Isän alkoholismi jätti Outiin ikuiset arvet: ”On väärin, että lapsi joutuu kantamaan vanhempiensa syntejä”

Outi Maalammella, 50, oli varhaislapsuudessa ihana ja kultainen isä. Alkoholisoiduttuaan isästä tuli pikkupaikkakunnan silmätikku ja pahansuovan juoruilun kohde. Isälleen Outi on antanut anteeksi, mutta ympäristön kovia sanoja on vaikeampi unohtaa.

Pittääkös se paikkaasa, että isäs on mielisairaalassa?

13-vuotias Outi on tullut ottamaan ensimmäisen permanenttinsa ja istuutunut pahaa aavistamatta kampaajan tuoliin. Kysymys jähmettää hänet mykäksi: hän ei ole tottunut kainuulaisen pikkupaikkakunnan pahansuopuuteen, vaikka on saanut kestää sitä jo vuosia.

Outin isä oli joutunut kyläläisten silmätikuksi alkoholisoitumisensa vuoksi. Viinaa joi liikaa moni muukin, mutta Outin isä oli jutuille herkullinen kohde meriittiensä vuoksi: pidetty ja ihailtu opettaja, kunnan matkailuasiamies, kunnanhallituksen jäsen ja demarien kansanedustajaehdokaskin. Paikallinen julkkis, jonka töppäilyjä taivasteltiin joukolla.

Isän alamäki leimasi myös muun perheen. Etenkin esikoistytär Outi koki sen raskaana.

– Ala-asteella rehtori kutsui minut keskusradion kautta – niin että kaikki kuulivat – työhuoneeseensa. Jo se oli kamala häpeä. Kansliassaan rehtori tivasi minulta, missä isä oli ja miksei hän ollut tullut töihin, Outi Maalampi, 50, muistelee nyt, neljä vuosikymmentä myöhemmin.

Kaupan kassajonossa puoleeni käännyttiin maireasti hymyillen ja kysyttiin, että mitäpä sitä isällesi kuuluu, ja äidille tultiin kertomaan, että isä oli taas käynyt viinakaupassa.

Isä oli paras isä maailmassa

Outi oppi jo varhain peittelemään isänsä tekemisiä, vaikkei vielä tajunnut, miksi isä välillä muuttui oudoksi ja erilaiseksi.

– Tein sen vaistomaisesti. Kyllä isä oli aamulla töihin lähtenyt, sanoin rehtorille kirkkain silmin, vaikka muistinkin, ettei isää ollut saatu aamulla hereille.

Se isä, jonka Outi oli oppinut lapsuudessaan tuntemaan, oli paras maailmassa: kiltti, herkkä, taiteellinen ja eläinrakas. Hänen ansiostaan koti oli täynnä eläimiä: kissoja, koiria, kaneja, kanoja.

Kerran isä hankki pikkupaikkakunnalle eksoottisen käärmenäyttelyn, josta hän sai kiitokseksi boanpoikasenkin. Omakotitalon takapihalle hän kaivautti kaksi lampea; toisessa uivat kirjolohet ja toisessa pieni ankkaparvi.

Outi arvioi isän alkoholisoitumisen alkaneen huomion, menestyksen ja kasvaneiden vastuiden vuoksi.

– Matkailuasiamiehen työhön ja politiikkaan kuului vieraiden kestitystä ja pitkiä lounaita, valtakunnantason poliitikkojen vierailuja ja julkisuutta. Uskon, että liian kiltin luonteensa takia isän pää ei yksinkertaisesti kestänyt sen kaiken mukanaan tuomia paineita, Outi sanoo.

Juomisen takia isän persoonallisuus muuttui. Hänestä tuli arvaamaton, vastuuton ja väkivaltainen, täysi vastakohta selvälle itselleen. Kun perhe piilotti pulloja ja autonavaimia estääkseen isää juomasta tai ajamasta autoa humalassa, isä saattoi retuuttaa äitiä tukasta pitkin lattiaa tai vääntää Outin käden lähes sijoiltaan.

Alkoholisteiksi diagnosoituja potilaita ei 1970-luvulla yleensä terveydenhuollon puolella hoidettu. Kun Outin isän juominen oli edennyt deliriumiin eli sekavuustilaan saakka, ainoa paikka, joka hänet otti vastaan, oli mielisairaala. Muuta päihdehuoltoa ei maaseudulla vielä ollut.

– Juomista mielisairaalareissut eivät lopettaneet, katkaisivat sen vain hetkeksi, Outi kertoo.

