Johanna elää viimein sellaista elämää, josta hän on unelmoinut.
Johanna elää viimein sellaista elämää, josta hän on unelmoinut.
Ihmissuhteet

Johanna, 36, halvaantui teininä onnettomuudessa ja ajautui vuosiksi rajuun päihdekierteeseen: ”Nyt olen antanut 16-vuotiaalle itselleni anteeksi”

Halvaantumiseen johtanut onnettomuus ajoi Johanna Nurmen rajuun päihdekierteeseen. Aina kun hän luuli päässeensä kuiville, edessä oli uusi alamäki. Välähdyksenomaiset muistot hyvästä elämästä saivat hänet lopulta tavoittelemaan tasaista arkea.
Teksti: Jenna Parmala, Kuvat Suvi Elo

Silloin tällöin Johanna Nurmi, 36, palaa kaarinalaisen kerrostalon pihaan. Hän istuu pyörätuolissaan pihamaalla ja tähyilee kohti viidettä kerrosta. Tämä ei ole mikä tahansa talo, sillä tämän talon pihalla Johannan elämä muuttui 20 vuotta sitten. Täällä hän käveli viimeisen kerran omilla jaloillaan. Kun Johanna kääntää pyörätuolinsa ympäri ja rullaa pois, hän tuntee kiitollisuutta. On oikea ihme, että hän on ylipäätään hengissä.

Juhlien raju loppu

”Niskaan sattuu”, se oli ensimmäinen asia, jonka 16-vuotias Johanna sai sanottua tultuaan tajuihinsa. Oli vuosi 2000, ja hän makasi kaarinalaisen kerrostalon pihalla.

Hän oli juuri tipahtanut viidennessä kerroksessa olevan asunnon parvekkeelta maahan.

Johanna oli pitänyt salaa juhlat äitinsä kodissa tämän ollessa poissa. Äiti tiesi, että tyttärellä oli ollut hankalaa, mutta hän oli alkanut jo luottaa esikoiseensa. Vuodet vanhempien avioeron jälkeen olivat olleet tytölle hankalia. Rajun koulukiusaamisen seurauksena Johanna oli vaihtanut koulua, ja uudessa koulussa kuvioihin olivat tulleet alkoholi, tupakka ja huumeet.

Lintsaamisen ja päihdeongelmien vuoksi Johanna sai koulusta ehdot.

Johannan äiti päätti, että muuttaisi kahden lapsensa kanssa Turusta Kaarinaan, hieman pienempiin ympyröihin. Ja 16-vuotiaana Johanna olikin saanut elämänsä äidin silmissä taas järjestykseen. Hän piti välivuotta opiskelusta, oli aloittamassa lähihoitajakoulutuksen ja oli kesätöissä Kaarinan kaupungin puistopalveluissa.

Mutta huumeita sai Kaarinastakin. Ja niitä sai onnettomuus­iltanakin.

Matkalla juhliin Johanna oli törmännyt huumeita myyviin uusiin ystäviinsä.

– Todennäköisesti he antoivat minulle jotakin. Itse en muista sen kohtaamisen jälkeen enää mitään, Johanna muistelee.

Juhlissa olleet Johannan ystävät ovat kertoneet, että Johanna oli muuttunut illan aikana hyvin aggressiiviseksi ja ajanut heidät yhtäkkiä ulos äitinsä asunnosta. Sen jälkeen hän oli uhannut heittäytyä alas parvekkeelta. Ystävät olivat kerääntyneet parvekkeen alle talon takapihalle.

– Yhtäkkiä otteeni oli livennyt ja putosin.

Lue lisää: Sairaanhoitaja Sanna Autio katosi vuosiksi päihdekierteeseen ja menetti hoitajalupansa: ”Kipulääke oli rakkaani, joka meni kaiken edelle”

Päihderiippuvuus alkoi onnettomuudesta

Keho oli tunnoton kaulasta alaspäin. Sen Johanna tajusi vasta sairaalassa. Kahdeksan tuntia kestäneen leikkauksen aikana lääkärit korjasivat Johannan vammoja. Hänen niskansa ja lantionsa olivat murtuneet, keuhkot olivat painuneet sisään, selkäydin ja aivot olivat saaneet vammoja. Kun Johanna heräsi, hänelle kerrottiin, että hän oli neliraajahalvaantunut eikä tulisi enää kävelemään.

