Ihmissuhteet

Lapsena äitinsä menettänyt Akseli Heikkilä, 35, pystyi käsittelemään surua vasta aikuisena: ”Läheisen kuolemasta ei koskaan pääse kokonaan yli”

Akseli Heikkilän lapsuutta varjostivat äidin vakava sairaus ja kuolema. Aikuistuttuaan hän sysäsi surun mielensä perukoille ja kieltäytyi ajattelemasta sitä. Muutama vuosi sitten käsittelemättömät tunteet alkoivat purkautua teksteinä, joista syntyi esikoisromaani.
28.12.2019 Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Ikkunalaudalla helsinkiläisessä yksiössä on kehyksissä kaksi kuvaa äidistä ja pojasta. Molemmat näyttävät onnelliselta. Äidin kasvoissa on havaittavissa kortisonin aiheuttamaa pöhötystä, mutta mustat hiukset ovat omat. Tummakulmainen poika hymyilee huolettomana.

Kuvat on otettu vuonna 1997. Akseli ja Outi Heikkilä olivat matkustaneet Helsinkiin kotoaan Tornionjokilaaksosta äidin syöpäkontrolleihin. Sen jälkeen oli käyty elokuvissa ja syömässä. Mukavan päivän päätteeksi he pistäytyivät valokuva-automaattiin.

Kuvia katsoessaan 35-vuotias Akseli tuntee haikeutta.

– Äiti halusi varmasti ottaa nuo minulle muistoksi. Hän tiesi, ettei aikaa ole enää paljon.

Äiti sairastui leukemiaan

Akselin elämän alku oli dramaattinen. Hän saapui maailmaan marraskuussa 1984, pari kuukautta liian aikaisin. Äiti ja poika joutuivat teho-osastolle, eikä ollut varmaa, selviäisivätkö he.

Valokuvaajaisä ikuisti esikoisensa ensimmäiset vaiheet. Kuvissa happikaapissa makaa pikkuruinen hahmo, jonka sääret ovat isän pikkurillin paksuiset.

Äiti toipui, ja jouluna vauvakin pääsi kotiin Oulun Linnanmaalla.

Turvallinen lapsuus päättyi, kun Akseli oli kaksivuotias. Isä sairastui kivessyöpään. Varhaisilta vuosilta on tallentunut hataria muistikuvia: Äidin surullinen, huolestunut katse. Isä päässään hassu lakki solumyrkkyjen aiheuttaman kaljun peittona.

Isän menettämistä Akseli ei muista pelänneensä. Eihän niin pieni lapsi edes ymmärrä kuoleman käsitettä. Pelko astui elämään, kun Akseli oli 9-vuotias.

Akseli oli äidin poika. Valokuvaajan työ kuljetti isää pitkin maata ja maailmaa, mutta äiti oli läsnä. Hän luki pojalle, opetti kirjoittamaan päiväkirjaa, keskusteli kuin vertaisensa kanssa.

Kesällä 1994 äiti yhtäkkiä väsyi. Hän halusi vain nukkua. Hartaasti odotettu perheen yhteinen matka Pariisin Disney Worldiin oli pakko perua, ja Akseli oli hirvittävän pettynyt. Pian selvisi, että äidillä oli leukemia. Alkoivat rankat hoidot, joiden seurauksena hiukset lähtivät ja olemus riutui. Akselin kymmenvuotissynttäreitä äiti emännöi peruukki päässään.

– Ulkoiset muutokset olivat pelottavia. Niistä näki, että jotakin ikävää oli tapahtumassa, Akseli muistelee.

Tuli pitkiä sairaalajaksoja. Perhe oli muuttanut isän synnyinseudulle Kukkolankoskelle Tornionjokivarteen. Sieltä isä ja poika ajoivat viikonloppuisin Oulun keskussairaalaan äitiä tervehtimään. Äiti ja Akseli saivat pitää toisiaan kädestä, silitellä ja olla sylikkäin. Joskus koko kolmihenkinen perhe makoili yhdessä sairaalavuoteessa. Välillä poika touhuili omiaan, piirteli ja lueskeli.

– Lähdöt olivat vaikeita. Emme aina tienneet, koska tapaamme seuraavan kerran.

