahdollisuuden rukoilla lasteni ja heidän lastensa puolesta. Esirukousten lapset eivät joudu hukkaan, se on oikeasti totta.

Tytär Petriina Elola, 26: ”Yhteisöllisyys vie pois omasta kuplasta”

Isovanhempani ja vanhempani ovat olleet aktiivisia seurakuntalaisia, joten kävimme pieninä sunnuntaisin jumalanpalveluksissa ja pyhäkoulussa. Kesälomia vietin lastenleireillä, ja siellä omat vanhemmat tai isovanhemmat olivat usein ohjaajina. Seurakunnasta tuli minulle toinen koti.

Koen saamani kasvatuksen arvokkaana ja olen iloinen, että olen saanut syntyä hengelliseen kotiin. Olen hyväksytty sellaisena kuin olen: minun ei tarvitse saavuttaa jotain, että riittäisin. Hyväksyntä ei perustu menestykseen. Hengellisiä kysymyksiä on edelleen kivaa pohtia isoäiti Riitan kanssa. Pappa kuoli, kun olin teini-ikäinen.

On ollut hienoa, kun äiti on tuonut ulkomaalaistaustaisia opiskelijoita sukumökille Siuntioon. He ovat saaneet nähdä suomalaisten elämää ja heidän kohtaamisensa on avartanut omia näkökantojani.

Kun muistelimme kahden sisareni kanssa, olemmeko koskaan kyseenalaistaneet hengellisyyttä, huomasimme, että emme ole tehneet niin – pikemminkin päinvastoin. Isä ja äiti ovat rohkaisseet terveeseen kriittisyyteen ja päättämään vapaasti, mitä arvoja lapsuuden hengellisyydestä haluamme.

Käyn sunnuntaisin jumalanpalveluksissa ja olen ollut mukana monenlaisissa tehtävissä. Nuortenilloissa olen ollut welcome teamissa eli otan vastaan ihmiset, kun he tulevat ja kerron heille, missä on narikka. Tilaisuuden aikana katson, että heillä on kaikki hyvin. Olen ollut apuna järjestämässä kahvituksia ja valmistelemassa eri tapahtumia.

Yhteisöllisyys on minulle tärkeää seurakuntaelämässä. Elämme yksilökeskeisessä maailmassa, ja on hyvä, että vähintään kerran viikossa rauhoituimme, laitamme kännykät taskuun ja kohtaamme ihmisiä. Seurakunnassa tapaan joka kerta ihmisiä vauvasta vaariin, eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä, joita en tapaisi omassa kuplassani. He voivat ajatella monista asioista eri tavalla kuin minä, ja se on kiinnostavaa.

Toivon, että voin viedä hengellistä perintöä eteenpäin, että saan mieheni kanssa rakentaa omaa elämäämme samojen arvojen varaan, jotka olen saanut vanhemmiltani ja isovanhemmiltani.

Äiti Anja Tunturi, 70

”Ilman vapaaehtoistyötä olisin itsekkäämpi ihminen”

Kun palopilli soi tai seinäpuhelin hälytti olohuoneen nurkassa, isäni, VPK:n päällikkö, lähti kiireesti polkupyörällä paloasemalle vaikka kesken ruokailun.

Isän pyynnöstä menin 1980-luvulla VPK:n hälytysosastoon. Annoin ensiapua ja olin järkytyksen kokeneiden kanssa. Se oli henkistä tukea, vaikkei siitä silloin puhuttu. Punaisen Ristin ensiapukurssin kävin 23-vuotiaana, kun nuorin lapseni oli pariviikkoinen.

Olen tehnyt vapaaehtoistyötä 47 vuotta: ensiavussa, etsinnässä ja henkisen tuen antajana. Olen elvyttänyt ihmistä kuudesti, ja kolme heistä pelastui maallikkoelvytyksen ansiosta. Se antaa puhtia jatkaa.

Sain kipinän henkisen tuen antajaksi 1992, kun työkaverini Ikaalisten kylpylän vastaanotossa ammuttiin ryöstön yhteydessä. Nuori ihminen kuoli, ja toinen vammautui vakavasti. Ihmettelin silloin käytöstäni: en saanut itketyksi, vaikka miten yritin, ja häpesin sitä. Päätin selvittää, mistä oli kyse, ja menin Punaisen Ristin henkisen tuen koulutukseen.

Raskain kokemukseni auttajana on ollut, kun lasten 18-vuotias ikätoveri ajoi autolla ulos ja vammautui vakavasti. Kauhajoen kouluampumisen yhteydessä 2008 olin auttamassa kolme vuorokautta, sen muistan aina.