– Nuo ensimmäiset kuukaudet ovat muistoissani hyvin sumuisia. Ymmärsin, mitä oli tapahtunut, mutta en tiennyt, mitä odottaa tulevaisuudelta.

Johanna oli kytketty hengityskoneeseen. Hän ei pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Äiti ja ystävät kävivät sairaalassa ja 7-vuotias pikkusisko lähetti Johannalle piirustuksiaan. Johanna makasi vain hiljaa paikallaan.

– Suljin silmäni aina silloin, kun kaikki alkoi ottaa päähän.

Huumeidenkäyttäjä Johanna oli edelleen, ja kun hän pystyi puhumaan, hän pyysi hoitajilta jatkuvasti enemmän kipulääkkeitä.

– Pyysin niitä, jotta menettäisin tajuntani.

Lääkkeiden antamisen sijaan hoitajat pyrkivät herättämään hänen elämänhalunsa.

– He sanoivat yhä uudelleen, että minun olisi jatkettava elämääni.

Heidän avullaan Johanna opetteli jälleen käyttämään omia keuhkojaan ja pääsi irti elämää ylläpitävistä laitteista.

Vertaistuen merkitys oli huomattava

Sairaalasta Johanna siirrettiin kuntoutuskeskukseen. Tarkoituksena oli valmentaa hänet uuteen elämään neliraajahalvaantuneena. Hän saattoi käyttää itsenäisesti vähän käsiään ja sen avulla sähköpyörätuolia ja tietokonetta.

Uuden oppiminen muistutti Johannaa kuitenkin kipeästi asioista, joista hänen oli ollut pakko luopua. Hänen oli kohdattava yhä uudelleen se, että hän ei saisi entistä elämäänsä takaisin. Jossain vaiheessa hän mietti, että karkaisi keskuksesta ja päättäisi oman elämänsä.

Johannaa tapaamaan kutsuttiin 20-vuotias nainen, joka oli halvaantunut niin kuin Johannakin. Nainen oli halvaantumisensa jälkeen saanut koulutustaan vastaavia töitä, mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Johanna sai vertaisen tarinasta tukea oman elämänsä aloittamiseen. Se oli hänen ensimmäinen kokemuksensa siitä, miten voimakasta voi olla kuulla samanlaisista koetuksista selvinneen ihmisen tarina.

Takaisin kotikaupunkiin palaaminen halvaantuneena pelotti silti Johannaa. Mitä elämä voisi hänelle tarjota? Hän oli vielä alaikäinen, mutta muuttaisi jo omilleen palvelutaloon.

Normaalia teinin elämää

Päihderiippuvuus ei hallitse enää Johannan elämää. – Monen käänteen kautta olen oppinut, että meillä on vain tämä yksi elämä, josta voimme omilla valinnoillamme tehdä tärkeää ja arvokasta.

Päihderiippuvuus ei hallitse enää Johannan elämää. – Monen käänteen kautta olen oppinut, että meillä on vain tämä yksi elämä, josta voimme omilla valinnoillamme tehdä tärkeää ja arvokasta.

Turussa Johanna sai heti huomata, että hänellä olisi mahdollisuus elää tavallista teinin elämää. Uusi koti sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Hän alkoi viettää aikaa vanhojen, ei huumeita käyttävien turkulaisten ystäviensä kanssa, eikä enää tavannut huumeporukoissa liikkuvia kaarinalaisia ystäviään.

– Se oli aika hauskaa aikaa. Meillä oli tapana väittää palvelutalon hoitajille, että olemme juuri menossa nukkumaan. Kun he sitten häipyivät, me lähdimme salaa juhliin tai baariin.

Johanna arvelee ystävien pitäneen hänet pinnalla. Välillä hän tunsi häpeää ja ahdistusta vammastaan, mutta ystävien kanssa tehtiin samanlaisia asioita kuin aina ennenkin, meikattiin, käytiin baarissa ja tapailtiin miehiä. Johanna oppi taas luottamaan itseensä: hän oli sanavalmis, kiinnostava ja kaunis nuori nainen, joka veti miehiä puoleensa.

– Aloin käydä treffeillä ja minulla oli onnellinen ja pitkä suhdekin.