”Tunsin itseni rumaksi ja epäonnistuneeksi”

Kun Outi oli kymmenvuotias, tapahtui hirveitä: irti päässyt käytöshäiriöinen rottweiler hyökkäsi ohi pyöräilleen Outin kimppuun. Mukana olleiden ystävien kiljuminen hälytti paikalle aikuisia, jotka laudoilla ja lapioilla hätistelivät koiran pois tytön päältä.

Koira ehti kuitenkin raadella Outin pahoin. Pelkästään käteen, jonka Outi oli nostanut kurkkunsa suojaksi, ommeltiin 78 tikkiä. Myös vatsa ja lanne vaurioituivat pahasti. Outi makasi 100 kilometrin päässä kotoaan Kajaanin keskussairaalan teho-osastolla pari viikkoa, mutta hän selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä, koska koiran hampaat eivät olleet puhkaisseet virtsarakkoa.

Neuvostoliiton raja-asemalla Vartiuksessa töissä ollut äiti ajoi joka päivä 160 kilometriä suuntaansa Outia katsomaan. Isällä sen sijaan oli putki päällä – hän ei käynyt kertaakaan katsomassa teho-osastolla makaavaa tytärtään.

– En muista, että olisin sitä ihmetellyt. Olin niin pieni, että uskoin, kun äiti sanoi ettei isä pääse töiden takia. Äiti suojeli minua surulta.

Kotiin palaaminen ei pitkän sairaalajakson jälkeen ollut helppoa.

– Kotona en saanut isältä huomiota, muualla koin olevani vain se juopon ja mielisairaan isän tyttö. Tunsin itseni rumaksi ja epäonnistuneeksi – lapseksi, josta kukaan ei voi tykätä.

Lääkkeeksi pahaan oloon ja huomion tarpeeseen Outi alkoi kehitellä itselleen sairauksia ja kipuja.

– Olin koulun terveydenhoitajan vakioasiakas. Hankasin kuumemittaria ja väitin olevani kovassa kuumeessa. Valitin jatkuvasti, että koiran puremaa kättäni särki.

Lopuksi Outi vietiin aina lääkäriin tarkempiin tutkimuksiin, joissa hänet todettiin fyysisesti terveeksi.

Perheen hajoaminen oli kamalaa

Kotona tilanne kärjistyi kärjistymistään, ja Outin äiti sai miehensä alkoholismista tarpeekseen. Vähän ennen Outin yläasteelle menoa hän päätti ottaa eron.

– Äiti kertoi siitä meille lapsille saunan lauteilla. Itkimme kaikki. Minusta perheen hajoaminen oli kamalaa. Eniten taisin surra sitä, että joutuisimme muuttamaan kerrostaloon. Olin lapsi vielä.

Vielä 1970-luvulla ero ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä, joten kyläläiset saivat lisää vettä myllyynsä.

Eron jälkeen isä terrorisoi perhettään vielä vuoden ajan, mutta muutti sitten Kouvolaan. Perheeseensä hän ei sen jälkeen pitänyt yhteyttä. Teini-ikäinen Outi ei isäänsä kaivannut eikä surrut.

– Ero oli tuonut hänen pahimmat puolensa esiin, eikä sitä ollut ikävä. Murrosiän kapinointi vaikutti siihen, että aloin vihata ja hävetä isääni uudella tavalla. Halusin unohtaa hänet kokonaan.

Se oli kuitenkin vaikeaa, koska ympäristö muistutti Outia jatkuvasti hänen taustastaan.

Isä ei koskaan pyytänyt anteeksi

Koetut ilkeydet jättivät jälkensä Outin itsetuntoon.

– Tuntui, että olen kaikessa muita huonompi, en koskaan tarpeeksi hyvä omana itsenäni. Jäin aina kaiken ulkopuolelle, olen ikuinen kakkosvaihtoehto, varakaveri ja tyttöystäväehdokas, joka valitaan vain, jos muuta ei ole tarjolla. Juoruilun, arvostelun ja pahojen puheiden kohde.

Outi pakeni tarkkailua vimmattuun tekemiseen ja reippauden esittämiseen.

– Harrastin kuoroa ja lentopalloa, olin puhelias ja höpötin paljon. Pidin tarkkaa huolta ulkonäöstäni, meikkasin ja laitoin hiuksiani, pyrin pukeutumaan muodin mukaan. Se kaikki sai ihmiset luulemaan, että olen vahva ja pärjään.

