Ihmissuhteet

Kirjallisuus yhdistää rankan lapsuuden kokeneita Aura Nurmea ja Aleksis Salusjärveä: ”Olen elävä esimerkki siitä, että kirjoittaminen voi pelastaa ihmisen hengen”

– Runous voi pelastaa ihmisen hengen, sanovat kirjailija Aura Nurmi ja taidekriitikko Aleksis Salusjärvi. Kumpikin eli rankan nuoruuden, jossa kirjallisuudesta tuli sekä kivijalka että oljenkorsi.

Teksti:
Minna Juti
Kuvat:
Niclas Mäkelä

Aura Nurmi julkaisi viime vuonna toisen runokokoelmansa. Aleksis Salusjärvi sanoo seuraavansa ylpeänä vaimonsa menestystä.

– Runous voi pelastaa ihmisen hengen, sanovat kirjailija Aura Nurmi ja taidekriitikko Aleksis Salusjärvi. Kumpikin eli rankan nuoruuden, jossa kirjallisuudesta tuli sekä kivijalka että oljenkorsi.

Voiko olla romanttisempaa kuin se, että mies ja nainen katsovat toisiaan ja sanovat: ”Meitä yhdistää runous. Se on saattanut meidät yhteen.”

Keskustelu saa tummempia sävyjä, kun mies sanoo:

– Runous on ollut minulle ainoa riittävän hyvä vastaus olla hyppäämättä ikkunasta kadulle. Olen aika raskasmielinen. Haen syitä olla hyppäämättä.

Nainen jatkaa:

– Minulla on lastenkoti- ja tukiperhetausta. Olen löytänyt runoudesta ja lavarunoudesta perheen, jota minulla ei koskaan oikein ollut. Olen esimerkki siitä, miten kirjoittaminen voi pelastaa ihmisen.

Seis!

Vaihdetaanpa tämän jutun suuntaa! Tästä ei ole tulossa kärsimysnäytelmää.

Vastakohdat täydentävät toisiaan

Jos Töölön kisahalli ei olisi koronan takia kiinni, tämän jutun kuvat olisi pitänyt ottaa siellä. Treenikuvat Aura Nurmesta tanssimassa balettia sekä hänestä ja Aleksis Salusjärvestä nyrkkeilemässä keskenään olisivat kertoneet parhaiten pariskunnan monipuolisuudesta ja heidän temperamenteistaan.

Molemmissa on paljon vastakohtaisuuksia.

Kaksi kiitettyä nykyrunokokoelmaa julkaissut Aura on herkkä ja kaunis ”runotyttö”, suorastaan eteerinen. Samalla hän on pulppuavan puhelias, innostuva ja energinen.

– Aura on ihminen, jonka viereltä ei halua poistua. Hänen seurassaan on aina hauskaa ja hyvä olla, Aleksis sanoo.

Aleksis on taidekriitikko ja kulttuuritoimittaja, joka on toiminut muun muassa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintolautakunnan puheenjohtajana. Viime vuosina hän on vetänyt vankiloissa ja ammattikouluissa Sanat haltuun -projektia. Työ alkoi Atomirotta-yhtyeen Mikko Sarjasen kanssa, nyt mukana on jo useampi tekijä. Rap-lyriikan työpajoissa herätellään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten miesten luku- ja kirjoitushaluja.

– Syrjäytyvä nuori kokee helposti, ettei hänellä ole elämässään mitään hävittävää. Kirjallisuuden ja lyriikan avulla nuori näkee oman potentiaalinsa. Kun hän huomaa osaavansa kirjoittaa ajatuksensa sanoiksi, se tuo uskoa itseen. Hänellä on yhtäkkiä taas jotakin, josta pitää kiinni, Aleksis sanoo.

Projekti on saanut kiitosta, ja sitä ovat rahoittaneet muun muas­sa Koneen säätiö, Jenny ja Antti Wihurin rahasto sekä yrityksistä UPM. Tänä vuonna toimintaa tukee Opetushallitus.