Päihderiippuvuus otti taas vallan

Onni ei kestänyt pitkään. Johanna oli 18-vuotias, kun tuntematon mies raiskasi hänet hänen kotikadullaan.

– Olin matkalla kotiin ystäväni kanssa, kun vastaan kävelleestä mieskaksikosta toinen yllättäen tarttui minuun ja vei minut mukanaan läheiseen pusikkoon.

Vammaisten naisten on todettu kohtaavan hyvin paljon muita naisia u­seammin lähisuhde- ja sek­suaalista väkivaltaa. Rais­kaus herätti Johannassa suurta ahdistusta. Kotikatu ei tuntunut enää turvalliselta. Iltapäivälehdet kirjoittivat juttuja neliraajahalvaantuneen turkulaisen tytön raiskauksesta, ja Johanna pelkäsi tulevansa tunnistetuksi. Hän ei halunnut nähdä enää edes ystäviään. Ahdistus kasvoi niin suureksi, että Johanna huomasi taas ajattelevansa huumeita. Niillä voisi helpottaa pahaa oloa.

– Otin yhteyttä huumeita käyttäviin nuoruuden aikaisiin kavereihini ja aloin maksaa heille siitä, että he järjestivät minulle aineita.

Riippuvuus, josta Johanna oli luullut jo päässeensä, otti jälleen vallan hänen elämästään.

Ajatus huumeita käyttävästä halvaantuneesta ihmisestä oli terveysalan ammattilaisille vieras, eikä Johannaa seuraavien kymmenen vuoden aikana kertaakaan ohjattu päihdehoitoon, vaikka hän kertoi ongelmastaan.

– Sen sijaan minulle jopa määrättiin lisää unilääkkeitä ja rauhoittavia.

Vaikka aineet turruttivat, Johanna kaipasi paljon vanhoja onnellisia hetkiä, jolloin hän ei käyttänyt huumeita, tapasi läheisiä ystäviään ja seurusteli. Hän haki apua Turun nuorisoasemalta, mistä hänet ohjattiin vertaistukiryhmiin. Niistä hän sai läheisiä ystäviä. Jokaisen repsahduksensa jälkeen Johanna tiesi saavansa ryhmistä apua.

Hyvistä hetkistä apua

Vuonna 2010 Johanna oli ollut yli vuoden raittiina. Hän kävi psykoterapiassa ja opiskeli datanomiksi. Elämä näytti muuttuvan viimein lopullisesti hyväksi. Kunnes onni käänsi taas selkänsä. Ensin kuoli läheinen ystävä, ja sen seurauksena Johanna alkoi taas käydä baareissa ja hommasi lääkkeitä. Seuraavana vuonna sairaalapastori tuli Johannan vanhempien kanssa tuomaan suru-uutisen. Rakas pikkusisko oli tehnyt itsemurhan. Johanna tunsi maailmansa romahtavan.

– Monta kuukautta meni kuitenkin niin, että minusta tuntui, että velvollisuuteni oli kantaa äitiäni surun läpi. Samalla tunsin varmuutta siitä, että päättäisin pian itse oman elämäni.

Itsemurhan partaalla Johanna muisti kuitenkin taas hyvät hetket raittiina. Hänen olisi vielä kerran muutettava elämänsä suunta.

Päihderiippuvuus loppui Minnesota-hoidossa

Johanna alkoi hakea itselleen kuntouttavaa päihdehoitoa.

– Jouduin taistelemaan oikeudestani päihdehoitoon vuoden verran. Moniin päihdekuntoutuspaikkoihin en olisi edes päässyt pyörätuolilla sisään.

Johanna aloitti Minnesota-hoidon avohoitona. Hoidon ehtona oli, että Johanna piti jatkuvasti päiväkirjaa ja teki erilaisia itsetutkiskelutehtäviä. Vuosien huumeidenkäyttö, vanhempien ero, koulukiusatuksi tuleminen ja raiskauskokemus alkoivat kiertyä tehtävien avulla vihdoin auki.

Hän onnistui viimein katkaisemaan päihdekierteensä. Toipuminen ei silti tuntunut helpottavalta vaan ahdistavalta ja kauhealta.

– Se oli silti yksi elämäni tärkeimmistä käännekohdista.