Ja kyllä Outi pärjäsikin. Myös silloin, kun äidin työt hiljentyneellä Kostamuksen työmaalla loppuivat ja hänen oli lähdettävä seuraavalle siirtotyömaalle Sovetskiin.

Viikonlopuiksi äiti pääsi kotiin, mutta arkisin pikkusisarukset jäivät lukioikäisen Outin hoidettaviksi.

– Sopeuduin tilanteeseen, koska en muutakaan voinut. Vasta jälkikäteen ymmärsin, kuinka raskasta sen täytyi äidille olla. Mutta hänen oli pakko lähteä: elätettävänä oli kolme lasta, muttei töitä.

Kun Outi pääsi ylioppilaaksi, kutsu juhliin lähti myös isälle. Hän saapuikin paikalle – selvin päin, entisenä itsenään, sosiaalisena ja ystävällisenä.

– Emme olleet tavanneet vuosiin, mutta isän näkeminen oli minulle aika yhdentekevää. Hän ei ollut koskaan pyytänyt – eikä saanut – minulta anteeksi tekojaan.

”Elämäni alkoi vasta kirjoitusten jälkeen”

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Outi lähti itsekin töihin Neuvostoliiton puolelle Sovetskiin, josta hän sai töitä rakennussiivoojana.

– Elämäni alkoi oikeastaan vasta silloin. Sovetskissa kukaan ei tuntenut minua eikä tiennyt taustaani, vaan sain aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani selkään puukottamisesta ja juoruilusta vapaa. Itsevarmuuteni alkoi palata.

Neuvostoliitto oli siirtymässä Gorbatšovin aikaan.

– Liikkumista rajoitettiin yhä ja elintarvikkeita piti jokaisen, myös suomalaisten, jonottaa. Se kasvatti ja oli jännittävääkin.

Outi asui Neuvostoliitossa pariin otteeseen yhteensä viisi vuotta. Suomeen hän palasi 26-vuotiaana ja osti itselleen ensi töikseen Harley Davidson -pyörän, jolla hän ajoi näytösluontoisesti vanhalle kotipaikkakunnalleen.

– Se oli vähän surkuhupaisaa: tässä minä olen, mitäs teille kuuluu? Yhtäkkiä kaikki pyörivät ympärilläni ja olivat minusta kiinnostuneita.

Toistamiseen lähellä kuolemaa

Arki Suomessa oli juuri asettunut uomiinsa, kun taas tapahtui. Ystäväporukan kokoontumisen jälkeisenä aamuna Outi oli tulossa nukkumaparvelta alas, kun tikkaat pettivät ja Outi putosi kolmen–neljän metrin korkeudelta betonilattiaan.

– Selkärankani murtui. Makasin sairaalassa metallisessa tukiliivissä, jossa en voinut liikkua. Muutaman päivän päästä huomattiin, että minulla oli myös aivoverenvuoto, kahden viikon kuluttua löydettiin toinenkin.

Oli ihme – jo toinen – ettei Outi kuollut. Ja hän oli vasta 26-vuotias.

Tällä kertaa isä, jota Outi ei ollut tavannut vuosikausiin kuin pari kertaa sukujuhlissa ja isoäidin hautajaisissa, oli lähtenyt Outin tilasta kuultuaan heti tytärtään katsomaan.

– Olin niin vahvassa lääkityksessä, etten muista hänen käynnistään mitään. Minulle kerrottiin kuitenkin myöhemmin, että hän oli ollut ihan oikeasti huolissaan ja hädissään takiani, Outi kertoo.

Hääkutsu lähti myös isälle

Aivoverenvuodot ja selkärangan murtuma olivat vaurioittaneet Outin puhekeskusta, lähimuistia ja käsien ja jalkojen motoriikkaa. Hän joutui opettelemaan kävelemään uudelleen, ja myös kielen logiikka oli pitkään kadoksissa.

Outi oli vielä sairauslomalla rautaliiviensä kanssa, kun hän tapasi ystäviensä järjestämässä illanvietossa nykyisen miehensä Jussin.

– Tiesimme heti, että olemme loppuelämän pari. Olin kalju, päävammainen invalidi, joka sotki paikkoja toimimattomilla käsillään, mutta Jussi otti minut sellaisena kuin olen.

Enää Outin ei tarvinnut miettiä, kelpaako tai riittääkö hän.

– Menimme reilun vuoden päästä naimisiin ja minä tulin raskaaksi. En olisi ikinä uskonut, että niin hyvin voisi minulle käydä.