– Aleksis uskoo ihmisiin. Kukaan muu ei ole koskaan kannustanut minua yhtä paljon kuin hän, Aura Nurmi kuvailee miestään.

Mahdottomalta tuntuva liitto

– Aura Nurmi on ihminen, jonka rinnalta ei malta poistua, Aleksis sanoo.
– Aura on ihminen, jonka rinnalta ei malta poistua, Aleksis sanoo.

Pariskunta avioitui kesällä 2018. Pari heistä tuli heinäkuussa 2014 Kajaanin runoviikon jälkimainingeissa.

– Tapahtuma oli päättymässä, ja istuin kavereiden kanssa kaljalla Kajaanin torilla odottamassa kotimatkaa, Aleksis kertoo.

Aura osui paikalle ja liittyi seuraan. Pian tuli puhe paikallisesta nykytanssiesityksestä, jota Helsinkiin lähtijät ehtisivät vielä katsomaan. Se kiinnosti sekä Auraa että Aleksista. He lähtivät esitykseen yhdessä. Kahden viikon kuluttua he muuttivat yhteen.

– Sitä ennen olin tuskin puhunut Aleksikselle viiteen vuoteen. Olin kiukkuinen siitä, miten hän oli kirjoittanut minusta blogissaan, kun vapisten ja kikatellen 19-vuotiaana luin toista kertaa elämässäni ääneen omaa tekstiäni lavarunotapahtumassa. Hänen mielestään esityksestäni oli ollut vaikea löytää mitään merkittävää. Aleksis oli silloin semmoinen alle 30-vuotias kukkopoika, Aura kikattelee jälleen.

– En ollut! Aleksis vastaa ja nauraa, että heidän liittonsa on mahdoton: runoilija ja kriitikko, toistensa viholliset!

Hän haluaa puolustaa asemaansa kriitikkona.

– Suhtaudun vakavasti sekä kritiikkiin että runouteen. Olen miettinyt elämässäni paljon sitä, mikä on puolustamisen arvoista. Olen pohtinut uskontoa ja yrittänyt kiinnostua politiikasta. Lopulta vain kirjallisuus ja runous ovat tuntuneet riittävän tärkeiltä.

Aura Nurmi onnistui mahdottomassa

Vaikka sekä Aura että Aleksis työskentelevät nuorten kanssa, he tekevät yhdessä töitä vain satunnaisesti. Molemmilla on omat projektinsa.

Aura on suomalaisen lavarunouden pioneereja. Lavarunouden idea on, että runojen kirjoittajat nousevat itse lavalle lukemaan tekstejään yleisölle.

Pari vuotta sitten Aura päätti järjestää tapahtuman, jossa nimenomaan nuoret kirjoittajat pääsisivät kohtaamaan yleisön.

– Olin innoissani, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saan tiedon tapahtumasta leviämään. Lähettelin sähköposteja opettajille kouluihin ja kaikkialle, minne vain keksin. Olin varannut paikan Helsingin Kalliossa ja tilannut sinne tarjoilun. Open Mic -tapahtumaan tuli heti 80 nuorta!

Tässä vaiheessa Aleksis puuttuu puheeseen.

– Mikään ei ole niin vaikeaa kuin saada nuoret mukaan kulttuuritapahtumiin. Kaikki kulttuuritoimijat haluaisivat tavoittaa nuoret, mutta se on ikuinen ongelma. Auralle sanottiin monta kertaa, että anna olla, teet turhaa työtä. Kukaan ei kuitenkaan tule. Aura onnistui mahdottomassa.

Siitä alkaneet Auran tuottamat Open Mic -tapahtumat jatkuivat aina viime kevääseen asti, kunnes korona lamautti sekä Auran että Aleksiksen nuorisotyön.

– Emme ole päässeet vankiloihin viime kevään jälkeen, Aleksis kertoo.