Kerran sairaalareissulla pysähdyttiin lähikauppaan ja Akseli sai ostaa Batman-lehden matkalukemiseksi. Siitä syntyi traditio.

– Aina, kun mentiin sairaalaan, otin sarjakuvia mukaan. Suosikkini oli Batman. Siinä oli rajuja tarinoita, jotka käsittelivät isoja teemoja. Batmanin vanhemmat on murhattu, ja traumatisoituneena hän alkaa kostaa pahantekijöille. Minulle Batman ei kuitenkaan ollut synkkä kostaja, vaan hirveän surullinen hahmo. Batman-naamio symboloi minulle yhä keskeneräistä surua.

Hyvä jakso oli vain väliaikainen

Lahjat oli hankittu ja kuusi koristeltu, mutta tunnelma oli tiessään. Jouluna 1994 Outi Heikkilä makasi sairaalassa Helsingissä odottamassa luuydinsiirtoa.

– Se joulu oli eräänlainen näytelmä. Isä ja isovanhemmat yrittivät pitää yllä tuttuja kulisseja turvallisuudentunteen säilyttämiseksi. Minäkin esitin reipasta, sillä en halunnut näyttää, kuinka surullinen ja pelokas oikeasti olin.

Luuydinsiirto onnistui, ja äiti pääsi kotiin. Toivo virisi, ja perhe-elämä palasi liki ennalleen.

Alkuvuodesta 1996 tuli ikäviä uutisia: syöpä oli uusiutunut. Akseli kuuli seinän läpi, kun isä sanoi puhelimessa jollekin sukulaiselle pelottavat sanat: ”Kyse on enää kuukausista.” Lause syöpyi pojan mieleen.

– En kertonut kenellekään, mitä olin kuullut. Luultavasti painuin omaan huoneeseeni ja kaivoin Batmanit esille. Asia oli ihan liian iso lapsen käsiteltäväksi.

Sairaus näytti karuimman puolensa. Tuli komplikaatioita, äiti menetti ajoittain puhekykynsä ja kuulonsa. Hän erotti vain Akselin kirkkaan lapsenäänen, muutoin kommunikoitiin paperilappusin. Kun äidiltä katosi liikuntakyky, poika työnteli häntä pitkin sairaalan käytäviä. Mutta jos äiti oli ahdistunut, hän salasi sen taitavasti. Akselin seurassa hän oli aina tyyni.

Sitten tapahtui jotakin yllättävää. Alkuvuodesta 1997 äidille siirrettiin valkosoluja ja syöpä meni remissioon eli sen eteneminen pysähtyi. Lääkärit selittivät, että valkosolut ovat kuin sotilaita, jotka taistelevat pitääkseen syövän loitolla. Akselista se oli lohdullinen mielikuva.

Äiti palasi taas kotiin. Hänen hiuksensa kasvoivat ja kortisonin aiheuttama kasvojen turvotus laski. Äiti ja Akseli tekivät kahdestaan reissun Helsinkiin, kuljeskelivat kaduilla, istuivat kahviloissa ja kävivät elokuvissa. Ja poikkesivat valokuva-automaattiin.

Pelon kylmä koura hellitti otettaan. Akseli alkoi uskoa, että äiti on parantunut.

Äiti tiesi, että hyvä jakso olisi vain väliaikainen.

Akseli Heikkilä pakeni pelkoa ja surua ensin sarjakuviin, myöhemmin musiikkiin. – Musiikista haen lohtua edelleen.

Akseli Heikkilä pakeni pelkoa ja surua ensin sarjakuviin, myöhemmin musiikkiin. – Musiikista haen lohtua edelleen.

Äidin vierellä loppuun asti

Auton valokiilat halkoivat pimeää helmikuista iltaa. Isoisä ajoi, mummo istui vierellä. Takapenkillä 13-vuotias Akseli tuijotti pimeyteen toivoen näkevänsä tähdenlennon. Jonkinlaisen merkin siitä, että toivoa olisi vielä.

Aiemmin päivällä Akseli oli tullut koulusta tyhjään kotiin. Välipalaa laitellessa lankapuhelin pirahti. Isä soitti Oulun keskussairaalasta ja kertoi, että Akselin oli kiirehdittävä, jos halusi nähdä äitinsä vielä elävänä. Isovanhemmat ovat tulossa häntä noutamaan.