Outi lähetti kutsun häihin myös isälleen. Vaikka Outi tiesi isän yhä juovan, häihin tämä saapui selvänä, siistinä ja sosiaalisena. Isä talutti tyttärensä alttarille ja piti parille lyhyen puheenkin.

– Siinä ei paljon tunteiltu. Isä ei ollut Jussia koskaan aiemmin nähnyt ja tunsi tuskin minuakaan.

Heiveröinen yhteys oli kuitenkin syntynyt, lähes kahden vuosikymmenen jälkeen. Se myös jatkui Outin ja Jussin saatua lapsia.

– Isä kävi aina silloin tällöin lasten synttäreillä ja soitteli ja kysyi heidän kuulumisiaan ja kasvuaan. Puhelimessa kuulin, että toisessa päässä on sairas ihminen.

Outin viha ja katkeruus alkoi muuttua sääliksi ja myötätunnoksi isää kohtaan.

– Viina vei isää yhä, mutta hän yritti kovasti olla jotenkin mukana minun ja lasteni elämässä. Tajusin myös, että alkoholismi on sairaus, johon isä ei koskaan saanut apua. Suretti, miten monet ilon ja onnen hetket häneltä oli jäänyt sen vuoksi kokematta.

Kaikki, mitä isästä jäi

Eräänä päivänä isän uusi vaimo soitti, vaikka isä oli nimenomaan kieltänyt. Nyt pitäisi tulla, jos haluatte vielä nähdä isänne elävänä.

Outi lähti pikkuveljensä kanssa matkaan ja ehti juuri ajoissa paikalle. Isä ei enää pystynyt puhumaan, mutta näytti vihaiselta.

– Ehkä hän ei olisi halunnut meidän näkevän itseään siinä kunnossa. Elämäntavat olivat tehneet lopulta tehtävänsä.

Tunti heidän lähtönsä jälkeen isä kuoli – vain 60-vuotiaana. Leski pyysi Outia tekemään perunkirjat.

– Se oli kamalan surullista ja raadollistakin. Kaikki, mitä isästä jäi, oli albumillinen vanhoja valokuvien negatiiveja, sotilaspassi, muutama Suomen markka ja pussillinen vanhoja jatkojohtoja.

”Enää en ole isälle katkera”

Vuosien kuluessa Outi on mielessään tehnyt isänsä kanssa sovinnon.

– Vanhenemisessa on ihanan vapauttavaa se, että pystyy lopultakin hyväksymään ne asiat, joita ei voi muuksi muuttaa. Enää en ole isälle katkera mistään, vaan haluan muistaa hänestä vain hyvät asiat, sen lapsuuden ihanan isän, joka hän pohjimmiltaan oli.

Lapsena ja teininä koettu häpeä ja kovat sanat ovat kuitenkin vaikeampia unohtaa.

– Mietin usein, miten väärin se on, että lapsi joutuu kantamaan vanhempiensa syntejä, enkä toivo samaa kohtaloa kenellekään. Lapsi ei voi valita vanhempiaan. Minusta silmätikkuna oleminen teki alemmuudentuntoisen alaspäin katselijan, jota olen vähän yhä edelleen.

Outi uskoo kuitenkin kohtaloon, siihen että myös kovilla kokemuksilla on tarkoituksensa.

– Ehkä selvisin karuista vuosista, kahdesta vakavasta onnettomuudesta ja aivoverenvuodoistani hengissä, lannistumatta ja masentumatta siksi, että minun piti tavata Jussi, tehdä lapseni ja saada hyvä, onnellinen loppuelämä.

Oma perhe on parasta, mitä Outille on tapahtunut.

– Molemmat lapseni ovat kirjoittaneet ylioppilaiksi, he ovat kilttejä ja sosiaalisia. Heillä on molemmat vanhemmat ja se perhe, jota minulla ei ollut.

Outi sivelee ajatuksissaan rottweilerin repimää käsivarttaan, joka on jo aikaa sitten parantunut. Jotkin toiset, syvemmällä olevat haavat eivät ehkä parane kokonaan koskaan.

Julkaistu Annassa 12/2017.

Lue myös:

Äidin alkoholismin vuoksi huostaan otettu Kreetta Onkeli: ”Olen itse kokenut äitinä valtavaa epävarmuutta”

Tiinan lapsen isä asuu kadulla: Poika osaa kertoa, että isiä ei voi tavata, koska isi juo alkoholia

Sosiaalisen median julmuuden kokenut Ellinoora: ”En halua kannustaa sellaista maailmaa”