Auralta peruuntui vuoden aikana kahdeksan tapahtumaa.

– Lavarunoudella oli hyvä noste. Pettymys on valtava kaikkien niiden puolesta, jotka juuri nyt haluaisivat saada tekstinsä esiin ja kuulluiksi.

Aura Nurmi käsittelee lapsuuttaan teksteissään

Aura on valmis puhumaan omasta lapsuudestaan vain viitteellisesti. Hän ei vaikene, mutta ei avaudukaan. Jossakin vaiheessa hän sanoo, että elämä oli kauheaa. Tulee selväksi, että kirjoittaminen ja lavarunouden tar­joama yhteisöllisyys ovat olleet hänelle väylä pois menneestä.

– Omien kokemusteni perusteella voin puhua siitä, mitä hyvää kirjoittamaan rohkaisemisella voidaan saada aikaan, hän sanoo.

– Lapsena en ymmärtänyt olevani lama-ajan lapsi tai köyhä, tunsin vain, että minulla oli henkilökohtainen ongelma, koska minua lyötiin. Olen kirjoittanut lapsuuteni kokemuksista runoissani. Käsittelen asioita niissä liioitellusti, vahvojen metaforien kautta.

Rankoista kokemuksistaan huolimatta Auralla ei mielestään ole varaa katkeruuteen ja synkkyyteen.

– Minulla on esikuvana kolme upeaa sisarusta.

Aura kävi Helsingissä Steiner-koulua. Kun hän aloitti lukion, hän muutti omilleen. Asunnossa ei ollut edes huonekaluja.

– Silloin en ollut enää vain olosuhteiden uhri. Munin itse. Olin vetelä, laiska ja haaveileva. Minulla ei ollut rutiineja. Lintsasin koulusta.

Tahti muuttui, kun Aura lähti Orivedelle kirjoittajalukioon.

– Siellä ymmärsin, että ihminen voi päästä taustoistaan kirjoittamalla. Kotona tapahtui pahoja juttuja, mutta ei ole mitään sellaista, mistä en nyt voisi kirjoittaa. Lapsuuteni maailma kiinnostaa minua, ja haluan kirjoittaa siitä tarkasti.

Ylioppilaaksi päästyään Aura elätti itsensä muun muassa siivoamalla.

– Kesti vuosia ennen kuin pääsin yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuutta, sillä en jaksanut työn ohessa keskittyä pääsykokeisiin. Lopulta pääsin sisään Työväen Akatemian kautta.

– Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua niin kuin Aleksis, Aura Nurmi tunnustaa.
– Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua niin kuin Aleksis, Aura Nurmi tunnustaa.

Lukeminen oli Aleksisksen pelastus

Aleksis varttui Espoon Kivenlahdessa 1990-luvulla. Vanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja, ja Aleksis pärjäsi koulussa. Ympäristö jätti häneen kuitenkin jälkensä.

– Kivenlahdessa ja Soukassa oli varmasti Espoon suurimmat tuloerot. Osa jengistä oli ihan pihalla. Huumeita sai ostaa kaik­kialta. Väkivalta aiheutti turvattomuutta. Oli kauhea katsoa, miten Helvetin enkelit käyttivät kavereitani hyväksi. Frendeistä näki, että kaikille ei käy hyvin. Kunnollisia harrastuksia ei ollut, sillä alueella asui niin paljon väkeä, että harrastuksiin mahtui vain murto-osa halukkaista.

Jo tuolloin Aleksis luki paljon.

– Lukion jälkeen tein hanttihommia ja muutin Rastilaan. Naapurissa oli huumekämppä, jonne soitettiin kytät lähes joka ilta. Seurasin menoa enkä tiennyt, mikä minusta tulee, kunnes lähdin Oriveden opiston kaksivuotiselle kirjoittajalinjalle.

Aleksis suoritti Orivedellä cum laude -opinnot. Sen jälkeen hänelle aukeni kiintiöpaikka maisteriohjelmaan Jyväskylän yliopistossa.