Elämänkokemukseni on tukenut minua vapaaehtoistyössä. Sairastin rintasyövän kymmenen vuotta sitten, ja perustimme vertaistuen ryhmän. Koskaan ei voi sanoa toiselle tietävänsä, miltä hänestä tuntuu. Sitä emme nimittäin tiedä.

Avustustyön takia tiedän, että olen onnellisessa asemassa, kun perheelläni kaikki on hyvin. Se tekee kiitolliseksi.

Lapseni ovat kasvaneet vapaaehtoistyöhön. Naureskelimme, että luimme satujen sijaan ensiapukirjaa. He kulkivat mukana pelastus- ja ensiapuharjoituksissa. Omat ja sisarusteni lapset tekevät vapaaehtoistyötä. Pojastani tuli suvun ensimmäinen koulutettu palomies.

Ilman vapaaehtoistyötä olisin varmasti itsekkäämpi ihminen enkä nyt voi kuvitella elämääni ilman sitä. Ja kun olen ollut kursseilla ja kouluttanut muita, melkein jokaisella Suomen paikkakunnalla on joku, jonka luo voin mennä kahville.

Tytär Teea Tunturi, 49

”Vapaaehtoistyö on luonut läheisen suhteen äitiin”

Vapaaehtoistyö oli luonteva osa lapsuuttani, koska siinä oli mukana koko suku: äiti ja hänen sisaruksensa Suomen Punaisessa Ristissä, isä VPK:ssa. Yhteenkuuluvuuden tunne oli vahva paitsi sukulaisuuden myös vapaaehtoistyön kautta.

Mieleeni on jäänyt, kun äiti lähti etsintätehtäviin ihmeellisiin aikoihin. Olin hänen mukanaan, kun hän veti kursseja ja ensiapuharjoituksia. Kävin SPR:n lasten- ja nuortenleireillä, joilta sain kavereita eri puolilta Suomea. Kotona puhuttiin siitä, että ihmisiä pitää arvostaa ja auttaa, olivatpa he keitä tahansa.

Yläasteella aloin pitää kaverini kanssa varhaisnuorten ensiapukerhoa ala-asteikäisille. Myöhemmin kävin ensiapuryhmänjohtajan kurssin. Muutettuani Jääliin Oulun lähelle olin mukana ensiapuryhmässä ja vapaaehtoisen pelastuspalvelun etsinnöissä sekä sitten SPR:n Kiimingin osaston puheenjohtajana kymmenisen vuotta.

Kun Jäälissä paloi rivitalo 2000-luvun alkupuolella, järjestin SPR:n Kiimingin osaston puolesta palopaikalla ensihuoltoa ja majoitusta asukkaille. Se oli iso tilanne, ja siihen liittyi monta perhettä. Oli palkitsevaa huomata, että tiesin, mitä piti tehdä.

Tiedän, että osaan antaa ensiapua, auttaa ihmisiä. Vapaaehtoistyöstä kumpuaa myös se, että olen yleensäkin itsevarmempi hankalissa tilanteissa.

Omat lapseni ovat olleet mukana ensiapukerhossa, mutta kukaan heistä ei ole tällä hetkellä SPR-aktiivi. Heistä on tullut avarakatseisia ja suvaitsevaisia, ja he osaavat asettua erilaisten ihmisten asemaan. He kertovat saaneensa kotoa sellaiset­ eväät, että haluavat työssään auttaa ihmisiä.

Äidistäni olen todella ylpeä. Hän on ollut henkisen tuen tehtävissä hankalissa tilanteissa, kuten Kauhajoen kouluampumisessa. Monesti äiti soittaa minulle, kun hän on menossa vaikealle keikalle ja pohtii, mitä se tuo tullessaan.

Uskon, että äitini kanssa luotamme toisiimme eri tavalla kuin jos Punaista Ristiä ei olisi ollut välissämme. Sen an­siosta on syntynyt myös luottamuksellinen suhde äidin moniin sukulaisiin ja ystäviin eri puolilla Suomea. 

Juttu on julkaistu Vivan numerossa 5/2024.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmissuhteet

   Jarmo rakastui Gloriaan ensisilmäyksellä – anoppi odotti lehmiä, mutta Jarmo toi kenialaissukuun jotain suomalaisempaa

2. Julkkikset

   Jukka Kuoppamäen ja Inka-tyttären kiertue päättyi äkillisesti: ”Isä soitti minulle ja sanoi, että nyt en jaksa”

3. Työ ja raha

   Näin avustat läheisiä taloudellisesti: hoitovastikkeen saa maksaa ilman veroja, mutta lainanlyhennystä ei