”Ei voi olla totta!” Akseli karjui puhelimeen. ”Sen taudinhan piti olla voitettu!”

Suru ja raivo kietoutuivat takkuiseksi vyyhdiksi. Akseli tunsi itsensä täydellisen petetyksi. Tämä ei voi päättyä näin! Syöpää vastaan oli taisteltu niin pitkään, että he olisivat ansainneet onnellisemman lopun.

Perillä Akseli ja mummo kiirehtivät muiden sukulaisten joukkoon potilaan vuoteen ääreen. ”Vaativa miniä lähtee nyt”, äiti tokaisi.

– Äiti säilytti loppuun saakka mustan huumorintajunsa. Sen olen häneltä perinyt.

Sukulaisten poistuttua sairaalahuoneeseen jäivät vain he kolme, ydinperhe. Aika alkoi käydä vähiin. Isä jätti äidin ja pojan tarkoituksella toviksi kahdestaan. Akseli jutteli arkisia asioita, koulukuulumisia ja kuinka hän odotti tietyn Batman-sarjakuvan ilmestymistä.

Äiti ei enää paljon jaksanut puhella. Hän oli evästänyt poikaa pitkin matkaa. Kun jotkut läheiset olivat kehottaneet Akselia olemaan vahva, äiti sanoi, ettei tarvitse. Saa olla heikko.

Välillä pistäydyttiin isän kanssa pizzalla. Odotettiin. Käsidesi tuoksui. Sen haju puistattaa Akselia yhä.

Koko sen ajan, kun äiti harhaili elämän ja kuoleman rajamailla, isä ja Akseli pysyivät hänen vierellään. Kaksi viimeistä yötä he nukkuivat sairaalan lattialla.

– Olen kiitollinen 13-vuotiaalle itselleni siitä, etten paennut. Oli tärkeätä, että katsoin tilanteen loppuun saakka.

Viimein isä kuiskasi äidille: ”Anna kuoleman jo tulla.” Hetken päästä tämä liukui pois. Akseli seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti pimeään iltaan. Tähdenlentoa ei tullutkaan.

Alkoholi lievitti sisäistä kipua

Alkoi näköalaton aika. Joka aamu Akseli heräsi uuteen äidittömään päivään. Se tuntui epätodelliselta, kuin heräisi pahaan uneen. Mieli oli täysin turta. Syöpä oli vienyt voiton.

Koulu lakkasi kiinnostamasta. Myös sarjakuvat katosivat elämästä, Batmankään ei enää auttanut.

– Hylkäsin lähes kaiken sellaisen toiminnan, mikä olisi saattanut olla minulle eheyttävää.

Tilalle löytyi alkoholi. Akseli ei juonut ikäistensä tavoin pitääkseen hauskaa. Viina oli lääke, joka lievitti sisäistä kipua. Myös metallimusiikin kuuntelu helpotti. Raskaan rockin kakofoninen äänimaailma ja humaltuminen täyttivät pään niin, ettei sinne hetkellisesti mahtunut surua.

– Musiikki oli minulle tuolloin äärimmäisen tärkeä elementti, jopa hoitava. Sitä se on edelleen. Alkoholin kanssa olisin voinut läträtä vähemmän.

Kun isä oli työkeikoilla ja Akseli yksin kotona, hän päästi tuskansa ulos. Huusi ja repi hiuksia. Kodista oli tullut eräänlainen poikamiesboksi, jossa sekä isän että pojan ystävät saattoivat majailla päiväkausia. Siivouspäivistä luovuttiin, ja usein ruokana oli mikropitsaa.

– Ei tosin ollut nälkäkään, kun join kahvia ja poltin röökiä. Se oli rikkinäistä ja repaleista aikaa. Isä teki kyllä parhaansa, mutta olin henkisesti heitteillä.

Isän kanssa äidin kuolemasta pystyi puhumaan, mutta muuten asiasta vaiettiin. Ei Akseli läheisiään siitä syytä.

– Sureva teini voi olla aika pelottava ilmestys.