– Mutta Aleksis luovutti paikkansa pois! Aura huudahtaa.

– On niin ominaista Aleksikselle, että hän antoi paikkansa sille ensimmäiselle kaverille, joka ei saanut opintopaikkaa, koska tämä niin hartaasti pyysi. Aleksis on niin kiltti.

Itsekään käsittämättä, mitä oli tehnyt, Aleksis vetäytyi epätoivoisena mökille.

– Olisin siellä kai vieläkin erakkona, ellei opettajani Oriveden opistosta olisi soittanut perääni. En tiedä miten, mutta hän oli järjestänyt minulle uuden paikan Jyväskylästä.

Yliopistossa Aleksis löysi henkisen kodin.

– Jaoin ympärillä elävien ihmisten arvot ja maailman, jossa eloonjäämistarkoituksessa luettiin kirjallisuutta ja runoutta. Se oli minulle terveellistä elämää.

Mitä runous on?

Kirjallisuus, varsinkin ru­nous, luokitellaan usein korkeakulttuuriksi. Auralle ja Aleksikselle se ei ole ongelma.

– Runous on vain puhetta ihmisten välillä. Kun vedän nuorten työpajaa, puhumme elämästä, sitten kirjoitamme siitä. Runoutta ei kannata nostaa pelottavalle jalustalle, Aura sanoo.

Aleksis lisää, ettei tämä tarkoita kunnianhimottomuutta.

– Tekemisen kynnystä voi madaltaa, mutta riman pitää silti olla korkealla. On tehtävä tosissaan.

Aura ja Aleksis sanovat olevansa kirjallisuuden lapiotyöläisiä.

– Haluamme löytää uutta kirjallisuutta ja runoutta. Kuvataiteessa tunnetaan ITE-taide, joka syntyy itseoppineiden taiteilijoiden tekemisen pakosta. Sama toteutuu myös kirjallisuudessa.

Lukusmuija

Verrattuna menneeseen moni asia elämässäni on käsittämättömän hyvin, Aura sanoo ja väittää olevansa nykyisin luksusmuija.

– Ystävilleni olen Aura Total Deluxe Nurmi. Olen hiljalleen alkanut nauttia elämästä ja uskallan ajatella, että voin tehdä siitä mahdollisimman onnellista.

– Tunnen edelleen syyllisyyttä, jos ostan vaikka kallista ruokaa. Säästäminen ei silti kiinnosta minua tippaakaan, sillä se tuo mieleeni kaiken puutteen ja kurjuuden, jonka lapsena koin. Haluan elää yli varojeni.

Aleksis huomauttaa väliin, että kuulostat siltä, kuin olisit himoshoppaaja ja kauhea tuhlari, eikä se ole totta.

– Aura ei halua Vuittonin laukkuja vaan hotellin saunaan. Jos menemme Tampereelle, josta pääsisi hetkessä junalla kotiin, Aura haluaa jäädä hotelliin yöksi. Siellä hän haluaa kaiken mahdollisen: saunan, kuntosalin ja kaikki hoidot. Minusta se on suloista, Aleksis sanoo.

Molempien tuntuu olevan vaikea vastata kysymykseen, miksi he päättivät mennä naimisiin, kun vastaukseksi ei kelpaa, että oli kiva järjestää kavereille juhlat.

– Naisten kanssa heilasteluhomma ei sovi minulle. Olen kerran eronnut ja opin, ettei psyykeni kestä eron surua. Jo sen ajattelemisesta tulee voimaton olo. Haluan kumppanuutta ja sitoutua. Aura on varmasti viimeinen naiseni, Aleksis kiemurtelee.

Myös Aura haluaa pysyvyyttä.

– Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua niin kuin Aleksis. Rakastan häntä. Ja ajattele, löysin rinnalleni miehen, jonka kanssa voin joka aamu jauhaa nykyrunoudesta.

X