Johanna kävi läpi vaikeimpia kokemuksiaan ja alkoi samoihin aikoihin kärsiä kovista hermokivuista. Kävi ilmi, että hänen luunsa olivat heikentyneet osteoporoosin vuoksi ja kaksi kylkiluuta oli murtunut. Kipuja voitiin hoitaa vain hyvin vahvoilla kipulääkkeillä. Lääkkeet lamaannuttivat hänen hengityksensä, ja hän joutui kolme kertaa teho-osastolle.

Vasta vuoden jälkeen Johannalle löydettiin lääkitys, joka ei vaikuttanut hengitykseen ja verenpaineeseen.

Onni kääntyy

Johannan ja Janin oli tarkoitus mennä naimisiin viime kesänä, mutta koronan vuoksi häitä siirrettiin vuodella.

Johannan ja Janin oli tarkoitus mennä naimisiin viime kesänä, mutta koronan vuoksi häitä siirrettiin vuodella.

Taistellessaan kipujen kanssa Johanna kaipasi onnellista parisuhdetta, tavallista työelämää ja mukavaa päivärutiinia. Yksi haaveista toteutui keväällä 2017, kun hänestä tuli Invalidiliiton kokemustoimija. Hän alkoi luennoida esimerkiksi lähihoito-oppilaitoksissa kertoen lähihoidon merkityksestä omassa elämässään sekä päihdesairaudestaan ja siitä toipumisesta.

– Lisäksi pääsin mukaan Sininauhaliiton Esteetön mielenterveys- ja päihdepalvelu -projektiin, jonka tarkoituksena on edistää vammaisten ihmisten esteettömiä päihdepalveluita.

Toinenkin haave toteutui. Muutamia vuosia sitten Johanna jutteli Tinderissä kiinnostavan miehen kanssa. Pian mies halusi tulla kylään. Johannaa jännitti.

Sen lisäksi, että hän pelkäsi näyttävänsä verkkareissa liian arkiselta, hänestä tuntui hurjalta kutsua treffikumppani heti omaan kotiin.

Jani tuli mukanaan levyllinen Fazerin suklaata, ja juttu alkoi luistaa heti eteisessä. Johanna huomasi todella pitävänsä tästä miehestä. Treffit kestivät lopulta aamuyöhön saakka, ja Jani jäi Johannan sohvalle nukkumaan.

Viime jouluna Jani antoi Johannalle sydämenmuotoisen kortin, jonka kannessa luki suurin kirjaimin ”Tahdotko?” Johannan poskelle vierähti muutama kyynel. Onni oli viimein kääntynyt.

Häät on tarkoitus järjestää ensi vuonna.

Vertaistuki on edelleen tärkeää

Johanna käy edelleen kolme kertaa viikossa vertaistukiryhmissä. Ryhmissä käyminen tukee hänen päätöstään hyvän elämän elämisestä. Niistä hän on saanut tukea sekä ystäviä, jotka ovat kulkeneet hänen rinnallaan toipumisprosessin ajan. Lisäksi hän on käynyt kuusi vuotta psykoterapiassa.

– Koen, että ryhmistä on ollut eniten apua raitistumisessani. Vertaisten kanssa tunnen, että en ole koskaan yksin. Saan heiltä tukea hyvinä ja huonoina hetkinä, eivätkä nämä ystävät katoa minnekään. Heiltä olen oppinut, että asioista ei voi päästää irti ennen kuin ne ymmärtää.

Vuosien aikana Johanna onkin käynyt onnettomuuspaikalla Kaarinassa katsomassa nuoruudenaikaisen kotinsa parveketta monta kertaa.

– Päihdehoidon aikana ymmärsin, että en ollut hyväksynyt onnettomuutta, jonka aiheutin itse itselleni.

Ystävät, jotka todistivat onnettomuutta, tuntuvat surevan sitä edelleen.

– Itse olen nyt antanut 16-vuotiaalle itselleni anteeksi. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi hyväksyä. Minusta on päihdehoidon ja vertaistuen myötä tullut ratkaisukeskeinen ihminen, kun aikaisemmin saatoin velloa menneisyyden teoissa ja tunteissa.

Onnettomuutta hän ei mieti enää. Nyt on aika katsoa eteenpäin.

X