Ammattiapua pojalle ei edes tarjottu. Kirkon aktiivit kyllä yrittivät lähestyä, mutta puheet Jumalan tutkimattomista teistä ja Jeesuksen rakkaudesta kuulostivat Akselin korvissa lähinnä irvokkaalle. Hän ei ole ikinä ajatellut, että äiti olisi taivaassa.

Äiti oli poissa. Piste.

Vuonna 1997 Outi-äiti ja Akseli olivat viettäneet mukavan päivän Helsingissä. Sen päätteeksi he ottivat kuvat itsestään valokuva-automaatissa. Silloin Akseli uskoi, että kaikki päättyisi vielä hyvin.

Vuonna 1997 Outi-äiti ja Akseli olivat viettäneet mukavan päivän Helsingissä. Sen päätteeksi he ottivat kuvat itsestään valokuva-automaatissa. Silloin Akseli uskoi, että kaikki päättyisi vielä hyvin. Kuva Akseli Heikkilän kotialbumista.

”Aikuisena olisin maksanut mitä tahansa, jos olisin saanut tavata äidin edes viisi minuuttia”

Tänä syksynä ilmestyi Akseli Heikkilän esikoisromaani Veteen syntyneet. Se on pohjoiseen sijoittuva rujonkaunis tarina vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja kuolemasta. Päähenkilö on lapsensa menettänyt äiti, eli asetelma on päinvastainen kuin Akselin omassa elämässä.

– Minun oli pakko kirjoittaa tämä kirja. Kun sain sen valmiina käteeni, tuntui, että jokin liikahti eteenpäin. Se on ollut osa surutyötä. Pusersin sisältäni jotakin, mikä täytyi saada ulos.

Vaikeimman vaiheen jälkeen Akseli ulkoisti surunsa. Lukiovuosina hän sulki äidin kuoleman kokonaan pois mielestään. Jos joku asiasta kysyi, hän saattoi kertoa siitä ilman tunnekuohuja.

Heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Akseli muutti Helsinkiin. Opiskellessaan journalismia Laajasalon opistossa hän alkoi ensimmäistä kertaa purkaa tuntojaan kirjoittamalla.

– Hyvin usein tekstit käsittelivät kuoleman läsnäoloa. Niitä tunteita, joita kävin läpi kun äiti vielä eli, mutta kuoleman vankkurit kolisivat koko ajan vieressä. En ehtinyt oppia tuntemaan äitiä kuin äidin roolin kautta. Aikuiseksi vartuttuani olisin maksanut mitä tahansa, jos olisin saanut tavata hänet edes viisi minuuttia.

Isään Akselilla on läheiset ja lämpimät välit. Äidin kuoleman jälkeen isän ja pojan roolit karisivat, heistä tuli kohtalotovereita: Toinen menetti vaimon, toinen äidin. Molemmat olivat menetyksensä ääressä avuttomia.

Isä elää nykyään parisuhteessa ja hänellä on kaksi tytärtä. Akseli asuu tällä hetkellä Helsingin Kalliossa.

– En usko, että äitini varhainen kuolema on varsinaisesti vaikuttanut kykyyni tai haluuni sitoutua. Parisuhteet ovat aina kiinni kahden ihmisen keskinäisestä dynamiikasta ja tarpeiden kohtaamisesta. Ei minulla ole mitään vaikeuksia luottaa toiseen ihmiseen.

”Surun kanssa oppii elämään”

Moneen vuoteen Akseli ei käynyt äitinsä haudalla. Ei vain pystynyt. Kuusi vuotta sitten vuodenvaihteessa, äidin syntymäpäivänä, hän päätti viimein uskaltautua kirkkomaalle. Hetki oli koskettava. Tuli itku, mutta samalla tuntui hyvältä. Jokin etappi oli saavutettu.

Nykyään Akseli vierailee haudalla lähes aina kotipuolessa käydessään. Enää hän itke.

– Kuolema jättää aina jäljen. Läheisen kuolemasta ei koskaan pääse kokonaan yli, eikä tarvitsekaan. Surun kanssa oppii elämään. Se muuttaa muotoaan, koteloituu ja kapseloituu, mutta siellä se yhä on. Aikaa myöten suru muuttuu kaipaukseksi. Silloin siitä voi tulla kaunista.

Lue myös

Suosittelemme